Otan ahdistukseeni määrätyn lääkkeen, sitten toisen. Yritän saada sydämeni ja mieleni rauhoittumaan kemiallisesti hetkessä, joka on taas nopeasti eskaloitunut niin tuskalliseksi, ettei mikään muu enää auta siihen. Toivon, että voisin edes hieman levähtää tämän kauhun keskellä. Kehoni ja hermostoni kuitenkin vain lisäävät kierroksia ja siten bensaa ahdistukseni liekkeihin. Hädän ja ahdistuksen roihu korventaa rintakehääni ja saa hetken tuntumaan ikuisuudelta.  

Ahdistuksen hetkellä en muista lainkaan aikoja, jolloin oloni oli helpompi. Niitä aikoja, jolloin kehoni ja mieleni vielä tottelivat niille antamiani käskyjä. Olen ainoastaan sykkyrällä kauhusta hetkessä, joka tuntuu kestäneen jo pienen ikuisuuden. Ainoa liike, joka siinä hetkessä on mahdollista, on jostain syvältä nouseva raju tärinä.  

Kehoni yrittää kaikin keinoin puolustautua ja pysyä kasassa jotain tuntematonta ja näkymätöntä uhkaa vastaan, jonka alkuperästä en saa tietoisella tasolla edes otetta. Se muistaa kaiken ja elää menneisyydessä koettuja kauhuja läpi yhä uudelleen riippumatta tietoisen mieleni epätoivoisista rauhoitteluyrityksistä. 

Vaikeimmillaan ahdistukseni lamaa minut täysin jähmettäen kehoni käytännössäkin paikoilleen. Silloin ei tunnu turvalliselta liikkua, ajatella tai hengittää. Koko olemassaolo tuntuu lähtökohtaisesti hyvin pelottavalta. Pakoilen siksi mielessäni parhaani mukaan kehoni äärirajatkin hiljalleen täyttävää jäsenet kylmettävää pakokauhun tunnetta. Yritän saada sen hellittämään lääkkeellisesti silloin, kun mikään muu keino ei enää auta. 

Odotan täristen ja kauhusta sykkyrällä, että ahdistukseen ottamani lääke alkaisi viimein vaikuttaa. Että mieleni saisi sisäistä liikkumavaraa niin, että kehoni voisi vihdoin hieman hellittää; antaa periksi ja valahtaa helpotuksesta huokaisten taas lattian kannateltavaksi. Että hengittäminen ja liikkuminen olisi taas mahdollista ja turvallista ilman pelkoa siitä, että oma olemassaolo ja ympäröivä todellisuus niiden seurauksena hajoaa ja särkyy palasiksi. 

Kun ahdistukseni on pahimmillaan, minä siis käytännössä jähmetyn kauhusta. Kehoni jähmettyy fyysisesti, ikään kuin kouristuen joskus hyvin kivuliaaseenkin asentoon. Kehoni ei näissä tilanteissa toimi lainkaan tahdonalaisesti niin, että pystyisin kunnolla liikkumaan, syömään tai edes käymään vessassa. Kadotan kykyni reagoida, olla olemassa ja kestää olemassaolon siinä hetkessä aivan sietämättömältä tuntuvaa painoa.   

Diagnooseista 

Vaikka nykyisin vallalla olevaan psykiatriseen diagnoosijärjestelmään liittyy monenlaisia ongelmia ja vääränlaista leimaavuuttakin, pyrin tässä kirjoituksessani kuvaamaan ahdistusoireiluani osaltaan myös minulle asetettujen diagnoosien kautta. Minulla on suoraan ahdistusoireiluun liittyen diagnosoitu kaksi vaikea-asteisesta ahdistuneisuushäiriötä: yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö.  

Minulle diagnosoitiin jo teini-iässä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, toiselta nimeltään ”yleistynyt tuskaisuus”. Yleistyneelle ahdistuneisuushäiriöoireilulle on ominaista jatkuva asioista huolehtiminen ja murehtiminen, joka ei kohdistu vain yhteen asiaan vaan ilmenee laajasti useilla elämän osa-alueilla. Yleistynyt ahdistuneisuus on luonteeltaan myös vapaasti ajelehtivaa ja siis vailla mitään erityistä kohdetta. Siksi siihen liittyvän ahdistusoirehdinnan laajuutta on myös usein vaikea hahmottaa oman mielensä sisällä. 

Lisäksi minulle diagnosoitiin pakko-oireinen häiriö kahdeksan vuotta sitten erään osastohoitojakson yhteydessä. Muistan kärsineeni erilaisista pakko-oireista ja toiminnoista jo lapsuudesta asti, mutta vasta erään osastojakson yhteydessä muutama vuosi sitten tämänkin oireilun vaikea-asteisuuteen havahduttiin ensi kertaa toden teolla.  

Pakko-oireisen häiriön diagnosointia vaikeutti kohdallani myös se, ettei oireiluni ollut niin selkeää ja stereotyyppistä, kuten jatkuvaa käsien pesua tai tarkistelua. Lisäksi pakko-oireisen häiriön diagnosointi viivästyy tavallisestikin usealla vuodella tai jopa vuosikymmenellä. Sitä on myös usein vaikeaa erottaa muista ahdistuneisuushäiriöistä, erityisesti juuri yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä.  

Ahdistuksen aikaansaama pakko-oireiluni on luonteeltaan enemmän abstraktia ja mielen sisäistä, vaikka tietyt rutiinit ja rituaalit lävistävätkin koko olemassaoloni ja elämäni vahvasti myös toiminnan tasolla. Erilaiset mielen sisäiset ja ulkoisetkin pakko-oireet ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä vahvasti siihen, miten esimerkiksi liikun, puhun, syön ja jopa hengitän.  

Ahdistusoireiluni ytimessä tuntuu olevan jonkinlainen pyrkimys kannatella omassa mielessä sekä omaa että toistenkin olemassaoloa. Epäonnistuminen tässä tietenkin jo lähtökohtaisesti mahdottomassa tehtävässä tuntuu siltä, kuin taivas putoaisi konkreettisestikin niskaani. Illuusio tämänkaltaisesta maagisesta hallinnasta tuo mukanaan luonnollisesti aivan liian suuren sisäisen vastuun tunteen.  

Edellä mainitusta seuraa vahva sisäinen kokemus siitä, että jos hellitän ja rentoudun, enkä tee tiettyjä asioita tai pakkotoimintoja, kaikki ympärilläni tuhoutuu. Minun pitää siksi olla jatkuvasti varuillani, huolehtia ja pelätä, ettei mitään pahaa tapahtuisi itselleni tai läheisilleni. Tätä uhkaa maagiseen ajatteluun painottuva pakko-oireinen häiriöni sekä myös yleistynyt ahdistuneisuushäiriöni tuntuvat mielelleni usein voimakkaasti viestittävän.  

Kaikkeen huolehtimiseen ja murehtimiseen liittyy itselläni vahva kontrollin ja hallinnan tarve yhdistettynä erittäin huonoon epävarmuuden sietokykyyn. Ahdistus ja pakko-oireilu luovat näin kaivattua hallinnan tunnetta elämään, joka on perusluonteeltaan sietämättömän epävarmaa ja kaoottistakin.  

Edellä mainitusta syystä ahdistusoireilusta voi olla myös hyvin vaikeaa päästä eroon. Ahdistus täyttää jonkin elintärkeältä tuntuvan tehtävän omassa mielessä, jota kaikki tuntematon jo lähtökohtaisesti pelottaa. Tähän monelle tuttu sanonta: ”Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas”, varmasti myös osaltaan viittaa. 

Ahdistukseeni liittyy myös vahvasti ajatus siitä, että huolettomuus ja parempi olo tulevat aina lopulta jotenkin kostautumaan. Ne ovat itselleni siten jo lähtökohtaisesti vaarallisia tunteita. Huolettomuuteen ja luottamuksen tunteeseen sisältyy siis jo sisäänrakennettuna eräänlainen uhka.  

Huomaankin aina jonkin positiivisemman asian tai tunteen yhteydessä miettiväni, että tässä on taas varmasti jokin koira haudattuna. Se etten vielä tajua, mikä tämä haudattu koira on, tekee tilanteesta vielä epäilyttävämmän ja uhkaavamman. Suomalainen kulttuuri ja tunneilmasto ovat varmasti myös osaltaan vaikuttaneet tähän ajattelutapaani. Muun muassa nämä tunnetut sananparret kuvaavatkin suomalaista kulttuuria ja tunneilmastoa mielestäni hyvin: ”Itku pitkästä ilosta” ja ”Kellä onni on, se onnen kätkeköön”. 

Vastauksena näihin reaktiomalleihin ja sisäisiin ristiriitoihin mieleni pyrkii usein irtaantumaan ja erkaantumaan kaikista uhkaavista ajatuksista ja tunteista, olivat ne sisällöltään sitten myönteisiä tai kielteisiä. Mieleni ottaa näin automaattisesti etäisyyttä ja pyrkii sulkeutumaan silloin, kun pako ahdistuksesta ei ole muulla tavalla mahdollista. Mieleni turvautuu tällöin dissosiaatioon, jossa vaikeat ja kestämättömät tunteet ja ajatukset korvautuvat epätodellisuuden kokemuksella. En saa enää kiinni oikein mistään. Voin myös kokea, etten ole edes olemassa. 

Dissosiaatio on terve ja tarpeellinen mielen puolustusmekanismi liittyen ahdistuksenkin hallintaan. Liiallisena ja liikaa käytettynä se voi kuitenkin muodostua suureksi ongelmaksi. Dissosiaatio on myös tilana usein niin epämiellyttävä, että voin dissosioidessani jopa kaivata niitä ahdistuksen tunteita, jotka minut siihen tilaan alun perin ajoivat. Ahdistuksen keskellä tunnen kuitenkin olevani elossa ja todellinen ihminen. Toisin on dissosiaation kokemuksellisessa tyhjyydessä, jossa koen usein katoavani perin juurin itseltäni ja muilta.  

Olen menneisyydessä yrittänyt hallita ahdistustani ja siihen läheisesti liittyvää dissosiaatio-oireiluanikin itselleni hyvinkin vahingollisilla tavoilla. Yksi näistä tavoista on ollut itseni satuttaminen viiltelemällä. Olen onneksi nykyään päässyt eroon tästä hyvin haitallisesta ja helposti koukuttavasta ahdistuksenhallintakeinosta. Lukuisat ajan myötä vaalentuneet arvet käsivarsissani muistuttavat minua kuitenkin yhä päivittäin siitä, miten tuhoisaksi ja säälimättömäksi taistelu oman mielen kanssa voi konkreettisestikin käydä. 

Olen kaikkiin ahdistukseeni liittyviin ajatuskulkuihin ja toimintoihin vuosikymmenien myötä jo niin tottunut, etten usein itsekään huomaa, miten paljon ne kaiken tekemiseni ja olemiseni taustalla todella vaikuttavat ja tekevät myyräntyötään. Jokapäiväisten arkisten asioiden ja tunteiden välttely erilaisten ahdistuksenhallintayritysten, pakko-oireiden ja toimintojen avulla, vievät lopulta hyvin paljon voimavarojani ja energiaani. Näin ne myös heikentävät oleellisesti toimintakykyäni ja arjessa jaksamista.  

Pakko-oireinen häiriö on yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ohella näytellyt suurta roolia elämässäni jo niin kauan, ettei minulla oikein ole vertailukohtaa elämästä ilman niihin liittyvää oireilua. Näin hyvin voimakkaista, suurta kärsimystäkin aiheuttavista ahdistustiloista, voi tulla osa normaalia arkea. En siten välttämättä osaa itse nähdä tai kyseenalaistaa ahdistukseni suurta vaikutusta yleiseen työ- ja toimintakykyyni. 

Huomaankin usein miettiväni itsekseni, miksi elämä ja oleminen tuntuu jatkuvasti olevan kohdallani niin raskasta ja mahdottomankin tuntuista. Pohdin ja kiusaankin itseäni kysymyksillä liittyen siihen, miksen jaksa elämää ja siihen liittyvää stressiä ja suorittamista samalla tapaa kuin hyvin monet muut jaksavat. Ahdistusoireiluni liittyykin läheisesti sisäiseen vaativuuteeni. Yhdessä nämä tunne- ja reaktiotavat voivat kokemukseni mukaan saada aikaan aikamoisen sisäisen kärsimyksen spiraalin. 

Hoidosta

Ahdistuksen hoidossa ja lievityksessä on mielestäni kaiken kokemani perusteella hyvin tärkeää kuunnella itseään. Mikä sopii ja toimii toiselle, ei ehkä tee sitä lainkaan toiselle. Ahdistuksen lievityskeinoja etsiessä ja kokeillessa kannattaakin pyrkiä olemaan syyllistämättä ja piiskaamatta itseään, jos ei koe saavansa apua perinteisistä ja nykyisin eniten esillä olevista ahdistuksenhallintakeinoista. Tämänkin asian olen itse oppinut kantapään kautta.  

Oma ahdistusoireiluni ilmenee minussa enemmän tiedostamattomalla kuin tietoisella tasolla. Siten oireiluani siihen liittyen ei ole voitu lähestyä tai hoitaa kognitiivisilla, ajatustapojen pinnalliseen muutokseen tähtäävillä lähestymistavoilla tai tekniikoilla. Vaikka yleiset hoitosuositukset painottavat nykyään etenkin pakko-oireisen häiriön hoidossa ensisijaisesti erilaisia kognitiivisia altistusterapioita, en ole valitettavasti itse saanut niistä apua oireiluuni.  

Asian laita on ollut kohdallani enemmänkin päinvastoin. Kaiken ahdistusoireiluni taustalla vaikuttaa nimittäin sekä tunne- että hermostotasolla syvä turvattomuuden kokemus. Se pistää kehoni ja mieleni täyteen hälytystilaan pienimmästäkin ulkoisesta tai sisäisestä ärsykkeestä. Altistustyyppisessä työskentelyssä voimakas turvattomuuden kokemus triggeröityy minussa siten luonnollisesti esiin aiheuttaen minussa voimakasta ahdistusta, joka ei lähde lievittymään itsestään.  

Erilaisten altistusterapioiden ydinajatuksenahan on, että altistamalla itseään tarpeeksi ahdistusta aiheuttaville tilanteille ja asioille, ahdistus aluksi voimistuu, mutta alkaa sitten hiljalleen helpottamaan. Tämän seurauksena syntyy kokemus siitä, ettei ahdistuksen aihe olekaan niin kestämätön tai kammottava, ja että koettu voimakaskin ahdistus tulee ennemmin tai myöhemmin väistymään. Näin erilainen välttelykäyttäytyminen ahdistukseen liittyen lievittyy, samoin kuin yleinen pelko ahdistusta kohtaan. 

Itselleni ei ole kuitenkaan käynyt altistusten yhteydessä edellä kuvatulla tavalla. Sen sijaan ahdistukseni on jäänyt jopa päiväkausiksi hyvin korkealle tasolle keräten ympärilleen mieleni ja kehonikin tasolla vain lisää kierroksia. Olen tuntenut, kuinka mielensisäinen uhkatutkani on villiintynyt täysin, eikä siksi enää lainkaan reagoi erilaisiin käyttäytymisterapeuttisiin interventioihin. 

Vaikka en ole saanut pakko-oireista häiriöitä kartoittavista kirjallisista diagnostista testeistä oireiluni epätyypillisyyden takia koskaan kovin korkeita pisteitä, se on nähty kohdallani kuitenkin hyvin vaikea-asteisena. Jopa niin vaikea-asteisena, että minut lähetettiin joitakin vuosia sitten osastolta läheiseen neuromodulaatioyksikköön arvioitavaksi DBS-hoitoa, eli syväaivostimulaatiohoitoa, varten.  

Kyseessä on aivokirurginen operaatio, joka suoritetaan vuosittain Suomessa vain muutamille poikkeuksellisen vaikeista ja muuhun hoitoon reagoimattomista pakko-oireista kärsiville psykiatrisille potilaille. Kohdallani tämän hoidon aloittamiseen ei kuitenkaan lopulta onneksi päädytty. Kuultuani leikkaukseen sisältyvistä riskeistä ja haitoista en pitänyt sitä itselleni sopivana hoitomuotona.  

Nykyinen hoitava psykiatrini on pitänyt tätä päätöstäni myös oikeana. Hänen mukaansa psyykkinen oireiluni on kokonaisuudessaan niin laaja-alaista ja monimuotoista, ettei pelkkään pakko-oireiluun kohdistettu hoito olisi todennäköisesti edes kovin merkittävästi vaikuttanut kokonaisvointiini. 

Ahdistuneisuushäiriöni lieveilmiöineen ovat olleet pääasiallisin syy siihen, miksi olen tarvinnut ajoittain myös sairaalahoitoa. Ne vaikuttavat vahvasti myös pitkäaikaisen vaikean unettomuuteni taustalla. Tätä unettomuutta ei erään unettomuuteen perehtyneen alan asiantuntijan mukaan voida kohdallani edes oikein hoitaa, ennen kuin unettomuuteni juurisyy, eli vaikea ahdistuneisuus, on saatu jotenkin ensin kuriin.  

Tämä yksityisen uniklinikan ylilääkärin näkemys herättää minussa luonnollisesti syvää toivottomuutta. Vaikeaa ahdistustani kun on yritetty hoitaa yli kahdenkymmenen vuoden ajan moninkin eri tavoin. Silti olen yhä tässä, eikä elämääni ja olemassaoloani vahvasti lamaava ahdistus ole vieläkään väistynyt.  

Minusta tuntuukin usein, että olen ongelmineni ikään kuin umpisolmussa oleva lankakerä, jota ei pystytä alkaa kerimään ongelmieni osalta auki oikein mistään suunnasta. Aina jokin muu ongelma tai solmu estävät sen aukikerimisen ja siten yksittäisenkin ongelman ratkaisun. 

Kaikki tuntuu näin ongelmieni ratkaisun osalta usein kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Minä olen liian vaikea. Minun ongelmani ja oireiluni ovat liian vaikeita. Ne ovat niin vaikeita, laaja-alaisia ja kroonistuneita, että monet alan ammattilaisetkin ovat nostaneet kohdallani monesti kädet ylös luovuttamisen merkiksi. 

Olen tämän seurauksena tuntenut vaikean ahdistuneisuuteni edessä paljon voimattomuutta ja häpeääkin. Mietin, miksen saa itseäni tahdonvoimalla rauhoitettua. Mietin, mikseivät monet ahdistukseeni määrätyt lääkkeetkään tuo siihen helpotusta puhumattakaan erilaisista ahdistuksenhallintatekniikoista. Mitä enemmän yritän rauhoittua, sitä levottomammaksi usein tulen. Rentoutus- ja hengitysharjoituksetkin tuntuvat kääntyvän itseään vastaan synnyttäen minussa enemmänkin klaustrofobista kauhua kuin kaivattua levollisuuden tunnetta. 

Mistä sitten olen saanut apua vaikeaan kroonistuneeseen ahdistusoireiluuni? Minulle henkilökohtaisesti toimivin hoitomuoto on aina ollut pitkä ja intensiivinen psykodynaaminen psykoterapia. Pääasiassa ensimmäisen pitkän psykoterapiani avulla pääsin nuorena aikuisena pitkän sairausloman ja osastohoitojakson jälkeen jälleen kiinni opiskeluihin ja muuhunkin elämään. Tiivis psykodynaaminen psykoterapia kannatteli haastavuudestaan ja rankkuudestaan huolimatta minua ja toimintakykyäni niin, että sain myös suoritettua yliopistossa maisterin opinnot viittä vaille valmiiksi.  

Kun pitkä psykoterapiani oli kestänyt runsaat kymmenen vuotta, minun ei ollut enää mahdollista saada siihen rahoitusta Kelalta tai sairaanhoitopiiriltäni. Jouduin siis lopettamaan terapian hyvin nopeassa aikataulussa ilman tarvittavaa lopetustyöskenelyä. Samoihin aikoihin kilpirauhaseeni ilmestyi kasvain, joka vaati jo kokonsa vuoksi kiireellisen leikkauksen.

Täytin sinä keväänä 30 vuotta. Näin sen elämänvaiheen, jonka piti olla portti uuteen valmistumisen ja työelämään siirtymisenkin osalta muuttui kuvainnollisesti ja konkreettisestikin eloonjäämistaisteluksi. Kaikki tuntui olevan lopussa, enkä meinannut peloltani ja kauhultani pystyä mitenkään olemaan. Riipuin päivästä ja tunnista toiseen tuolilla tai sohvan selkänojalla jalat sylissäni. Ajattelin, että kaikki hajoaisi, jos jalkani koskettaisivat maata. Oleminen itsessäni oli sietämättömän turvatonta ja pelottavaa.  

Tällä ahdistuksella oli vahva liittymispinta sen hetkiseen todellisuuteen. Olihan kilpirauhasestani löydetty juuri kasvain, enkä tiennyt oliko se tappavaa laatua. Söin runsain määrin psykiatrini minulle määräämiä rauhoittavia lääkkeitä. Niiden aiheuttavan harsomaisen sumun ansiosta kaikki oli jotenkin mahdollista kestää. 

Tunsin syyllisyyttä bentsodiatsepiinien eli rauhoittavien lääkkeiden syömisestä. YTHS:llä minua hoitanut silloinen hyvä ja asiantunteva psykiatrini kuitenkin vakuutti, ettei sille ollut aihetta. Hän totesi, että jos jään koukkuun bentsodiatsepiineihin, niin sitten niistä yksinkertaisesti vieroitetaan pois. Tärkeintä oli hänen mukaansa selvitä sen hetkisen akuutin kriisin yli. 

YTHS:n eli Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön psykiatrini oli myös pöyristynyt Kelan päätöksestä olla myöntämättä minulle jatkoa psykoterapiaani. Kelan tuki evättiin minulta juuri silloin, kun sitä elämäntilanteeni ja terveytenikin puolesta kipeästi tarvitsin. Psykiatrini myös totesi, että tarvitsisin siinä tilanteessa tiiviimpää hoitoa ja tukea, kuin mitä hän ja YTHS pystyisivät minulle tarjoamaan.  Niinpä psykiatrini teki alkuvuodesta 2014 minusta lähetteen julkiseen erikoissairaanhoitoon läheisimmälle mielialahäiriöpoliklinikalle.

Siirryin sinne hoitoon samana keväänä. Kun ensimmäinen uuden hoitavan psykiatrini tapaaminen mielialahäiriöpoliklinikalla sitten koitti, olin kuluttanut jo loppuun kaiken psyykkisen ja fyysisen selviytymisenergiani. Olin sinnitellyt hammasta purren kotona kilpirauhasen poistoleikkauksen jälkimainingeissa. Olin täysin loppu niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä hermoistani tuntunut tämän seurauksena olevan enää paljoa jäljellä. Olin laboratorioarvojeni ja oireidenikin mukaan myös pahasti vajaatoiminnalla juuri poistetun kilpirauhaseni vuoksi. 

Mielialahäiriöpoliklinikan psykiatrin ensitapaaminen osoittautui kuitenkin heti kättelyssä täydelliseksi fiaskoksi. Minut oltiin siirretty tälle poliklinikalle sen vuoksi, että tarvitsin akuutisti tiiviimpää apua ja tukea. Uusi psykiatrini ilmoitti kuitenkin heti, että ”terapiat oli nyt minun osaltani käyty”. Siihen asti olin käynyt harventuneen ja pian loppuvan terapiani lisäksi lähes viikoittain tapaamassa YTHS:n psykiatriani tukikäyntien merkeissä.  

Uusi hoitava psykiatrini myös kauhisteli rauhoittavien lääkkeiden käyttöäni, vaikka olin syönyt niitä juuri edellisen psykiatrini ohjeiden mukaisesti. Hän jopa totesi, että kuuluisin hänen mielestään ennemminkin läheiseen sosiaalisairaalaan bentsodiatsepiinivieroitukseen. En osannut tuolloin vielä edes kuvitella, että sinnekin tulisin pari vuotta myöhemmin päätymään. Sinne päätyminen ei tosin silloinkaan johtunut lääkeriippuvuudesta vaan vallitsevista olosuhteista ja jäykistä hoitokäytännöistä.  

Käynnin lopuksi psykiatri lopulta kuitenkin päätyi ainoastaan toivottamaan minulle hyvää jatkoa, suositteli minua vähentämään rauhoittavien lääkkeiden käyttöä omatoimisesti ja kirjasi seuraavan tapaamisajankohdan kolmen kuukauden päähän. Tapaamisen jäljiltä olin shokissa tästä kaikin puolin sekavasta kohtaamisesta. Minua ja avuntarvettani ei oltu kuultu käytännössä lainkaan ja kaikki oli muuttunut hetkessä vielä kestämättömämmäksi painajaiseksi.  

Päädyin tämän kaiken seurauksena jo samana iltana päivystykseen ja sitä kautta osastohoitoon. Olin osastohoidossa sillä kertaa noin kuukauden, jonka jälkeen siirryin jatkohoitoon päiväosastolle. Vaikka täysin epäonnistunutta psykiatrin tapaamista välittömästi seurannut osastohoitojakso oli vointini kannalta välttämätön, se ikävä kyllä myös oleellisesti pahensi psyykkistä vointiani.

Muun muassa psyykenlääkitystäni muutettiin osastolla ollessani aivan liian nopealla aikataululla. Varsinkin jälkeenpäin katsottuna näistä nopeista ja edestakaisin poukkoilevista lääkemuutoksista tuntui puuttuvan kaikki terve järki ja logiikka.  

Runsas ja säännöllisesti käyttämäni rauhoittava lääkitys lopetettiin osastohoidossa ollessani käytännössä seinään. Näin äkillisiä muutoksia ei saisi nykytiedonkaan mukaan koskaan tehdä bentsodiatsepiinien kohdalla. Tämän lisäksi minulle aloitettiin jo päivystyksessä tapaamani psykiatrin aloitteesta uusi lääke, joka aiheutti minulle välittömästi vaikeaa ahdistusta, levottomuutta ja unettomuutta.  

En ollut koskaan aiemmin elämässäni kärsinyt unettomuudesta. Osastohoidon yhteydessä minulle kuitenkin puhkesi vaikea krooninen unettomuus. Tänä päivänä, kymmenen vuotta myöhemmin, kärsin tästä hoitoresistentiksikin määritellystä vaikeasta unettomuudesta edelleen joka ikinen ilta ja yö. 

Vaikeista haittavaikutuksìsta huolimatta tätä uutta osastolla aloitettua lääkettä ei suostuttu lopettamaan ennen, kuin eräänä aamuna yksinkertaisesti kieltäydyin laittamasta sitä enää suuhuni. Oloni alkoi lääkkeen lopetuksen jälkeen hitaasti taas kohentua.

Minulle tehtiin osastolla ollessani paljon muitakin lääkemuutoksia niin hengästyttävän nopealla tahdilla, ettei jälkeenpäin ajateltuna ole mikään ihme, että voin silloin niin huonosti. Tästä osastojaksosta alkoikin kohdallani vuosikausia kestänyt tulokseton hoito- ja sairaalakierre. 

Tässä hoitokierteessä psyykenlääkitykseni etenkin iltalääkkeiden osalta muuttui nopeasti niin monimutkaiseksi ja runsaaksi, että sama mielialahäiriöpoliklinikan hoitava psykiatrini, totesi lopulta, ettei hänkään enää saanut siitä mitään tolkkua. ”Yritä keksiä jotain”, hän totesi minulle pahoittelevaan sävyyn noin vuoden kohdalla ensitapaamisestamme.  

Hoitava psykiatrini siis käytännössä luovutti nostaen kätensä pystyyn minun ja hoitoni osalta. Jäin näin hoidossani täysin yksin säätämään hyvin runsaan, mutta toimimattoman psyykenlääkitykseni kanssa. Yksin taistelu ja taiteilu toisaalta itselleni sopimattoman lääkityksen ja toisaalta vaikean ahdistuksen ja unettomuusoireilun kanssa oli pitkään hyvin akuuttia ja jokapäiväistä.  

Mieleeni oli teroitettu osastolla ollessani moneen kertaan sitä, kuinka rauhoittavat lääkkeet eli bentsodiatsepiinit olivat kohdallani kaiken pahan alku ja juuri. Ne olivat siten heidän mielestään kaikkien ongelmieni ja ahdistukseni perimmäinen juurisyy.

Olin osaston hoitohenkilökunnan mielestä ollut myös niihin pahasti koukussa, enkä näin saisi niitä heidän mielestään enää missään tilanteessa syödä. Tavoitteena oli myös osastohoitoon tullessani ”yksinkertaistaa ja selkeyttää” lääkitystäni rauhoittavien lääkkeiden osalta. 

Kuitenkin näiden kaikkien aivan liian nopeiden ja rajujen lääkemuutosten seurauksena ajauduin nopeasti täysin kestämättömään tilanteeseen. Niiden seurauksena myös lääkitykseni oli moninkertaistunut ja monimutkaistunut suuresti muiden psyykenlääkkeiden kuin bentsodiatsepiinien osalta.

Kaiken tämän lisäksi sen hetkinen hurja lääkemääräni ei edes auttanut niihin oireisiin, joihin se oli määrätty. Olin yhä sietämättömän vaikeasti ahdistunut ja uneton. Päädyin siis jäätyäni käytännössä täysin yksin lääkitysasioideni kanssa palaamaan lopulta takaisin siihen bentsodiatsepiinilääkitykseen, jolla olin ollut ennen osastohoitoon joutumistani. Se oli kuitenkin edes jollakin tavalla auttanut ja lievittänyt ahdistusoireitani ja unettomuuttanikin.

Tästä tosiasiasta huolimatta edellä kuvaamani toimimattomaan lääkitykseen liittyvät tilanteet ovat toistuneet kohdallani moneen kertaan uudelleen kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Se on aiheuttanut minulle potilaana siten myös jatkuvasti suurta inhimillistä kärsimystä.

Viimeisin tähän liittyvä hyvin kielteinen ja traumaattinenkin kokemukseni on viime kesältä, jolloin jouduin jälleen osastohoitoon vaikean ahdistuksen ja siihen liittyvän unettomuuden vuoksi. Vaikka tilanteeni oli viime kesänä jälleen hyvin vaikea ja akuutti, nähtiin osastohoidon tärkeimpänä tavoitteena jälleen kerran bentsodiatsepiinilääkitykseni mahdollisimman nopea lopetus.

Olin joutunut syömään minulle epäsäännölliseen ja tarvittavaan käyttöön määrättyjä rauhoittavia lääkkeitä jonkin aikaa säännöllisemmin ja suurempia määriä, sillä muut lääkkeet eivät jälleen kerran lievittäneet ahdistustani ja siihen liittyvää unettomuuttani. Minuun ja hätääni ei kuitenkaan lainkaan reagoitu, enkä saanut toistuvista pyynnöistäni ja epätoivoisesta anelusta huolimatta edes tavata osastonlääkäriä keskustellakseni lääkitykseenikin liittyvästä hyvin akuutista tilanteesta. 

Tämän seurauksena olin lopulta vointini kanssa niin hajoamispisteessä, että käytännössä vain tärisin ahdistuksesta jäykistyneenä huoneeni lattialla. Odotin kuin kuuta nousevaa miestäni, jonka olin soittanut hakemaan minut osastolta kotiin. Kirjauduttuani tämän täysin kestämättömäksi eskaloituneen tilanteen seurauksena ulos osastolta, yritin sitten sinnitellä parhaani mukaan kotona todella sekavassa mielentilassa.  

Jokin ahdistuksen ja unettomuuden sietokynnys oli kohdallani näiden tapahtumienkin myötä ylittynyt, enkä enää lainkaan hallinnut itseäni tai lääkkeiden käyttöäni. Olin valvonut ja ollut syömättäkin ahdistuksen takia aivan liian kauan. Tiesin, etten tulisi pärjäämään siinä kunnossa pitkään kotona. Olin kuitenkin joutunut sinne osastolta omatoimisesti pakenemaan, sillä en kestänyt olla sielläkään. Minua ei kuunneltu enkä saanut siellä tarvitsemaani apua ja tukea.  

Osastolta oli sanottu lähtiessäni, että voisin seuraavan viikon ajan palata osastolle jatkamaan loppuun hoitojakson, joka minulle oli siellä suunniteltu omia toiveitani kuulematta. Kynnys palata osastolle takaisin oli hyvin suuri, sillä tiesin kokemuksesta, ettei minua siellä kuunneltaisi tai oikein uskottaisikaan.

Tiesin kuitenkin, ettei minulla tässä hyvin vaikeassa ja pelottavassakin tilanteessani ollut lopulta muutakaan vaihtoehtoa. Ajattelin, ettei ollut oikein läheisiänikään kohtaan jäädä kotiin, kun kerran voin sielläkin niin pelottavan huonosti. Läheiseni tosin olivat jo nähneet toimimattoman hoito- ja osastokuvion jo pitkään, eivätkä hekään olisi halunneet minun enää altistavan itseäni sen kaltaiselle hoidolle tai pikemminkin hoidon puutteelle. 

Minulla ei kuitenkaan siinä olotilassa ja tilanteessa ollut käytännössä muuta vaihtoehtoa kuin lopulta palata nöyrästi osastolle parin päivän kuluttua. En vain kestänyt enää kotonakaan painajaismaista olotilaani.

Palattuani osastolle annoin lapun osastonhoitajalle vietäväksi päivystävälle lääkärille, sillä en saanut tietenkään vieläkään tavata häntä henkilökohtaisesti. Listasin siihen kaikki sedatiiviset psykoosilääkkeet, joita olin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kokeillut ja joista olin joskus kokenut saavani edes jossain määrin apua oireisiini.

Erilaiset psykoosilääkkeet ovat lääkeryhmä, jolla on psykoottisten tilojen ohella jo pitkään hoidettu muitakin psyykkisiä oireita kuten ahdistuneisuutta ja unettomuutta. En jaksanut enää välittää siitä, miten haitallisia ja toimimattomia kyseiset lääkeaineet olivat minulle muilta osin olleet. Minun olisi vain kyettävä siinä hetkessä jotenkin olemaan ja nukkumaan, eivätkä näiltä ja monilta muiltakin osin minulle sopivat ja parhaiten toimivat bentsodiatsepiinit olleet taaskaan vaihtoehto.

Yllätyin suuresti, kun hoitaja toi lääkäriltä vastauksen, jonka mukaan monet ehdottamani psykoosilääkkeet ja niiden annostukset olivat tämän arvion mukaan minulle epäsopivia tai liian suuriannoksisia. Linjaukset lääkkeiden määräämisen osalta olivat siis muuttuneet paljonkin kahden vuoden takaisesta. Silloin lääkelistalleni oli päätynyt osastonlääkärin tapaamisen jäljiltä helposti kolmeakin eri psykoosilääkettä, vaikka silloin koetin omalta osaltani aktiivisesti toppuutella niiden syömistä.

Söin sitten osastolla maksimiannokset kaikista tarvittavista lääkkeistä, jotka minulle oli sinne tullessani määrätty. Ne eivät kuitenkaan riittäneet sedatoimaan minua tarpeeksi kuin ainoastaan puolet päivästä. Niiden loppuessa olin hetkessä takaisin lähtöpisteessä eli liian vaikeassa psyykkisessä hädässä ja kivussa.

Osaston hoitajatkaan eivät osanneet minua tässä hädässäni oikein mitenkään auttaa. Ainoa heidän antamansa apu oli kehotus säästää tarvittavia lääkkeitä myöhemmäksi niin, että ne riittäisivät paremmin loppupäiväksi.  Tätä neuvoa en kuitenkaan voinut käytännössä noudattaa, sillä taistelin infernaalisen ahdistuksen ja unettomuuden kanssa jokaisessa ikuisuudelta tuntuvassa hetkessä.

Sitten viimein pitkän, unettoman ja kärsimyksen täyteisen osastolla vietetyn viikonlopun jälkeen koitti maanantai. Pääsin silloin vihdoin tapaamaan osaston apulaisylilääkäriä kasvotusten. Tämä apulaisylilääkäri oli myös hoidostani vastaava psykiatrini sillä osastohoitojaksolla.  

Hän oli myös se psykiatri, jonka kanssa mieheni oli puhunut pari päivää aikaisemmin puhelimessa. Olin silloin vielä kotona sinnittelemässä vointini kanssa, joka oli ennen osastolta lähtöäni muuttunut jo aivan sietämättömäksi. Olin saanut juuri kotona pelottavan vaikean ja pitkään kestäneen ahdistuskohtauksen, jonka aikana olin siis jonkinlaisessa katatonisessa tilassa kykenemättä puhumaan tai liikkumaan.  

Mieheni oli soittanut psykiatrille, koska kaipasi jotain apua tilanteeseen. Psykiatri totesi miehelleni tähän liittyen, että minut kannattaisi tuoda jo miehenikin psyykkisen jaksamisen vuoksi takaisin osastolle pikimmiten. Olin kuitenkin aiemmin kotiutunut osastolta omaehtoisesti, koska en ollut pärjännyt vointini puolesta sielläkään.

Tämä psykiatri arvioi puhelimessa myös mieheni pyynnöstä uudelleen bentsodiatsepiinilääkityksen tarvettani. Hän kuitenkin päätyi minua koskevien aiempien hoitokirjausten pohjalta puhelimessa jälleen siihen lopputulokseen, että bentsodiatsepiinilääkitys on aina vain pahentanut oireitani. 

Hoitokirjauksistani kävi psykiatrin mukaan selkeästi ilmi, että rauhoittavien lääkkeiden lopetus on aina vain parantanut vointiani ja siksi siihen tulisi edelleen hyvin nopeassa tahdissa pyrkiä. En vielä tänä päivänäkään tiedä, mihin nämä minua koskevat hoitokirjaukset tarkalleen perustuvat. Minulla kun ei ole potilaana yhtä laajaa automaattista pääsyä omiin sähköisiin hoitotietoihini kuin hoitohenkilöilläni. 

Yksi syy näkemykseen on varmasti osaltaan se, että minut oli lähetetty kerran vuosia aiemmin samaiselta osastolta sosiaalisairaalaan bentsodiatsepiinivieroitukseen. Minut sinne lähettänyt hoitava psykiatrini tältä osastolta kuitenkin vakuutti minulle ja lupasi merkitä hoitotietoihini selkeästi, että kyse ei ole kohdallani varsinaisesta bentsodiatsepiiniriippuvuudesta. Rauhoittavien lääkkeiden purkaminen ei vain kuulemma joidenkin lakiteknisten seikkojen ja käytäntöjen vuoksi onnistunut kyseisellä osastolla.  

Tästä silloinen ymmärtäväisen ja osaavankin oloinen hoitava psykiatrini oli selvästi pahoillaan ja ilmaisikin sen minulle. Hänen mielestään minun ja vointini kannaltani olisi ollut paljon parempi, että tarvittava rauhoittavien lääkkeiden vähennys ja lopetus olisi hoidettu tutulta osastolta käsin, koska en silloin pärjännyt huonon vointini vuoksi avohoidossa.

Tuolloin minulle jälleen hoitavan psykiatrini toimesta määrätty säännöllinen rauhoittava lääkitys piti purkaa pois mahdollisimman nopeasti. Tämä johtui siitä, että minulle suositeltiin aloitettavaksi TMS – hoitoa eli magneettistimulaatiohoitoa, johon rauhoittavat lääkkeet siis olivat vasta-aihe.  Lopulta en kuitenkaan edes päässyt aloittamaan kyseistä TMS-hoitoa, koska masennukseni arvioitiin palautetussa lähetteessä kyseistä hoitomuotoa ajatellen liian vaikeaksi ja kroonistuneeksi.

TMS-hoito on kallis toteuttaa ja sitä koskevat lähetteet menevät kokemukseni mukaan siis läpi niiden potilaiden kohdalla, joiden arvioidaan hyötyvän siitä todennäköisimmin. Kuulemani mukaan tämä koskee enintään keskivaikeasti oireilevia masennuspotilaita, joiden masennus ei ole pitkittynyt.

Käteeni sosiaalisairaalassa vietetystä noin kuukauden kestäneestä vieroitusjaksosta ei jäänyt siis käytännössä lopulta muuta kuin virheellinen merkintä liittyen sen pohjalta oletettuun bentsodiatsepiiniriippuvuuteeni.  Se kaikesta päätellen kummittelee hoitotiedoissani yhä.

Olen koettanut oikaista ja korjata kyseiseen hoitojaksoon liittyviä taustatietoja moneen kertaan myöhemmin. Tämä ei ole kuitenkaan käytännössä onnistunut vaan jopa oma hoitava avopuolen psykiatrini oli kirjannut hoitotietoihini merkinnän sosiaalisairaalajaksosta bentsodiatsepiiniriippuvuuden vuoksi juuri samana päivänä, kun hakeuduin vointini takia viime kesänä ensimmäisen kerran päivystykseen.  

Tämä oli varmasti yksi syy siihen, miksi en saanut sieltä ensimmäisellä käyntikerralla mitään apua. Minulle vain toisteltiin, etten tulisi saamaan sieltä rauhoittavia lääkkeitä, enkä saanut edes nähdä päivystävää psykiatria. En niitä kuitenkaan ollut ensisijaisesti edes hakemassa. Olin sen sijaan hakemassa mitä tahansa kestettävää ratkaisua kyseessä olevaan akuuttiin kriisiin, johon en ollut saanut pariin edeltävään viikkoon avohoidosta tarvittavaa apua ja tukea.  

Toisella päivystyskäyntikerralla minut onneksi päästettiin tapaamaan psykiatria, joka todella kuunteli minua. Hän ymmärsi hätäni ja sen, etten ollut siellä vain kärkkymässä bentsoreseptiä. Siirryin samana yönä päivystyksestä hänen lähettämänään osastohoitoon ja minulle määrättiin lääkeyhdistelmä, joilla sain viimein nukutuksi. Yksi saamistani lääkkeistä oli se sama vahvempi bentsodiatsepiinivalmiste, joka oli aina ennenkin osaltaan auttanut vastaavissa tilanteissa.

Tästä alkoi jälleen hidas ja vaivalloinen paluuni takaisin elävien kirjoihin. Olen aina kokenut erityisen vaikean ahdistuneisuuden ja unettomuuden kohdalla rauhoittavien lääkkeiden olevan muiden tarvittavien hoitotoimenpiteiden ohella ainoa asia, joka saa taas tilanteeni ja oloni palaamaan taas jotenkin siedettäväksi.

Joskus kriisi olon romahduksen myötä on niin syvä, että tavallisesti käytössäni olevat miedommat bentsodiatsepiinitkaan eivät tehoa tarpeeksi. Näissä tilanteissa on tarvittu hetkeksi teholtaan vahvempaa bentsodiatsepiinivalmistetta akuutin kriisin terän taittamiseksi.

Kun kriisi sitten on muun muassa rauhoittavien lääkkeiden säännöllisemmän käytön myötä hellittänyt, olen pystynyt aina vähentämään ja siirtymään näiden lääkkeiden epäsäännölliseen käyttöön ilman suurempia ongelmia. Tämän vähennyksen ja lopetuksen täytyy vain tapahtuu tarpeeksi hitaasti ja asteittain.

Sama periaate on koskenut myös miedompaa bentsodiatsepiinilääkitystä, joka minulla on ollut epäsäännöllisessä käytössä jo parinkymmenen vuoden ajan. Tätä vuosien ja vuosikymmenien varrella eri tavoin kantapään kautta oppimaani tosiasiaa on ollut kuitenkin käytännössä hyvin vaikeaa toteuttaa nykyään psykiatrisessa hoidossa. Minua ja pitkää kokemusta rauhoittaviin lääkkeisiin liittyen ei usein lainkaan kuunnella tai oteta huomioon.

Tämä johtuu varmasti pitkälti bentsodiatsepiinien haittoja ja riippuvuuspotentiaalia jo aivan liiallisessa määrin korostavasta yleisestä vallitsevasta kannasta terveydenhuollossa. Tämän mielipiteeni ja näkemykseni jakavat itseni lisäksi myös eräät psykiatrian alan hyvin arvostetut asiantuntijat.  

Rauhoittavien lääkkeiden yleisen demonisoinnin seurauksena niiden määräämistä valvotaan nykyään hyvin tiukasti Valviran toimesta. Tämä on johtanut käytännössä siihen, että joidenkin alallaan hyvin arvostettujen ja ansioituneidenkin psykiatrien rauhoittavien lääkkeiden määräämisoikeutta on Valviran toimesta käytännössä jopa rajoitettu. Tämä kaikki luonnollisesti nostaa yleistä kynnystä määrätä rauhoittavia lääkkeitä silloinkin, kun niiden käyttö olisi potilasta hoitavan psykiatrin omankin arvion mukaan tarpeellista ja perusteltua.  

En syö mielelläni mitään psyykenlääkkeitä, sillä niihin liittyy aina enemmän tai vähemmän erilaisia haittavaikutuksia. Niiden syömistä ei myöskään helpota se tosiasia, että vaikea ahdistusoireiluni liittyy vahvasti omaan terveyteeni liittyviin asioihin ja huoliin. Rauhoittavien lääkkeiden ottaminen pahassakin ahdistuskohtauksessa tuntuu näin omassa mielessäni aina lähtökohtaisesti jonkinlaiselta häviöltä. En tästä huolimatta kuitenkaan aina vain kykene rauhoittumaan ja säätelemään ahdistustani lääkkeettömästi tai edes muiden siihen määrättyjen lääkkeiden avulla. 

Näissä tilanteissa ja hetkissä olen tarvinnut ja tarvitsen edelleen ahdistukseni hallinnassa joskus myös pidempiaikaisesti varsinaisia rauhoittavia lääkkeitä eli bentsodiatsepiineja. Tämä tosiasia on herättänyt minussa psykiatrisena potilaana paljon häpeän, epäonnistumisen ja riittämättömyydenkin tunteita.

Tarvitsisin tämänkin asian suhteen varmasti lisää armollisuutta itseäni kohtaan. Sitä on kuitenkin ollut käytännössä hyvin vaikeaa löytää itsestään tilanteessa, jossa hoitavat tahot tuntuvat jatkuvasti vahvistavan toiminnallaan käsitystäni siitä, että teen jotain hyvin väärää niitä tarvitessani. 

Mutta takaisin viimekesäiseen maanantaiaamuun, jolloin näin osastolla siis viimein hoitavaa psykiatriani hoitokokouksen tiimoilta. Hän ilmoitti heti hoitokokouksen alussa kotiuttavansa minut välittömästi ilman tarvittavaa bentsodiatsepiinireseptiä tai muutakaan inhimillisesti kestettävää jatkohoitosuunnitelmaa.

Olin juuri valvonut edellisen yön osastolla siellä saamistani unilääkkeistä huolimatta. Olin henkisesti aivan loppu. En siksi jaksanut siinä tilanteessa enää vastustella tai edes pahemmin järkyttyä tästä jälleen täysin epäinhimillisestä hoitolinjauksesta.  

Lääkäri totesi minulle myös, että voisin hänen näkemyksensä mukaan aivan hyvin valvoa kotona unettomana 28 päivää kuukaudessa. Voisin sitten kuulemma tulla aina pariksi päiväksi kuukaudessa nukkumaan osastolle sellaisen unilääkkeen avulla, jota saa antaa ainoastaan sairaalaolosuhteissa. ”Että aivosi muistaisivat aina välillä, miten nukutaan”, hän totesi minulle.

Tätä lääkäriä ei tuntunut haittaavan tässä jo lähtökohtaisesti täysin kestämättömässä suunnitelmassa edes se, etten ollut saanut edellisenä yönä nukuttua osastolla kyseisen unilääkkeen avulla. Olin niin lannistunut tästä hoitopalaverin jälkeen, etten jaksanut enää välittää mistään. Löntystin heikoilla voimillani takaisin huoneeseeni ja omaan sänkyyn pyydettyäni ensin kansliasta kaikki tarvittavat lääkkeet, jotka minulla oli mahdollista sillä hetkellä sieltä saada.

Soitin miehelleni, että hänen pitäisi tulla jälleen hakemaan minua kotiin osastolta. Tunsin nimittäin, etteivät voimani riittäneet edes kävelemään osastolta ulos omin jaloin. Näin oli käynyt useasti aiemminkin ja kaikki tuntui olevan jälleen kerran yhtä makaaberia traumantoistoa. 

Vähän ajan kuluttua tästä kotiutuspalaverissanikin läsnä ollut vastuuhoitajani koputti oveeni ja astui huoneeseeni. Hän oli minulle ennestään täysin tuntematon hoitaja. Olin kuitenkin nähnyt, että sinä päivänä osastolla oli työvuorossa myös hoitajia, jotka tunsivat minut hyvin kuluneiden kymmenen vuoden ajalta. 

Hoitaja pyysi, etten lähtisi vielä kotiin, vaikka minut oli periaatteessa siis juuri kotiutettu. Hän sanoi yrittävänsä vielä yhdessä joidenkin toisten hoitajien kanssa puhua minut juuri kotiuttaneelle lääkärille ja saada aikaan jonkinlaisen järkevän oloisen jatkohoitosuunnitelman. He olivat kuulemma järkyttyneitä saamastani kohtelusta ja halusivat, että kestämätön tilanteeni, johon olin jälleen kerran ajautunut hoitoni puolesta, saataisiin jotenkin ratkaistua. 

Jonkin ajan kuluttua tästä mieheni saapui osastolle hakemaan minua kotiin. Hoitaja tuli sanomaan meille, että aiemmin sinä päivänä tapaamani osastonlääkäri haluaisi vielä tavata meidät. Tätä ilmoitusta seurasi puolitoista tuntia kestänyt uusi hoitokokous.

Tämä hotokokous toteutui hyvin erilaisissa tunnelmissa kuin aiemmin sinä päivänä pidetty tapaaminen, joka oli ollut siis luonteeltaan enemmänkin kylmä ja kohtaamaton farssi kuin mikään hoitokokous. Lääkäri suostui tällä kertaa todella keskustelemaan kanssamme kohdaten minut ja sen hetkisen avuntarpeeni inhimillisemmästä lähtökohdasta.  

Tämän hoitokokouksen aikana minulle saatiin luotua edes jonkinlainen lääkitys- ja jatkohoitosuunnitelma. Sovimme muun muassa, että kävisin kolmesti viikossa osaston yhteydessä toimivalla tukipoliklinikalla hakemassa eräältä hoitajalta tarvitsemani rauhoittavat lääkkeet. Samalla olisi mahdollista arvioida sen hetkistä vointiani ja konsultoida siihen liittyen tarvittaessa osastonlääkäriä.  

Nämä tukitoimet olivat tuossa kohdassa hyvin tarpeellisia, sillä terapiani ja hoitava avopuolen lääkärini olivat jäämässä juuri kesälomille. Olin siten jäämässä viikoiksi käytännössä yksin akuutin tilanteeni kanssa. Sainkin noiden tukipoliklinikkakäyntien ja niihin liittyvien lääkärin konsultaatioiden avulla säädettyä ja muutettuakin lääkitystäni niin, että nukkuminen, oleminen ja hengissä selviäminen oli sinä kesänä käytännössä mahdollista. 

En tosin pystynyt pitämään kiinni rauhoittavien lääkkeiden vähennyksen osalta tästä uudestakaan hoitosuunnitelmasta, joka minulle laadittiin tämän toisen kotiutuspalaverini yhteydessä. Toki tämän itseni tuntien ja pitkän kokemukseni perusteella nopeasti tiedostinkin.  

Tämän taisi tiedostaa myös omahoitajani tukipoliklinikalta, jonka luona kävin seuraavat pari viikkoa hoitokokouksessa laaditun suunnitelman mukaisesti hakemassa rauhoittavat lääkkeeni. Hän oli selvästi pahoillaan siitä epäinhimillisestä tilanteesta, johon olin jälleen kerran hoidossani joutunut. Hän toivotti minulle kerran sieltä lähtiessäni voimia todeten sen perään, että toivotus ei minua paljon tässä tilanteessa käytännössä tietysti auta. Hän oli siinä tietysti aivan oikeassa.  

Tämä tukipoliklinikan hoitaja oli ollut myös omahoitajani noin viikkoa aiemmin ollessani osastohoidossa. Hän oli myös työvuorossa joutuessani lähtemään osastohoidosta omaehtoisesti tilanteen eskaloiduttua täysin kestämättömäksi.

Hän oli tätä edeltävänä päivänä yrittänyt lohduttaa minua vaikeassa tilanteessani todeten, ettei minun enää tarvitsisi jaksaa. Hän sanoi, että minun oli pitänyt jo aivan liian pitkään pitää puoliani ja taistellakin eri lääkärien kanssa tarvittavan avun saamiseksi. 

Hän totesi ottavansa nyt omalta osaltaan hoitoasioistani vastuun ja vievänsä ne aina osaston ylilääkärille asti, jotta saisin tarvitsemaani apua. Kuitenkin jo samana iltana törmätessäni häneen kanslian ovella näin hänen surullisesta ja pahoittelevasta katseestaan, että kaikki hänenkin yrityksensä olivat kaikuneet käytännössä kuuroille korville.  

Arvostan kuitenkin näin jälkeenpäin kaikkia hänen yrityksiään auttaa minua. Viime kesän akuutissa tilanteessa en tosin niihinkään liittyen kyennyt tuntemaan muuta kuin syvää turhautumista, toivottomuutta ja vihaakin.

Vasta viime aikoina eli runsaat puoli vuotta myöhemmin viime kesän tapahtumista, olen päässyt lääkitykseni osalta takaisin siihen tilanteeseen, jossa olin ennen silloista vointini romahdusta. Olen saanut purettua kaksi kesästä asti säännöllisessä käytössä ollutta bentsodiatsepiinivalmistetta takaisin tarvittavaan eli epäsäännölliseen käyttöön.

Edellä mainittuun olen rauhoittavien lääkkeiden osalta myös itse aina pyrkinyt. Tiedostan hyvin sen tosiasian, että etenkin rauhoittavien lääkkeiden säännöllinen käyttö voi olla monella tapaa ongelmallista. Joissain tapauksissa se kuitenkin oman kokemukseni mukaan on yksinkertaisesti välttämätöntä.  

Olenkin aina toivonut hartaasti, että kokemukseni liittyen rauhoittavien lääkkeiden käyttöön ja muidenkin vaikeaan ahdistusoireiluuni liittyvien asioiden suhteen otettaisiin omassa hoidossani viimeinkin todesta. Toivon tätä samaa myös hyvin monen muun vaikeasta ahdistuksesta ja unettomuudesta kärsivän psykiatrisen potilaan kohdalla, joiden tiedän tänä päivänä kamppailevan hyvin epäinhimillisiltä tuntuvien hoitolinjausten kanssa.  

Toivon, ettei psykiatrisessa hoidossa toistettaisi vuodesta toiseen niitä samoja virheitä, jotka alun perin juuri johtivat psyykkisen oireiluni vaikeutumiseen ja kroonistumiseen. Tämä toivoni taitaa kuitenkin olla turha, sillä lääkitys- tai hoitokäytännöissä ei ole ainakaan omien tietojeni puolesta edes odotettavissa muutosta parempaan.  

Asian laita näyttää ikävä kyllä olevan pikemminkin päinvastoin. Äskettäin pidetyssä avohoidon yhteispalaverissa mielialahäiriöpoliklinikan omahoitajani totesi minulle suoraan, että päivystykseen ja osastolle ei nykyään yksinkertaisesti enää kannata joutua. Käytännöt siellä ovat kuulemma menossa hoidon keston, laadun ja resurssienkin suhteen vain yhä kaoottisempaan suuntaan. Tulisin siellä kaikesta päätellen siis kohdelluksi vähintään yhtä epäinhimillisesti kuin ennenkin. 

Tämä tieto herättää minussa potilaana luonnollisesti suurta huolta ja turvattomuuttakin. Tieto tarkoittaa käytännössä sitä, että minun on yhä enenevissä määrin pinnisteltävä ja sinniteltävä oman vointini ja jaksamiseni kanssa. En saa ottaa hoidossani lainkaan riskejä niiden suhteen, jotta riski joutua päivystykseen tai osastohoitoon pysyisi mahdollisimman pienenä. 

Tämä kuitenkin merkitsee kohdallani käytännössä jatkuvaa jumittamista elämäntilanteessa, jossa toimintakykyni ja elämänlaatunikin pysyy hyvin alhaisella tasolla. En voi esimerkiksi yhtä rohkeasti ja luottavaisin mielin vähentää ja lopettaa nykyisinkin aivan liian runsasta ja toimintakykyyn haitallisesti vaikuttavaa psyykenlääkitystäni.

Muutokset lääkityksessä kun usein notkahduttavat ainakin hetkellisesti vointiani huonompaan suuntaan etenkin ahdistuksen ja unettomuuden osalta. Niiden vähennys vaikuttaa kuitenkin kokemukseni mukaan pidemmällä tähtäimellä hyvin positiivisesti jaksamiseeni ja terveyteeni.  

En myöskään uskalla voinnin huonontumisen pelossa kohdata ja käsitellä terapioissani kovin rohkeasti ja luottavaisesti niitä asioita ja tunteita, jotka ovat ahdistusoireiluni taustalla. Nämä asiat ja tunteet ovat triggeröivyydessään sisäistä tasapainoani oleellisesti hojuttavia ja siten vointini kannalta hyvin riskialttiita.

Nämä tunteet ja teemat kuitenkin luonnollisesti kaipaisivat käsittelyä ja läpityöstämistä, jotta todellinen toipuminen ja parempi vointi ja elämänlaatu olisivat aidosti mahdollisia. Näin tieto akuuttipsykiatrisen hoidon toimimattomuudesta haittaa ja hidastaa oleellisesti hoidossa ja terapioissa edistymistäni ja siten myös mahdollista toipumistani.  

Olen ahdistusoireiluni kanssa tällä hetkellä siis ikään kuin puun ja kuoren välissä. Toisaalta minun olisi kohdattava ja käsiteltävä ahdistustani ja sitä aiheuttavia asioita. Toisaalta kuitenkin ahdistusoireilu olisi pyrittävä pitämään tarpeeksi hallinnassa. Sen pitäisi pysyä aisoissa jossain mieleni perukoilla. 

 Minun pitäisi siis toisaalta pyrkiä irti ahdistuksen pohjalta syntyneestä elämää kapeuttavasta välttelykäyttäytymisestä. Toisaalta ahdistus ei kuitenkaan saisi missään vaiheessa lähteä hallinnastani. Ahdistuksesta ja muustakin psyykkisestä oireilusta toipuminen tuntuu näin jo lähtökohtaisesti hyvin vaikealta, ristiriitaiselta ja mahdottomankin tuntuiselta tehtävältä. Se johtuu pitkälti psykiatrisesta hoitojärjestelmästä, jonka apuun ei siis voi kaiken kokemani ja kuulemani perusteella luottaa vähääkään akuutimmassa psyykkisessä ahdingossa. 

Nykytilanteesta

Olen saanut viimeiset viisi vuotta käydä jälleen kahdesti viikossa psykodynaamisessa psykoterapiassa Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen turvin. Sitä haettiin minulle viimein monta vuotta kestäneen tuloksettoman hoito- ja osastokierteen jälkeen. Olen siis kohdalleni sattuneiden muiden asiallisten ja osaavien hoitohenkilöiden tuella onnistunut aloittamaan uudestaan pitkän psykoterapian huolimatta keväällä 2014 tapaamani psykiatrin ajattelemattomasta kommentista liittyen siihen, että terapiat olisivat minun osaltani nyt lopullisesti käyty. 

Psyykkinen vointini ja ahdistusoireiluni on psykoterapiassa käymieni vuosien aikana alkanut tasaantua ja helpottua edellisen pitkän psykoterapian tapaan. Pääsin tämän seurauksena pari vuotta sitten viimeinkin irti hyvin tuskallisesta ja vuosia kestäneestä akuutista hoito- ja sairaalakierteestä. Vointini ei ole tämän jälkeen myöskään viime kesää lukuun ottamatta romahtanut niin, etten olisi pärjännyt ahdistus- ja unettomuusoireiluni kanssa avohoidossa.  

Viimeiset kolme vuotta olen saanut myös psykofyysistä fysioterapiaa Kelan vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena. Käyn fysioterapiassa nyt neljättä vuotta kertaviikkoisesti. Olen kokenut ja koen yhä kehollisen psykofyysisen työskentelyn hyvin tärkeäksi ahdistukseni ja unettomuutenikin hallinnan kannalta psykoterapian ohella. Viikoittaiset käynnit fysioterapiassa ovat alkaneet rakentaa ja vahvistaa kehomieliyhteyttäni, joka on aiemmin ollut hyvin puutteellinen, ellei jopa täysin kadoksissa.  

Olen alkanut fysioterapian myötä ymmärtää sitä, miten rajulla tavalla kehoni on seilannut erilaisten yli- ja alivireystilojen välillä vaikean ahdistukseni vuoksi. Hermostoni on ollut tämän seurauksena vuosia jatkuvassa kroonisessa hälytystilassa. Vahva ja perustava sisäinen turvattomuuden kokemukseni on tullut fysioterapiankin myötä yhä enenevissä määrin mahdolliseksi kohdata myös kehollisella tasolla. Tämä kokemukseni on noussut kaikesta päätellen aivan omiin sfääreihinsä kymmenen vuotta sitten kilpirauhasen kasvaimen ja ensimmäisen psykoterapiani päättymisen myötä.  

Ahdistus ja unettomuus ovatkin lähtökohtaisesti aina paitsi mielen sisäisiä, myös kehollisia kokemuksia. Siksi niitä on tärkeää kohdata ja käsitellä myös kehollisesti. Psykoterapiassa asioita käsitellään yleensä pääasiallisesti puhumalla. Siinä on siten myös helppoa ikään kuin kadota abstraktiin käsitteiden maailmaan ja vältellä vaikeita kokemuksia ja tunteita älyllistämällä ne. Näin olen usein tehnytkin ja tuntenut olevani pelkkä puhuva pää ilman kehoa.  

Kehon tuntemusten kohtaaminen on myös aiemmin tuntunut mahdottomalta monestakin syystä. Se nimittäin kantaa sisällään kaikkea sitä hyvin tuskaista, joka on minuun vuosien varrella useiden vaikeiden ja traumaattistenkin kokemusten myötä jäänyt ikään kuin jumiin. Vaikka en tavoittaisi tai muistaisi näitä kokemuksia ja tunteita tietoisella tasolla, tunteva kehoni kyllä muistaa.  

Kehoni ja hermostoni viestittää jatkuvien ahdistus- ja kiputilojen kautta, että minulla on mielenikin tasolla vielä hyvin paljon käsiteltävää ja läpikäytävää. Ne puhuvat erilaisin oirein omaa kieltään, vaikkei tietoinen mieleni saisi tästä kielestä vielä otetta.  

Pyrin tänä päivänä tekemään tätä sisäistä toipumistyötä yhdessä psykoterapeuttini ja fysioterapeuttini kanssa eri lähtökohdista. Psykoterapiassa pyrin puhumaan siitä, mitä on mieleni päällä. Fysioterapiassa taas lähdemme usein erilaisten kehollisten harjoitusten ja hoitojen avulla hahmottamaan sitä, mitä minulle sisäisestikin kuuluu. Kehoni kun voi toiminnallaan ja olemisellaan ilmaista jotain, mitä tietoinen mieleni ei vielä tavoita ja päinvastoin.  

Erilaisilla kehollisilla hoidoilla, erityisesti fysioterapiassa saamallani osteopatialla, on ollut myös selkeästi hermostoani ja siten myös mieltäni tasapainottava ja rauhoittava vaikutus. Ne ovat siten auttaneet ahdistukseni hallinnassa, jonka ydin siis tiivistyy sisäisen turvallisuudentunteen kasvattamisen ympärille.  

Siten lähtökohtaisesti kaikki se, mikä kasvattaa elämässäni turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, helpottaa ahdistustani ja vakauttaa vointiani. Sitä vastoin kaikki kaoottisuus, lyhytjänteisyys ja pidemmän tähtäimen suunnitelmien ja selviytymisstrategioiden puute hoidossa ja muussakin elämässä kasvattavat ahdistustani ja siten myös heikentävät psyykkistä vointiani.  

Tästä näkökulmasta käsin minun on helpompi ymmärtää myös sitä, miksi olen kokenut saamani psykiatrisen hoidon usein niin epäinhimilliseksi. Etenkin akuuttipsykiatria, mutta yhä enenevissä määrin kaikki muukin psykiatrinen hoito, on tänä päivänä hyvin aliresursoitua ja lyhytjänteistä. Se on siten jo lähtökohtaisesti luonteeltaan usein hyvin kylmää, tylyä ja kohtaamatontakin.

Kuitenkin juuri aito, välittävä ja kiireetön kohtaaminen ovat mielestäni avainasemassa sisäisen turvallisuudentunteen syntymisen kannalta. Sisäinen turvallisuudentunne taas lievittää tehokkaasti ahdistuksen erilaisia oireita. Psykiatrinen potilas tarvitsisi siis kokemukseni mukaan kipeästi juuri tällaista kohtaamista.

Etenkin akuuteissa kriisitilanteissa edellä mainittu olisi erityisen tärkeää. Hoitohenkilöiltä ja hoitokäytäntöjen osalta tulisi löytyä enemmän ymmärrystä, johdonmukaisuutta ja jatkuvuutta silloin, kun oma mieli on täydessä kaaoksessa ja sisällissodassa. Ympäriltä tulisi löytyä niitä ihmisiä, jotka asettuvat tukemaan ja puolustamaan psykiatrista potilasta silloin, kun hänen omat voimansa eivät siihen enää riitä. Omat terapeuttini ovat läheisteni ohella olleet sellaisia ihmisiä. Heidän ansiostaan olen yhä tässä.  

Tänä päivänä pyrin terapeuttieni ja läheisteni tuella kuuntelemaan ja arvostamaan itseäni enemmän. Tämä on itselleni parasta arjessa tapahtuvaa ahdistuksenhallintaa. Yritän levätä ja liikkua jaksamiseni mukaan ja vältän liikaa stressiä. Se on tietysti lähtökohtaisesti haastavaa maailmassa, joka on täynnä herkkää mieltä ja hermostoa kuormittavia asioita. Eläminen voi olla hyvin kuormittavaa, vaikka eläisikin työelämän kuormittavuuden ja hektisyyden ulkopuolella.  

Tietty elämänrytmi ja erilaiset päivärutiinit ovat ahdistukseni, pakko-oireideni ja toimintojeni ja niiden kautta ylläpitämäni turvallisuudentunteen kannalta myös hyvin tärkeitä. Olen ahdistuksen hallintaan liittyen kokeillut myös akupunktiota ja shiatshuhierontaa ja käynyt jo parin vuoden ajan kehoa viilentävässä ja rauhoittavassa yin joogassa.  

Tästä huolimatta tarvitsen tällä hetkellä vielä paljon erilaisia lääkkeitä mieleni ja kehoni rauhoittamiseen. Käytän ahdistuneisuus- ja unettomuusoireisiini liittyen yhä päivittäin tai lähes päivittäin kipulääkkeitä, lihasrelaksantteja, beetasalpaajia, masennuslääkkeitä, psykoosilääkkeitä ja myös rauhoittavia lääkkeitä.  

Olen kuitenkin pystynyt parin viime vuoden aikana vähentämään monen alan ammattilaisenkin mielestä aivan liiallista psyykenlääkemäärääni. Toimintakykyni ja vointini on näiden vähennysten ja lopetusten myötä myös kohentunut huomattavasti. Edessäni on kuitenkin vielä aivan loputtomalta tuntuva matka sekä lääkityksen purkamisen että ahdistuksesta ja muustakin mielen oireilusta toipumisen suhteen.  

Lääkkeiden vähennystä ja toipumistani haittaa ja hidastaa edelleen se valitettava tosiasia, ettei minun ole mahdollista kommunikoida nykyisen hoitavan psykiatrini kanssa riittävissä määrin. Yritän tästä syystä selvitä lääkitykseni ja sen vähennyksen tuottamien ongelmien kanssa mahdollisimman pitkään itsenäisesti. Kynnys lähettää psykiatrilleni tarvittaessa viestiä potilastietojärjestelmän kautta on siten jo lähtökohtaisesti korkea, vaikka olen saanut häneltä aiemmin siihen luvan.  

Tämä saamani lupa kuitenkin kumoutui viime viikolla. Jouduin silloin laittamaan psykiatrilleni viestiä, sillä erään psyykenlääkityksen vähentämiseen liittyvä unettomuusoireiluni oli pitkittynyt. En enää tiennyt, miten voisin asian käytännössä ratkaista omatoimisesti. Psykiatrini kehotti viestin välityksellä minua muun muassa nostamaan vähentämäni lääkkeen osittain takaisin lähtötasolle ja ottamaan jatkossa rauhallisemmin sen vähennyksen kanssa.  

Tämä ohje tuntui itsestäni vaikealta ja ahdistavalta tilanteessa, jossa olin siis jo hyvin pitkään purkanut lääkettä sen aiheuttamien haittavaikutusten vuoksi. Laitoin hänelle siksi viestitse vielä laajemman kysymyksen ja pohdinnan liittyen lääkitykseni yleiseen hyötyhaittasuhteeseen.  

Olin kuullut eräästä vertaistukiryhmästä kokemuksia siitä, miten eräs käyttämäni masennuslääke on saanut etenkin syömälläni korkealla annoksella aikaan unettomuutta. Tässä ryhmässä vuosien myötä syntynyt kokemustieto sekä myös onnistuneeseen psyykenlääkkeiden vähentämiseen liittyvä tutkimustieto tukivat käsitystä, jonka mukaan psyykenlääkkeitä, jotka toimivat ikään kuin ”kaasuina” (masennuslääkkeeni) olisi hyvä alentaa ennen ”jarruja” (väsyttävä psykoosilääkkeeni, jota koitan vähentää).

Jos psyykenlääkitystä vähentää päinvastaisessa järjestyksessä, vaarana voi kuulemani mukaan olla unettomuus, josta itse siis nyt kärsin. Tiedustelin siksi viestitse psykiatriltani, voisiko lääkitysteni annostuksia ja mielekkyyttä arvioida tarkemmin uudelleen.

Lyhyessä vastausviestissään psykiatrini kuitenkin kielsi, että käyttämäni masennuslääke voisi aiheuttaa unettomuutta missään muussa tapauksessa kuin sitä aloittaessa. Hän myös ilmoitti, ettei hänen työaikansa tai jaksamisensa riittäisi näin tiiviiseen ja perinpohjaiseen viestinvaihtoon.

Ennen tätä yhteydenottoa olin ollut yhteydessä psykiatriini hoitooni liittyvissä asioissa keskimäärin harvemmin kuin kerran kuukaudessa. Psykiatrini ilmoitti myös viestissään, että jätämme lääkityskeskustelut parin kuukauden välein toteutuviin viidentoista minuutin puhelinaikoihin, ja että voin laittaa hänelle jatkossa viestejä ainoastaan liittyen reseptien uusintaan.  

Olen tähän hoitolinjaukseen luonnollisesti hyvin pettynyt. Tunnen myös jälleen syvää turhautumista koko toimimatonta psykiatrista hoitojärjestelmää kohtaan. Sanomattakin lienee selvää, ettei parin kuukauden välein toteutuvissa lyhyissä viidentoista minuutin hoitopuheluissa ehditä käydä kunnolla läpi muita kuin sen hetkisiä akuutteja lääkitykseen liittyviä käytännön asioita.

Kerran vuodessa toteutettavassa kestoltaan pidemmässä yhteishoitopalaverissa kaikki aika taas kuluu käytännössä erilaisiin lausuntoasioihin. Näin eri tavoin toimimaton ja epäoptimaalinen lääkitystilanne helposti pitkittyy kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Näin on tapahtunut minunkin kohdallani. Tilanne kroonistuu, eikä merkittävää edistystä tapahdu vuosiin työkykyvyn tai toimintakyvyn osalta.

Lisäksi minut ollaan ensi syksynä kirjoittamassa kokonaan ulos erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon. Tällöin päättyvät käytännössä kaikki mahdollisuuteni olla hoitoni tiimoilta yhteydessä kehenkään psykiatriin. Olen yrittänyt tästä syystä etsiä itselleni epätoivoisesti hoitavaa psykiatria yksityiseltä puolelta.

Tähän mennessä kaikki yritykseni ja kokemukseni asiaan liittyen ovat olleet valitettavasti lähinnä lannistavia. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tähän liittyen tullessaan. Varmaa kuitenkin on, että tarvitsen monen alan ammattilaisenkin mielestä välttämättä oman hoitavan psykiatrin.  

Kaiken kaikkiaan kymmenen viime vuoden aikana saamani psykiatrinen hoito voi olla julkisen psykiatrisen erikoissairaanhoidon katastrofaalisen ja aliresursoidun nykytilanteen tiedostaen lähtökohtaisesti ymmärrettävää. Tämän tiedostaminen ei kuitenkaan muuta omia kokemuksiani siihen liittyen yhtään inhimillisemmäksi tai hyväksyttävämmäksi.  

Oma ja monen muun erilaisissa vertaistukiryhmissä tapaamieni psykiatristen potilaiden yleinen kokemus hoitoon liittyen onkin usein se, että erilaisten psyykenlääkkeiden aloitukseen löytyy terveydenhuollosta kyllä useinkin apua. Sen sijaan eri syistä itselle toimimattomien lääkkeiden muutosten tai pidempiaikaisen lääkehoidon tehon seurannan suhteen monet potilaat jäävät hyvin yksin. Muiden kuin rauhoittavien lääkkeiden vähentämiseen ja lopettamiseen liittyvä apu on yleisen kokemuksen mukaan usein melkoisen taistelun takana. 

Usein hoidossa päädytään myös määräämään lisää lääkkeitä ensimmäisen lääkkeen puutteellisen tehon tai sen aiheuttamien haittavaikutusten kumoamiseksi. Joskus lääkityksen lisääminen tai annoksen nostaminen voi olla tietysti perusteltua. Liian usein tämä toimintatapa johtaa kuitenkin hallitsemattoman suureen kokonaislääkitykseen, joka enemmänkin kroonistaa kuin parantaa ja johon psykiatritkaan eivät lopulta enää uskalla ottaa enempää kantaa. 

Näin on käynyt itselleni useasti vuosien varrella. Tämän toimintatavan tuloksena syntynyt ikävä itseään ruokkiva noidankehä on johtanut lumipalloefektin lailla kohdallani vain suurempiin ongelmiin fyysisenkin terveyteni kanssa. Koen myös, että liian runsas ja kuitenkin lähtökohtaisesti melko toimimaton psyykenlääkitykseni on yksi keskeinen syy tämänhetkiseen yli kymmenen vuotta kestäneeseen työkyvyttömyyteeni.  

Olen näistä syistä viime vuosien ajan jatkuvasti ja johdonmukaisesti läheisteni ja terapeuttieni tuella vaatinut runsaan lääkitykseni vähentämistä ja lopettamistakin. Tämä taistelu on tuottanut osaltaan hedelmää; jaksan tänä päivänä muun muassa kirjoittaa tätä blogia. Olen saanut onnistuneen psyykenlääkkeiden vähentämisten ja lopetusten myötä kohennettua yleistä toimintakykyäni ja ajattelukykyänikin niin, että tällainen kirjoittaminen on jälleen mahdollista.  

Ikävä kyllä olen tässä lääkitykseen liittyvässä aloitteellisuudessani kohdannut minua hoitaneilta psykiatreilta useimmiten toppuuttelua ja suoraa vastustustakin. Muiden kuin rauhoittavien lääkkeiden vähentämiseen ja lopettamiseen liittyvä apu tuntuu usein olevan melkoisen taistelun takana.

Nykyinen hoitava psykiatrinikin pääsääntöisesti toppuuttelee lääkkeenvähennysaikeitani. Hänen mielestään on tärkeintä, että vointini pysyy tarpeeksi tasaisena, jotta välttyisin voinnin notkahduksilta ja pärjäisin sen kanssa avohoidossa. Tämä on tietysti minullekin tärkeää, sillä psykiatrinen hoito toimii erityisesti sairaalahoidon osalta nykyään niin huonosti.

Vielä tärkeämpää itselleni olisi kuitenkin elämisen arvoinen elämä. Elämä, jossa jaksaisin tehdä ja toteuttaa itselleni merkityksellisiä asioita. Elämä, jota ei tarvitsisi seurata ainoastaan sängyn pohjalta, kuten olen tehnyt käytännössä hyvin monta vuotta. Elämä, jossa voisin mahdollisesti toipua työkykyiseksi ja jättää taakseni kroonisesti sairaan ja toimintakyvyttömän mielenterveyspotilaan identiteetin.  

Minä olen nimittäin muutakin, kuin pelkkä mielenterveyspotilas tai mielenterveyskuntoutuja. Ahdistuksestani ja muusta mielen oireilusta huolimatta olen ihminen, joka haluaa tuntea elämää ja itseään kohtaan myös intohimoa. Haluan saada oman osani niistä kokemuksista ja tunteista, jotka erinäiset tunteita latistavat psyykenlääkkeet ovat liian usein vieneet mennessään.

En ole valmis luopumaan elävyyden ja elossa olemisen tunteesta vain sen vuoksi, etten uskalla riskeerata jo lähtökohtaisesti melko huonoa psyykkistä vointiani ja elämänlaatuani. Yritän siksi olla rohkea. Otan yhden päivän ja hengenvedon kerrallaan. Sen pidemmälle ajatteleminen helposti vain uuvuttaa ja lannistaa mieltäni.

Yritän luottaa siihen, että minun ahdistukseni on hallittavissa ja hoidettavissa, vaikka aiemmat kokemukseni siihen liittyen ovat olleet hyvin kielteisiä ja traumaattisiakin. Yritän luottaa siihen, että elämä ja maa allani kantavat silloinkin, kun kehoni ja mieleni on täysin lamaantunut ahdistukseen liittyvästä kauhun tunteesta.  

Yritän olla rohkea niissäkin hetkissä, joissa ainoa toiveeni on, ettei minun tarvitsisi enää koskaan koskea tai olla kosketuksissa mihinkään. Yritän uskaltaa hengittää ulos, vaikka se tuntuu riskaabelilta ja aina on olemassa pelko ja mahdollisuus ilman loppumisesta. Yritän laskeutua joka hetki elämän kannateltavaksi vaikeasta ahdistuksestani huolimatta.  

Tämä ei ole mikään helppo tehtävä, sillä ahdistus voidaan nähdä pohjimmaiselta olemukseltaan perustavana epäily- ja luottamushäiriönä, joka kattaa kaiken olemisen. Ahdistuneen mielen sisällä mikään ei ole varmaa. Kaikki voi siten päätyä silmänräpäyksessä mihin tahansa kuviteltavissa olevaan katastrofiin. Yliaktiivisesta sisäisestä uhkatutkastani huolimatta yritän uskaltaa kohdata tämän elämän päivästä toiseen sellaisena, kuin se juuri sillä hetkellä minulle näyttäytyy.

Lopetan kirjoitukseni seuraavaan runoon, jonka kirjoitin ahdistukseeni liittyen: 

Ahdistus
Niin kokonaisvaltainen
Olemassaolon läpäisevä
Kauhun täyttämä
Sisäinen tunne

Keho käy ylikierroksilla
Ylikuumenee
Ajatukset sinkoilevat ympäriinsä
Löytämättä ratkaisua
Turvaa
Mahdollista päätepysäkkiä

On vain minä
Ja klaustrofobinen ajatus siitä
Että tässä kehossa
Ja mielessä oleminen
On aivan liian tukalaa

Olisi löydettävä tilaa
Yhteyttä
Etten tukehtuisi
Omiin tunteisiini

Ahdistus nakertaa
Luottamustani elämään
Maalaa uhkakuvia
Joihin on vaarana hukkua

Mikään ei ole enää varmaa
Ja kaikki voi hajota
Silmänräpäyksessä

Pelko kivettää sisukseni
Ja lamaa ne paikoilleen
Elämä valuu ulos minusta
Samalla kun hukun
Mieleni syvyyksiin

Telkeän itseni
Kaiken elävän ulkopuolelle
Koska se on liian
Pelottavaa
Haurasta
Katoavaa

Suojelen itseäni
Mutta samalla muutun
Muumioksi
Elävältä haudatuksi

Olen hautautunut
Tukahdutettujen tunteiden alle
Ajatusten
Jotka sattuvat liikaa  

Nyt ne tuntuvat fyysisestikin
Sattuvat 
Kehoni joka solussa

Vaiennetut avunpyynnöt
Turhautuneet huokaukset
Katseet jotka kääntyvät
Vaivaantuneina pois

Kannan tuskaani yksin
Sitä nimetöntä ja näkymätöntä
Surun alttaria
Jolle lasken väsyneen ruumiini
Jotta se saisi viimein levätä

Tuntea taas maailman painon
Ei vain päätä huimaavaa keveyttä
Jossa ruumiini rajat hajoavat
Ja katoavat horisonttiin

Haluan pysyä koossa
Tässä ahdistuksessa
Jonka takana on tunne
Aito ja arvokas
Jotain todellista
Kaiken harsomaisen keskellä

Jotain johon tarttua
Ottaa kiinni
Kun kaikki muu elämässä
Valuu sormien välistä 

Siihen minä tarraudun
Toivoon paremmasta huomisesta
Jossa kärsimys synnyttää 
Myös elämää
Kovan betoniseinän rakoihin

Versoja
Jotka kasvavat siitä huolimatta 
Että ympärillä on nyt 
Kylmää ja pimeää

Voin nähdä voimani
Muuttuvan heikkoudeksi
Ja päinvastoin
Minä kukoistan siitä huolimatta
Että sieluuni sattuu

Sitä on elämä
Katkeransuloista
Mutta välttämätöntä
Kaiken kivun keskellä