Olen miettinyt viime aikoina diagnoosien merkitystä. Vasta viime aikoina olen tajunnut kärsineeni nuoresta asti dissosiaatioista ja traumaperäisestä stressihäiriöstä. Näistä ei kuitenkaan ole koskaan tehty minulle diagnoosia. Tietoisuus näistä asioista on lisääntynyt yleisestikin vasta lähiaikoina. Moni dissosiaatioista kärsinyt on diagnosoitu kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi tai joksikin  muuksi täysin virheellisesti.  Trauman merkitystä mielenterveyteen ei ole täysin t tunnistettu ja siihen on lyöty leimoja joiden alle se ei kuulu.

En ole itse diagnooseja koskaan myöskään hakemalla hakenut. Ehkä minulle jäi diagnooseja kohtaan vastenmielinen olo kun nuorempana sain masennus-diagnoosin ja sen sijaan, että se olisi auttanut minua se meinasi kääntyä itseäni vastaan. Diganoosi tuntui sairastuttavan minut yhteiskunnan silmissä. En kokenut saavani tukea ja uskoa osakseni vaan enemmänkin sääliä ja holhousta. Diagnoosista tuli arkipäiväisissä kohtaamisissa taakka. Esimerkiksi asioita hoitaessani ennen kuin virkailija tiesi minusta mitään suhtautuminen oli normaalia mutta kun hän luki papereistani diagnoosini suhtautuminen muuttui sääliväksi.

Tuosta kaikesta on reilusti yli kymmenen vuotta aikaa. Nykyään diagnooseja jaellaan todella paljon. Tuntuu, että mitä moninaisemmat luonteenpiirteet, tunteet ja elämäntilanteet luokitellaan mielenterveyden ongelmiksi. En kiellä etteikö erilaiset tilanteet ja tunteet herätä haastavia olotiloja mutta pitääkö niiden olla sairauksia? Siinä on myös puolensa, että diagnoosin jälkeen asioihin aletaan suhtautua vakavasti mutta lopulta palveleeko diagnoosi ihmistä vai yhteiskuntaa? Onko diagnoosi kuin jokin leima josta on vaikea päästä eroon?

Muistan omassa tervehtymisprosessissa masennuksesta toipuessani, että vaikeinta oli saada omanarvontunto takaisin. Paapominen, terapiat ja diagnoosit olivat saaneet minut tuntemaan itseni surkeaksi ja mitättömäksi. Muistan miten eräs vanha kaverikin suhtautui minuun näin vielä vuosien jälkeen. Masennus diagnoosi löi minuun ikään kuin leiman ”säälittävä.”  Se sai olon todella myös tuntumaan toisinaan siltä.

Toivon, että diagnoosit palvelisivat niitä ihmisiä jotka diagnoosin saavat eikä se olisi heille taakaksi. Tuntuu, että vaikka saa diagnoosin niin ei silti välttämättä saa apua ongelmaansa. Siinä mielessä koko diagnoosi tuntuu joskus hiukan turhalta.

Parhaassa tapauksessa diagnoosista on apua tervehtymiseen. Joidenkin ihmisten kohdalla diagnoosi antaa ikään kuin luvan levätä, kerätä itseään ja toipua ilman painetta. Varsinkin työelämässä esimerkiksi työuupumuksen jälkeen se on erittäin tärkeää, että saa luvan levätä ja toipua rauhassa. Mutta jos diagnoosi jää määrittelemään loppuelämää ja sen turviin jää voimattomana  ilman apua niin silloin tuntuu, että se on kääntynyt itseään vastaan.

Olen itseoppineena ja oivaltaneena tajunnut kärsineeni dissosiaatioista ja traumaperäisestä stressiähäiriöstä jopa niin, että se on lamauttanut minua osallistumasta kunnolla työelämään ja aiheuttanut sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Toi persoonallakin on vaikutusta. En tiedä hyödyttäisikö minua enää mitenkään jos lähtisin lääkärille selittämään vaivojani ja hakemaan diagnoosia. Tuskinpa. Koen, että omalla polullani on merkityksellisyytensä juuri tälläisenä kuin olen sen kulkenut tähän asti.

Olen löytänyt minulle toimivat tavat käydä läpi tunnemaailmaani ja työstää traumaani. Niistä haluan jakaa tietoa myös blogissani.

Tie ei näiden asioiden parissa ole koskaan helppo, mutta en tiedä helpottaisiko sitä se, että minulla olisi erilaisia diagnooseja. Jokaisen on tärkeä kuunnella itseä, mikä tekee itselle hyvää. Palveleeko oma diagnoosi itseä vai kääntyykö se itseään vastaan. Onko tarpeen luokitella omia oireita diagnoosein ja lääkitä niitä. Valitettavan usein yksittäinen ihminen jää vaille tarvitsemaansa huomiota yhä kapenevien terveydenhuollon resurssien puitteissa ja kuitenkin yhä useampi tuntuu kärsivän erilaisista ongelmista. Tässäpä dilemma joka herättää kysymyksiä, kuinka tätä asiaa tulisi lähestyä? Miten ihmisiä voisi auttaa? Olisiko vaihtoehtoja hoidon suhteen oltava enemmän saatavilla ja mitä kautta niitä hakea? Mistä löytyisi se kuunteleva korva ja läsnäoleva ymmärrys jota niin usein kaipaamme diagnoosin sijaan….?

Oletko saanut diagnoosin ja onko se helpottanut sinun elämääsi?