”Huomenta. Huomenta. On aika herätä.”
Sisältäni kuuluu hentoinen kuiske. Silti se on tarpeeksi voimakas, jotta se herättää minut unestani.
Katson kelloon. Se näyttää ajaksi 04.12. Mmm. On aikainen aamu.
Singahdan ylös sängystäni. Keitän kahvia ja juon sen ripeästi.
Tiedän tismalleen minne minun kuuluu nyt mennä.
Puen päälleni ja astun ulos raikkaaseen ilmaan. Menen rappuset alas, takapihan poikki tutulle metsäpolulle ja siitä isommalle metsätielle.
Mm. Sisälläni velloo vielä yön levottomuudet, mutta tämä ulkoilma tuntuu antavan niille ilmaa sekä tilaa hengittää. On ihana aamu. Ulkona on vielä todella hiljaista, mutta samaan aikaan jotenkin todella eläväistä.
Pian löydän tutulle paikalle pienen järven rantaan. En voi olla huokaisematta. Aurinko on juuri nousemassa. On niin kaunista. Vielä hämärää, mutta silti pastellinsävyistä ja pehmeää. Kuin joku ihmeellinen taideteos. Taideteos, jonka sisälle olen astunut.
Asettaudun istumaan kivelle. Minusta tuntuu kuin tämä maisema ottaisi minut syleilyynsä.
Kapaloisi sen lempeään maailmaan. Ja kuiskaisi:
”Anna itsesi vain olla. Olet turvassa.”
Ja minä huokaan sitä vasten.
Tunnen ristiriitaisuuksien kahtiajaon leijailevan ympärilläni.
Tämä valtava kauneus sekä pehmeys mitä ympärilläni näen, mutta samaan aikaan on kuin jotain puuttuisi.
Kuin itse en olisi soveltuvainen siihen harmoniseen ympäristöön.
Tai oikeastaan minnekään muuallekaan.
Ja sitten se iskee minuun:
Mieleni on taas vain levottomassa vauhdissa, aktiivisessa pyörremyrskymäisessä tilassa.
Se yrittää lamauttaa minut. Saada minut uskomaan, että minussa kerta kaikkiaan on jotain niin pahasti vialla, että mistään ei tule mitään.
Se saa minut ihmettelemään. Miten kauan tätä oikein on jatkunut?
Tätä uskomista siihen, että minussa on jotain jatkuvasti niin pahasti vialla, että se on lähes ainoa asia joka täyttää todellisuuskenttäni. Sen miettiminen, sen kokemuksen mukaan eläminen.
Sen kautta katsominen ja kokemuksien suodattaminen.
Tuntuu kuin tämä suuri kauneus, mitä ympärilläni nyt on, auttaisi minua näkemään tämän kaiken selkeämmin. Katsomaan itseäni lempeämmin. Näkemään, miten olen kantanut jotain outoa viallisuuden viittaa itseni päällä. Ja kuin unissakävelijä olen sen mukaan elänyt.
Kykenemättä näkemään ja tietämään, että se on viitta. Viitta minussa.
Joka ei ole totuus minusta. Ei yhtä kuin minä.
Minua alkaa hämmentää. Nimittäin asia on nyt niin, että tämä viitta on jotain mikä on ollut minussa aina. En muista enkä tiedä mitään sen ulkopuolista kokemusta.
Minun täytyy ottaa aikalisä. Hengähtää hetken vähän syvempään.
Nimittäin huomaan, että mieleni lähettelee suuria kysymysmerkkejä ilmoille. Yrittää hakea vastauksia ja jotain sanottavaa aiheesta, mutta hoksaan, ettei sillä ole mitään vastauksia tähän asiaan. Se vetää tyhjää kelaa vain.
Ymmärrän, etten tule ikinä löytämään sieltä vastauksia.
Niinpä on parempi antaa olla.
Hengitän muutaman kerran syvempään. Suljen silmäni hetkeksi.
Sen myötä tunnen sisälläni lempeän äärettömältä tuntuvan lämmön heräävän.
Se tuntuu oikeastaan täysin samalta miltä tämä maisema ympärilläni näyttää.
Aivan kuin tämä ulkona näkyvä upea auringonnousu tapahtuisi myös sisälläni nyt.
Ja annan sen tulla lähelleni. Lämmittää minua.
Se tuntuu hyvältä. Jotenkin niin oikealta.
Mmm. Tähän voisi vaikka tottua, tuumaan.
Kunnes mieleni hyppää väliin ja esittää vaatimuksensa:
”Meillä oli tämä asia selvitettävänä.”
Niin joo, minä muistan, se asia, että miten olenkaan elänyt kuin unissakävelijä viallisuuden viitta harteillani.
Ei hemmetti. Mikä kamala kokemus. Miten pääsen siitä eroon?
Mutta jotenkin minua myös hymyilyttää.
En löydä sille mitään ratkaisua nyt, enkä itseasiassa jaksa edes yrittää.
Tuntuu niin hyvältä kääntyä sisimpänsä puoleen, ja tuntea tämä valtaisa myötätunnon lämpö mikä sieltä lähtee nousemaan.
Ja yhdessä tämän ulkoisen maailman auringon kanssa, se tuntuu alkavan sulattaa minua.
Pehmittämään.
Ja minun täytyy sanoa, että sulaminen ei tunnu helpolta.
Itseasiassa se tekee aika kipeää. Tämän lämmön tulo sisimpääni, kehooni, olemukseeni.
Se tuntuu siltä kuin olisi monia monia kerrostumia, panssareita, naamioita sekä viittoja edessä.
Ja niiden välissä, aivan kuin jotain valtaisia voimia.
Meteliä. Outoutta. Kaaosta. Hämäryyttä.
Mutta tässä hetkessä kun kaikki on jotenkin niin selkeää, en vastustele asiaa.
Ei ole mitään kysyttävää. Ei mitään lisättävää.
Koska tunnen sen nyt niin selkeästi.
Totuus minusta on tämä kauneus, mitä ympärilläni näen.
Tämä lämpö sekä rakkaus mitä sisälläni nyt tunnen.
Ja kaikki muu on vain ylimääräistä raskasta kuormaa.
Illuusiota. Johon olen niin kovasti uskonut.
Ja sitä on kertynyt minuun paljon.
Joten on kestänyt oman aikansa, että alan tuntea sen alta jotain muuta.
Mutta nyt kun alan tuntea, voin huokaista helpotuksesta.
Tietää sen, etten ole enää yksin.
Ja että ajan saatossa, kaikki illuusio tulee putoamaan. Sulamaan pois.
Mutta minun täytyy olla kärsivällinen.
Antaa itselleni aikaa. Antaa muutokselle aikaa.
Antaa sulamisen prosessille aikaa.
Olla lempeä.
Ja siinä hetkessä tunnen kyynelten täyttävän kasvoni.
Tuntuu vain jotenkin niin hyvältä.
Voida tuntea ja aistia näin syvästi.
Ymmärtää, että kaikki asiat kyllä loksahtavat paikoilleen.
Minä loksahdan paikoilleni.
Silloin tunnen tämän lempeän äänen nousevan sisältäni.
Ja se kuiskaa minulle:
”Minä rakastan sinua.”
Siinä hetkessä millään muulla ei ole väliä.
Sillä tämä rakkaus on todellisinta mitä tiedän.
Ehkä olisi aika alkaa luottamaan siihen.
0 kommenttia