Olen huomannut että taaperomme on ollut usein levoton kanssani. Isän viereen hän nukahtaa nopeasti ja yöimetyksen lopettamisen jälkeen minun kanssani siinä on voinut kestää joskus tunti, kaksikin. Muutaman kerran lapsi on kuitenkin nukuttaessani häntä simahtanut salamana, aivan epätodellisen nopeasti ja olen niissä hetkissä jäänyt miettimään mitä olen tehnyt toisin.  Rupesin tarkkailemaan tilanteita, ja omaa toimintaani.

Kun olin rauhallinen ja keskittynyt läsnäolevaan hetkeen se energia tarttui lapseenkin. Lapsenkin levottomuus katosi. Ja kun olin levoton, niin oli lapsenikin. Tajusin koko ajan selkeämmin että lapsi reagoi minun levottomiin ajatuksiini. Jos pyörittelen päässäni  omia tekemisiäni ja malttamattomana kiirehdin ajatuksissani ”nuku nyt, nukkuisitpa jo” niin lapsi ei nuku varmasti! Hetkissä joissa olen pystynyt olemaan läsnä nukutushetkessä, en missään muualla ajatuksin tai energioin, lapsi on nukahtanut levollisena viereeni hyvin nopeasti. Olen seurannut tätä jonkin aikaa enkä usko että kyse on mistään sattumasta. Niin loogisesti oma levottomuuteni/rauhallisuuteni vaikuttaa lapseenikin. 
Kun lapsi vastustaa nukkumaanmenoa hänessä jyllää vielä päivän energiat. Junat, autot, hiekkalaatikot ja muut leikit on elävänä mielessä. Kukapa meistä ei useinkin haluaisi jatkaa vielä mukavaa päivää. Aikuisistakin tuntuu joskus vaikealta rauhoittua ja mennä nukkumaan. Aikuisilla on kuitenkin tunnesäätely kehittyneempää kuin lapsilla yleisesti, saati alle 2-vuotiaalla taaperolla. Taaperon huomio sinkoilee päivän mittaan asiasta toiseen. Hän ei kontrolloi tunteitaan vaan tarttuu kaikkeen ympäristössä oman temperamenttinsa mukaan yleensä melko impulsiivisesti ja spontaanisti. Sama jatkuu illallakin jos hän ei saa rauhoittumiseen aikuiselta tukea.

Lapsella ei ole päässä sitä mitä kutsumme ”järjen ääneksi.” Lapsi ei puhu itselleen ajatuksissaan nukkumaan mennessä kuten aikuiset: ”on hyvä mennä ajoissa nukkumaan niin jaksaa herätä aamulla”, ”olen viime aikoina valvonut, nyt on järkevää nukkua univelat pois” jne. Lapsi elää täysin läsnäolevassa hetkessä ja reagoi siinä hetkessä oleviin ärsykkeisiin ja energioihin. Jos aikuinen ylläpitää levottomuutta, lapsikaan ei osaa rauhoittua. Jos aikuinen taas tuo läsnäolevaan hetkeen rauhallisuutta, tyyneyttä ja turvaa, se tarttuu takuu varmasti lapseenkin. Olenkin miettinyt että kun sanotaan säännöllisyyden olevan lapselle tärkeää niin kumpaa varten rutiinit ovat oikeasti hyvä asia; aikuista vai lasta varten? Onko rutiinit myös sitä varten että aikuinen pystyy olemaan rutiineiden avulla levollisempi ja luomaan rauhan tunnetta sitä kautta lapseen?  Uskon että aikuisen energia on suurimmassa roolissa siinä miten lapsi rauhoittuu nukkumaan mennessä.

Mitä pienempi lapsi sen alttiimpi hän on aikuisen energioille. Vaikka oman kokemukseni mukaan olemme alttiita toisten tunteille vielä aikuisenakin, silloin meillä on  kuitenkin enemmän keinoja ainakin teoriassa, suojella itseämme niiltä. Mielenrauhan ja mindfullnesin kehittäminen on paitsi tieteellisesti todistettu olevan hyväksi ihmisille itselleen, niin se on sitä varmasti hyvin suuressa määrin myös ympäröiville kanssaihmisillemme välillisesti jokaisen yksilön kautta.

Omille tunteilleen ei voi aina mitään, mutta olen ainakin oman lapseni kanssa huomannut sen että sillä ei ole väliä mitä tunnen tai miten voin, vaan sillä että olen läsnä tässä hetkessä kaikkine tunteineni. Ei ole tarvetta kokea syyllisyyttä omasta stressaantuneisuudesta tai pahasta olosta, se ei ole välttämättä lapselle mikään uhka. Mutta jos yritän paeta mielessäni todellisia tunteitani kuluvasta hetkestä, lapseni aistii sen heti. Kun palaan hengitykseeni ja keskityn siihen miltä juuri siinä istuessa/maatessa oloni tuntuu ja miltä oma hengitys tuntuu, siitä automaattisesti syntyvä oma rauhan energiani ikäänkuin imaisee lapseni siihen samaan levollisuuden tilaan.

Minulla olisi monia esimerkkejä näistä tilanteista. Kerron niistä nyt vain yhden. Yhtenä iltana aloin nukuttaa lastani, hän on nyt siis 1v10kk. Monet sanoo että tässä iässä lapsen levottomuus nukkumaan mennessä on vaihe joka menee ohi, mutta itse koen kokemukseni perusteella siinä olevan muutakin. Tuonakin iltana lapseni halusi lähteä pois sängystä,. Hän kapusi alas sängystä ja käveli pimeässä huoneessa ovelle. Hän halusi lähteä alakertaan ja alkoi hakata ovea. Oma oloni oli aika ahdistunut tyyliin ”taasko se alkaa.” Yritin maanitella lasta takaisin sänkyyn. Kun se ei tehonnut kävin hakemassa hänet sänkyyn jolloin reaktio oli huutoitkua. Hän yritti taas kavuta sängystä. Lapsi vaikutti olevan täysin pirteä ja kun en yrittänyt rajoittaa hänen menoaan hän oli myös hyväntuulinen. Jossain vaiheessa hän kapusi seisomaan sängynlaitaa vasten ja huuteli ja karjui omia ääniään. Vaikutti siltä että hän ei tule nukkumaan hetkeen. Jollainlailla luovutin tilanteessa ja keskityn omaan hengitykseeni. Pian lapsi tuli viereeni ja yhtäkkiä  hän oli täydessä unessa.

Olen seurannut monta kertaa näissä tilanteissa  itseäni. Kun olen levoton ja lähden lapsen peliin mukaan maanittelemaan, uhkailemaan tai käskemään lapsi jatkaa vaikka yli puoleen  yöhön. Lapsen kontrollointi tai manipulointi ei auta, hän saa vain lisää virtaa tuosta ”pelistä.” Mutta kun itse asetun seuraamaan omaa hengitystäni, alan ikäänkuin meditoimaan, lapsi rauhoittuu hyvin nopeasti. Näin käy nykyään  joka kerta. Tärkeintä tässä on se että omat ajatukseni eivät harhaile vaan keskitän mieleni seuraamaan omaa hengitystäni. Tunnen sisään ja ulos hengityksen enkä poukkoile holtittomasti oman mieleni mukaan ja ajatusten levottomassa virrassa.

Näissä tilanteissa ei ole koskaan auttanut näennäinen rauhallisuus, siis se, että esitän lapselle olevani rauhallinen. Että puhun rauhallisella äänellä, hermostumatta vaikka oikeasti ajatukseni ovat levottomia ja olen sisäisesti hermostunut. Minun on pitänyt saada aidosti itseni rauhoittumaan. Huijaaminen keinotekoisella rauhallisuudella ei tässä toimi ollenkaan samalla tavalla. Lapsi aistii energiaa ja sitä ei voi huijata. Olen aina  ollut rauhallinen nukutustilanteissa lasta kohtaan mutta tyypilliseen tapaani pyöritellyt miljoonaa eri asiaa, työkuvioista seuraavan päivän ostoksiin, päässäni. Lapsi on aistinut levottoman energiani ja ajatukseni on pitänyt saada ihan oikeasti pysäytettyä. Se on tehnyt hyvää paitsi lapselleni myös itselleni. Omilla ajatuksillaankin kun voi saada aikaan stressitilan helposti.

Nykyään yöunille nukuttaminen on hyvin helppoa. Joskus lapsi saattaa edelleen vastustaa tilannetta ja pyytää lukemaan aina vaan lisää kirjoja tai haluaa pois sängystä hakemaan viereensä tiettyä lelua. Kun sanon että nyt nukutaan ja otan hänet rauhallisesti viereeni ja alan keskittyä itseni rauhoittamiseen kovakin vastustelu ja huutoitku lakkaa nopeasti. Välillä se tuntuu ihan taikuudelta. Eron huomaa selvästi. Tärkeintä on ollut että luotan tähän keinoon, enkä hätäänny tai lähde lapsen voimakkaisiin reaktioihin mukaan. Kun lapsi aistii aikuisen rauhallisen olotilan  se saa hänetkin rauhoittumaan.

Tämä kokemus on täysin omani ja olen siitä varma että se toimii ainakin meillä, siksi halusin jakaa vinkin  muillekin. Kuulin toiseltakin äidiltä samankaltaisen oivalluksen asiasta. Nukkumaanmenot ovat heilläkin rauhoittuneet ja muuttuneet täysin erilaiseksi kun aikuinen on rauhoittanut ensin  itse itsensä. En siis todellakaan väitä että ohje toimisi kaikille koska  kaikki tilanteet ja lapset ovat tietysti erilaisia ja syitä levottomuudelle voi olla HYVIN MONIA ihan sairauksista lähtien mutta tätä voi ainakin kokeilla jos esimerkiksi nukkumaanmeno on ollut yhtä hullunmyllyä ja epäilee että tässä voi olla syy.  Kun kyse on lapsen herkkyydestä aistia aikuisen tunteita tämä sama toimii varmasti muissakin tilanteissa ihan päivisinkin. Tiedän että me äidit olemme herkkiä ja siksi sanon vielä että tarkoitus ei ole syyllistää ketään vaan jakaa se minkä omasta levottomuudestani oivalsin suhteessa omaan lapseeni.