Arvostelun pelko saattaa olla yksi suurimmista häiritsevistä tekijöistä. Moni sanoo, ettei välitä tippaakaan mitä muut ovat asioista mieltä, mutta kuinka moni elää tätä ihan konkreettisesti todeksi? Väitän, että on ihan luonnollista ja normaalia ”välittää tippaakaan” mitä muut ihmiset sanovat. On olemassa lievempää avostelua ja sitten kovempia juttuja kuten uhkailua. Jokaisella ihmisellä on sen verran itsesuojeluvaistoa, että paatuneinkin julkisuuden henkilö varmasti välittää aina jonkun verran siitä millaista sanomista saa osakseen. Pointti on kuitenkin siinä antaako sen estää tai määrittää omia tekemisiään.
Blogin kirjoittamisen myötä olen joutunut kohtaamaan paljon näitä tunteita. Jouduin jo ennen blogiani kohtaamaan ihmisten arvostelua ja varsinkin tuttujen ihmisten suusta kuultuna se satutti. Tiesin kuitenkin, että toteuttaakseni asioita joita minun on tarkoitus tehdä minun kuuluu käydä läpi ne tunteet. Koko ajan enemmän ja enemmän olenkin neutralisoitunut sille mikä joskus aiemmin pahoitti mieleni. Matkalla oppii suhtautumaan asioihin eri tavalla, mutta jos ei uskalla aloittaa matkantekoa jää opit saamatta.
Siksi haluankin kannustaa kaikkia tekemään omaa juttuaan siitä huolimatta, että tälläinen täysin luonnollinen pelko siellä takana saattaa kummitella. Sanon sitä täysin luonnolliseksi peloksi koska kyllä meillä on tarve kuulua laumaan ja tulla hyväksytyksi. Luonnollinen tarpeemme on olla turvassa ja elää ”oman heimon” piirissä. Mutta some aikakaudella voi hetkessä tavoittaa hyvin paljon täysin eri tavalla ajattelevia ihmisiä ja siksi on ymmärrettävää, että omien mielen luomien uhkakuvien vuoksi on vaikea poistua mukavuusvyöhykkeeltä. Mitä pienemmin elää, sen enemmän asioita voi ikään kuin kontrolloida. Tuo kontrolli on usein kuitenkin pelkojen ylläpitämistä. Itseään pienentämällä minimoi mahdollisuutta tulla arvostelluksi. Ja se tuntuu turvalliselta. Mutta todellisuudessa olemme turvassa ja vapaita kun arvostelun pelko ei enää kahlitse meitä ja tärkeää missiota joka meillä jokaisella on.
Muistan vähän liiankin hyvin sen nenästä asti tyrskähtelevän naurun. Sen teinityttöjen ilkeämielisen naurun jonka ainoa tarkoitus oli vähätellä. En niin paljoa joutunut kokemaan itse sitä mutta muistan miten muille naurettiin. Ryhmäkuri toimi. Se sai minusta itsestänikin muuttumaan hajuttoman ja mauttoman. Sellaisen joka yritti herättää mahdollisimman vähän huomiota. Minä en siinä kuitenkaan onnistunut, koska jostain syystä herätin aina muiden huomion. Olin usein tahtomattani huomion keskipiste enkä aina niin mukavista syistä.
Hyvinvoiva, itsensä hyväksyvä ja tasapainoinen ihminen ei koe tarvetta arvostella muita.
Arvostelun pelko on lamauttava. Siihen kätkeytyy niin paljon tieytynlaista hyväksytyksi tulemisen tarvetta ja hylätyksi tulemisen primitiivistä pelkoa. Arvostelu saa meidät myös muistamaan, että se on juuri päinvastaista mitä me syvimmälti kaipaamme. Ehkä jäimme paitsi nähdyksi tulemista ja yhteyttä. Silloin toisten arvostelevat kommentit nostaa tuon kivun pintaan.
Näenkin ympärilläni paljon sopeutujia jotka eivät ehkä uskalla näyttää sitä todellista itseään keitä he oikeasti ovat. Erityisesti juuri arvostelijat kuuluvat tähän joukkoon. Se herättää minussa nykyään myötätuntoa, koska minusta se kertoo aina, että arvosteljalla ei ole täyttä hyväksyntää itseään kohtaan. Hän on jollain tavalla rakkaudesta vajaa, eikä ehkä hyväksy itseään. On tarvinnut kehittää kuori jonka avulla selviytyä ja toisten arvosteleminen on osa tuota kuorta. Toisia laskemalla voi hetken kokea olevansa parempi, kelpaavampi.
Mitä tyytyväisempi ihminen omaan elämäänsä on niin sen vähemmän hänellä on tarvetta sanoa pahoja asioita muista. Hyvinvoivalla ihmisellä ei ole aikaa eikä kiinnostusta sellaiseen. Hän suuntaa energiansa itsensä kehittämiseen ja kannustaa samaan muitakin. Hänellä on kiire kannustaa ja tukea muita. Hänelle ei tule mieleenkään käyttää aikaansa muiden arvostelemiseen somessa.
Usein kun ihmiset arvostelevat toisia ikävään sävyyn näen siellä olevan paljon riittämättömyyden tunnetta ja tunnevajetta, vaillejäämstä. Olen itsekin sen tunnistanut omissa kateuden tunteissani. Yleensä kadehdimme niitä jolla on jotain mitä toivomme itsellemmekin. Ihailu ja arvostus toimisi kuitenkin paremmin. Siitä jää molemmille hyvä mieli. Kateudesta kumpuavasta kärkkäydestä tuskin kenellekään.
Usein auttaa jos reagoinnin sijaan tunnistaakin kommentin lähtevän omista tunnehaavoista. Silloin voi pysähtyä itsen äärelle hengittää ja kysyä mitä minä juuri nyt kaipaan ja tarvitsen. Sillä tavalla pääsee eteenpäin. Jos taas suuntaa negatiiviset tunteensa arvosteluna toiseen se ei opeta mitään mutta aiheuttaa ikäviä lieveilmiöitä ja mielipahaa molempiin suuntiin.
Satuin näkemään lapsuuden ystäväni esitelmän epävarmuuksista. Luennollaan hän kertoi lapsuudestaan asioita joista minulla ei ollut aiemmin mitään tietoa. Hän kettoi miten häntä oli arvosteltu koko ala-asteen ajan. Miten pahasti häntä kiusattiin. Hän ikäänkuin oppi siitä vääristyneen mallin mitä on ystävyys. Kun hän siirtyi yläasteelle me ystävystyimme ja hän jatkoi sitä mitä oli oppinut tietämään ystävyydeksi. Hän arvosteli minua ja ne olivat pitkään kipeitä muistojani, koska pidin meitä silloin hyvinä ystävinä.
Kun olin katsonut lapsuuden ystäväni luennon läpi niin itkin ja kaikki ikävät tunteet häntä kohtaan suli pois. Tilalle tuli valtava myötätunto tätä ystävääni kohtaan. Hän joutui elämään valtavan arvostelun kohteena koko lapsuutensa jonka soisi olevan onnelllista aikaa. Hän sai kuulla hyvin julmia asioita toisilta. Minun oli helppo uskoa ne kokemukset todeksi koska muistan tarkkaan miten kova ja pelon täyteinen ilmapiiri lapsuuteni kotipaikkakunnallani vallitsi. Tunteita ei kohdattu eikä heikkoutta näytetty. Kehutkin osoitettin toisille lähinnä vittuilemalla. Kun haavoittuvuus piti naamioida piiloon lapsista kasvoi arvostelevia toisiaan kohtaan. Se oli suojautumista. Terve reaktio epäterveeseen tunneilmapiiriin. Hyökkäys on paras puolustus pelon ilmapiirissä.
Aikuisena on helpompi ymmärtää tämä kaikki mutta se ei muuta sitä, että vietimme lapsuutemme siinä ympäristössä.
Lapsena opin häpeämään herkkyyttäni. Sitä, että nolostuin tai itkin jonkun mielestä pienestä. Häpesin sitä pitkälle aikuisikäänkin, ja aloin juomaan alkoholia peittääkseni herkkyyttäni. Nykyään ymmärrän herkkyyteni olevan luonnollinen osa minua enkä suostu enää peittämään tai häpeämään siitä. Siitä syystä tunnen olevani terve. Koen kasvaneeni taspainoisemmaksi ja päästäneeni irti epäterveistä suojaavista käyttäymismalleista. Mutta se ei ole ollut mahdollista ilman, että olen ottanut todella pelottavan tuntuisia haasteita vastaan. Blogin kirjoittaminen on ollut tässä valtavan iso asia.
Kasvuympäristömme muovaa meitä suuresti ja riippuen siitä millaisia selviytymiskeinoja otamme avuksi joko kasvamme tai kutistumme. Minä kutistin itseäni kauan arvostelun pelon vuoksi mutta nykyään uskallan kasvaa. Ja toivon sitä samaa sinulle. Koska tiedätkö mitä, samaa tahtovat ne arvostelijatkin mutta eivät todennäköisesti uskalla. Ja kun ei uskalla kohdata omia pelkojaan ja sisäisiä mörköjään ne on helpompi heijastaa toiseen ja arvostella.
Arvostelunpelkoa voi oppia käsittelemään. Itse olen joutunut oppimaan sitä suoraan arvostelluksi tulemisen kautta. Etukäteen en ole osannut sitä harjoitella. Voin sanoa, että matkan varrella kuitenkin oppii. Tälläinen entinen kaikkien miellyttäjäkin voi muuttua itsetutkiskelun ja harjoituksen kautta itsenäisemmäksi ja vapaaksi tekemään asioita toisten arvostelemisesta huolimatta. Varmasti ikäkin tuo oman aspektinsa asiaan. Ja se, että on alkanut tehdä asioita joita rakastaa. Kun motivaatio oman mission toteuttamista kohtaan on suurempi kuin pelot, se vie eteenpäin. Siitä tuleva merkityksellisyyden tunne on huomattavasti arvokkaampaa kuin jonkun omaa pahaaoloaan purkavan ihmisen reaktiot.
Eniten on satuttanut tuttujen ja läheisten arvostelu. Joskus suoranainen haukkuminen ja syyllistäminen. Olin kova tyttö syyllistymäänkin vielä vähän aikaa sitten. Sen trauman olen saanut purettua minimiin näiden syyttäjien osoittaessa syytöksillään terävällä valollaan suoraan kipukohtiini. Arvostelunpelko hälveneekin ehkä parhaiten rehellisen itsetutkiskelun kautta. Kun oppii tuntemaan itsensä tietää mikä toisen sanomisessa on totta ja mikä ei. Kuka itse on ja mitä sanomisillaan tarkoittaa. Kun on tutustunut itseensä ei joidenkin tahalliset väärinymmärrykset ole katastrofi. Ihmiset ymmärtävät kaiken aina oman kokemuksensa valossa. Ja tulkinnat kertovat aina eniten ihmisestä itsestään kuin niiden kohteesta. Kaikkien ihmisten ei tarvitse ymmärtää minua tai olla kanssani samaa mieltä. Se on ihan fine. Se on vapautta.
En aijo kuitenkaan muuttua tefloniksi, sellaiseksi jossa arvostelu ei tunnu missään. En usko, että sellaiseksi pystyy muuttumaankaan. Mutta itseään pystyy hyväksymään koko ajan enemmän jolloin on helpompi päästää irti muiden sanomisista. Niitä ei jää vatvomaan ja miettimään viikko tai edes päiväkausiksi. Muutama minuutti riittää. Olen saanut vuosien varrella asiasta tehokoulutusta. Joskus negatiiviset kommentit vaivasit minua kohtuuttomastikin.
Olemme ihmisinä herkkiä toistemme vihapuheella ja vihaiselle käytökselle. Varsinkin jos omat traumat liittyvät toisten uhkaavaan ja vahingoittavaan käytökseen. Riippuen elämänkokemuksista toiset ovat sille herkempiä kuin toiset mutta tuskin kukaan on täysin imuuni.
Vaikka en voikaan muuttaa maailmaa siinä, että aina tulee olemaan arvostelevia ihmisiä haluaisin kuitenkin nostaa esille sen, että olisi tärkeää ennen ikävän sävyisen kommentin laittamista tiedostaa, että ruudun toisella puolela voi olla herkkä ja haavoilla oleva ihminen itsekin. Myötätunto lisää yhteyden kokemusta ja ymmärrystä. Se mikä ensi näkemältä saattaisi vaikuttaa totuudelta tuskin sitä onkaan.
Myös monen kauniit kuvat somessa aiheuttavat kateutta kun itse kokee olevansa huonossa elämäntilanteessa. Tiedän sen omastakin kokemuksesta kun olen voinut huonommin. Mutta noiden kauniiden kuvien takana voi olla todella paljon haasteita ja surua. Kuva voi olla pieni iloinen hetki suurten vaikeuksien keskellä. Emme yhdestä hetkestä napatusta kuvasta näe taustalla ehkä vaikuttavaa perheenjäsenen syöpädiagnoosia, sukulaisen itsemurhaa, vaikeaa erotilannetta, kamppailua maennuksen tai ahdistuksen tunteiden kanssa, vaikeuksia omien murrosikäisten kanssa, riittämättmyyden tunteita vanhempana ja puolisona, työpaikkakiusaamisen kohteeksi joutumista, lapsuuden vaikeita kokemuksia…. Me kaikki kamppailemme enemmän tai vähemmän ihmisyyteen kuuluvien asioiden kanssa. Joillakin voi olla pidempi hyvä kausi, kenties monta onnellista vuotta putkeen mutta kukaan ei säästy elämän nousu- ja laskuvesiltä. Ne ovat luonnollinen osa elämää.
Kun lähetämme arvostelun sijaan myötätuntoa kohotamme myös omia energioitamme. Viha energia on paitsi raskasta sen kohteelle myös sitä lähettävälle. Koska energia mitä säteilemme palaa aina luoksemme.
Jokainen joka astuu omana itsenään näkyviin tulee saamaan arvostelua, jos ei suoraan niin ainakin jonkun ajatuksisa. Mutta ne ajatukset ja sanat kertovat AINA kyseisestä henkilöstä itsestään surullisia asioita. Nämä ihmiset tarvitsevat myötätuntoamme eniten. Heillä ei ehkä ole unelmaa jota lähteä toteuttamaan tai rohkeutta siihen, vielä. Paskaa ei tarvitse niellä mutta kaikesta huolimatta voi pyrkiä miettimään mitä henkilön sanomisten takana on motiivina.
Olen huomannut, että arvostelunhalu ei liity edes aiheeseen vaan henkilön omaan mielentilaan. Arvostelun kautta on helppo purkaa omaa pahaaoloaan tai saada itsensä tuntemaan paremmaksi kuin toinen. Mielenkiintoista on, että se arvosteleminen myös oikeutetaan enkä juuri koskaan kuule anteeksipyyntöä tälläisiltä ihmisiltä jotka ensin suoraan hyökkäävät ja heidän argumenttinsa ovat perustuneet heidän omiin tulkintoihin.
Viimeksi minua syytettiin suoraan uhanalaisten lintujen sulkien laittomasta kauppaamisesta kun myin ystäväni lemmikkipapukaijojen sulista tekemiäni korvakoruja. Olin ystäväni kanssa ottanut selvää laeista mitä asiaan liittyy ja toimimme säädösten mukaan. Kun selvitimme asian hyökänneelle henkilölle hän häipyi paikalta.
Me elämme aina omien tulkintojemme pohjalta, tulkitsemme toistemme sanoja pelkästään oman kokemus- ja ajatusmaailman pohjalta. Hyvin usein tulkitsemme toisemme väärin. Aito kohtaaminen vaatii oman keskeneräisyyden sietämistä. Ei ole tarkoituskaan olla täydellinen, mutta jos oma keskeneräisyys koitetaan peittää arvostelun taakse se pitää meidät hyvin yksinäisinä eikä kipumme voi koskaan nousta paranemaan. Arvostelija kärsii tästä eniten.
Arvostelijoille pyrin olemaan hyvin myötätuntoinen aina mutta jokaisella meillä on rajamme. Usein henkilö joka haluaa tulkita sinut väärin ei ole vlmis myöskään korjaamaan käsitystään. Onneksi poikkeuksiakin on ja siitä syntyy hienoa kohtaamista inhimillisyyden äärellä. Joka kerta kun olen lähtenyt kysymään arvostelijoita mitä heillä on tällä hetkellä elämässään meneillään niin avoimimmat heistä ovat kertoneet univaikeuksista, kroonisista kivuista, yksinäisyydestä…
Moni pelkää aloittaa tekemään omaa juttuaan arvostelun vuoksi. Kun ymmärrämme arvostelun kumpuavan toisen omista henkilökohtaisista kivuista siihen on paljon helpompi suhtautua täydellä myötätunnolla. Silloin se on myös helpompi olla ottamatta liian lähelle itseään.
Arvostelua tulee olemaan aina koska huonovointisia ihmisiä tulee olemaan aina. Ehkä pikkuhiljaa tunnetatidot ja tietoisuus nousee kuitenkin sille tasolle, että on helpompi itsekunkin tiedostaa ettei pahaolomme tule ulkoapäin ja sille on paljonkin tehtävissä. Toivon, että sinä voit toimia omalta paikaltasi valopilkkuna tämän tietoisuuden lisäämisessä hohtamalla juuri niin kirkasta valoa kuin kullakin hetkellä sinusta luonnolliselta tuntuu.
Ole myös yhteydessä heihin jotka ovat kokeneet samoja asioita, koska he tietävät mitä joudut käymään läpi. Vertaistuki ja kanssakulkijat ovat tässäki parasta. Et ole yksin tässäkään asiassa. Sinulla on lupa näkyä.
Lue myös artikkelini:
Alisuorittaja tuhlaa lahjansa
Jätämme energiajälkiä ja herkimmät aistivat ne
Rohkeinta mitä voit tehdä on olla sinä
Henkisen turvan tilassa kasvu tapahtuu pakottamatta
Meidän on hyväksyttävä erillisyytemme tullaksemme täydesti osaksi kokonaisuutta
Aito sisäinen turva sallii myös herkkyyden ja haavoittuvuuden näyttämisen
Some-imago on pahimmillaan vain vankila
En oikein jaksa ymmärtää tätä länsimaista ”sinä sinä sinä sinä” ajattelua jossa laitetaan kaikki syy yksittäisen henkilön niskalle ja kuitataan kaikki sanomalla ”No kuulepps nyt kun sinun tässä täytyy itsesi hyväksyä” ja ollaan sitten välinpitämättömiä häntä kohtaan. Tähänkin viestiin voisit vastata ”Huomaan että sinulla on ongelmia” mutta se lähinnä tukee vain tätä narsistista epäsovinnollisuutta.