Vuosi sitten näihin aikoihin puuhastelin erään ystäväni kanssa erään yhteisluomuksemme parissa.
Loimme kokemuksellista tanssi- ja äänimatkaa nimeltään Earth Experience.
Muistan, että sen luomisprosessi oli ihana.
Minusta tuntui, että pystyin avautumaan herkkyydessäni ystäväni kanssa tavalla, mikä oli minulle vielä silloin todella uutta.
Aivan kuin minun ei olisi tarvinnut laittaa mitään maskia päälle.
Siinä tuntui niin turvalliselta, että sallin itseni olla enemmän herkkyydessäni läsnä.
Ei tarvinnut tietää eikä osata mitään.
Oli ihana ideoida yhdessä ja luoda tätä projektia.

Ystäväni loi projektiin äänimaailman. Koin musiikin hyvin inspiroivana, avaavana ja valaisevana. Aivan kuin se toisi raikkaan tuulahduksen unohdetusta.
Muistuttaisi kauneudellaan jostain minkä niin todeksi sydämessä tiesin, mutta minkä mieli ja psyyke oli aikojen saatossa unohtanut.

Yhdessä sitten aloimme rakentaa näihin upeisiin äänimaailmoihin pohjaa ja rakennetta tälle kokemukselliselle matkalle. Mistä siinä olisi kyse? Miten se ohjattaisiin?
Olimme kuin taidemaalareita tyhjän kanvaasin edessä. Mistä aloittaisimme? Millaisen luomuksen tästä maalaisimme?
Vähänpä me tiesimme. Nimittäin projekti oli jo valmiina. Jostain tuolta tuulista se laskeutui, ja ilmoitti itse itsensä meille.

Sillä oli valmis suunnitelma, valmis rakennelma. Riitti, että oli auki ja antoi sen laskeutua nähtäväksi.
Tästä haluan alkaa, se ilmoitti. Tällaisia juonenkäänteitä tähän, kiitos. Tähän haluan loppua.
Eikä minulla ollut hajuakaan miten tosi se loppuviimein oli.
Tavallaan se tuntui vain hauskalta kertomukselta. Joltain, jonka etäisesti tiesin ja muistin, mutta joka silti unohdukseen oli painunut.

Lopulta me sitten saimme koko homman valmiiksi.
Laitoimme puoliksi innoissamme ja puoliksi kauhuissamme ilmoituksia facebookiin tästä matkasta.
Siinä kävi sitten niin, että kukaan ei ilmoittautunut osallistujaksi.
Täytyy paljastaa, että minusta se tuntui helpottavalta. Olisi nimittäin ollut kovin jännittävää todella ohjata se myös muille.
Olin vain iloinen siitä, että sain olla itse tämän projektin parissa. Se riitti minulle mainiosti.
Eikä tämä missään nimessä hukkaan mennyt. Olen varma, että saimme kumpikin todella paljon tästä kaikesta. Lisäksi saimme itse koeajaa tämän ääni- ja liikematkan.
Osallistuminen siihen oli valaisevaa ja avaavaa. Olen varma, että se jätti kumpaankin meistä jotain syvää kytemään.

Millainen tämä meidän tekemä matka sitten oli?
Koen, että hauskaa tässä kaikessa on se, että minä ja ystäväni saattaisimme kuvata tätä koko matkaa aivan eri tavoin. Mikä on tietenkin hyvinkin loogista. Nimittäin jokaisen Earth Experience on alun alkajaankin täysin uniikki ja ainutlaatuinen matka.
Joten en tiedä miten ystäväni koki sen.
Niinpä voin vain puhua omasta puolestani. Ehkä hieman lisämaustaa kokemustani.

Muistan, että tämä matka alkoi sillä, että emme olleet vielä täällä maapallolla.
Olimme verhon tuolla puolen odottamassa. Asettauduimme jonnekin kapseleihin ja sitten lähdimme tänne maapallolle. Tarkoituksena oli ottaa ihmismuoto ja aloittaa matka tässä muodossa.
Luoda oma kehomme ja saapua paikalle.

Niinpä me sitten saavuimme kapseleissamme tänne maapallolle.
Avasimme silmämme ja ihmettelimme. Sydän täynnä riemua ja innostusta. Minne olen laskeutunut? Minne olen tullut?
Ihmeissämme me ihmettelimme kehojamme. Vau. Miten ne liikkuvat. Miten ne taipuvat.
Tuntui aika hyvältä. Ihmeelliseltä.

Siitä sitten saimme itsemme ylös ja lähdimme tutkimaan ympäristöämme. Millainen tämä maapallo on? Mitä täällä voi tehdä? Miten tämä kehossa oleminen toimii? Ja niin me siellä sitten menimme. Ihmetellen, tutkien, leikkien. Tutustuimme myös toisiimme. Tutkimme yhteistä tekemistä, yhteistä olemista, yhteistä tanssia.
Kaikessa pieni viattomuuden ihmetys. Uteliaisuus.
Tuntui upealta mahdollisuudesta päästä tutkimaan tätä kaikkea. Ihmiskehossa olemista. Maapalloa. Toisiin tutustumista. Vau!! Näin me jatkoimme aikamme viattomasti ihmetellen ja kaikkeen tutustuen.

Kunnes yhtäkkiä jotain niin kovin kovin outoa tapahtui.
Musiikki vaihtui. Se toi esiin jotain outoa surumielisyyttä sävelissään.
Jotain kovin surkeaa sanomaa se kantoi mukanaan. Jotain niin kovin raskasta.
Aivan kuin se olisi tuonut mukanaan oudon unohduksen verhon.
Ja hetkessä kaikki alkoi hidastua.
Tuntui, että outo painovoima oli iskenyt koko mahdissaan kehiin.
Yhtäkkiä olikin niin vaikeaa olla uteliaassa ihmetyksessä sekä hilpeydessä.
Aloimme jotenkin unohtaa sen kaiken. Vajota jonnekin painovoiman raskauteen. Oli vaikeampaa liikkua. Vaikeampaa olla. Vaikeampaa hengittää. Vaikeampaa muistaa.

Emmekä me osaa sanoa mitä tapahtui, mutta jotenkin siinä kävi niin, että sen seurauksena ajauduimme keskenämme sotaan. Yhtäkkiä se tapahtui.
Vielä tovi sitten olimme hilpeitä, uteliaita ja viattomia.
Seuraavassa hetkessä unohduksen vallassa. Toisiamme vastaan taistelemassa.
Kai me siinä kaiken tohinassa käännyimme toisiamme vastaan. Minä taisin syyttää sitä toista tästä kaikesta. Että oli sen syytä kun tämä raskaus pamahti kehiin.
Enkä minä enää muista kumpi meistä edes aloitti sen koko sodan. Minä se kai taisin olla?
Mutta oli se toinenkin kyllä täysillä mukana. Sen muistan.

Siinä me sitten olimme. Kaksi viatonta sielua, toisiamme vastaan sotimassa. Vihaisina, pettyneinä. Sydän täynnä raskautta.
Minä kai taisin hurmaantua hetkellisesti täysin siitä vallan tunteesta, mitä vihanpito aiheutti.
Siitä liemestä olikin sitten vaikea päästä. Kyllä me välillä sitä yritimme, kun taistelu toista vastaan kävi liian raskaaksi. Otimme etäisyyttä toisistamme, mutta vain huomataksemme, että samat taistelut, samat sodat jatkuivat sisällämme siitä huolimatta.

Minä kai yritin kokeilla jotain muitakin rooleja. Muistaakseni yritin välillä pelastaa sitä toista.
Pelastaa meitä kumpaakin.
Enkä minä enää muista että miltä, mutta joltain. Kai kärsimykseltämme. Uhreja me mielestämme joka tapauksessa olimme. Ehdottomasti. Vähintäänkin tämän kokemuksen uhreja.
No eihän siitä mitään tietenkään tullut. Jotenkin minä sitten aina palasin kuitenkin siihen outoon taisteluun. Olin kuin unissakävelijä. Eksyneenä omaan luomukseeni.

Näin aika kului. Kului ja kului. En tiedä kauanko siinä meni. Jotain tuhansia vuosia se kai oli.
Ja kaiken tämän myötä taakka selässämme kasvoi.
Välillä Earth Experience näytti tarjoilevan jonkinlaista helpotusta.
Jotain sellaista löytyi tai ilmaantui millä kertynyttä tuskaa sai vähän väistymään. Riehakasta euforiaa. Sekasoppia. Hetkellistä mielihyvää. Mutta aina oli aallonpohja taas vastassa.
Eikä sitä surua enää voinut kieltää. Minä ainakin siellä lattialla ollessani mietin, että tässäkö tämä nyt sitten on? Mistä tässä kaikessa oli loppuviimein kyse? Kuka minä olen? Eihän tässä ole mitään järkeä. Olin niin kovin hämmentynyt siitä kaikesta.

Mutta vähänpä minä tiesin. Nimittäin näihin samoihin aikoihin Earth Experience iski minulle lempeästi silmää. Sillä oli ässä hihassaan minua varten. Nimittäin se kuin itsestään vaihtoi uudenlaisen kappaleen soimaan.

Sellaisen kappaleen, jossa oli jotain oudon tuttua. Jotain, jonka olin unohtanut. Jotain, joka tuntui pystyvän viemään taakkaani pois. Enkä minä tiennyt alkuun yhtään mistä oli kyse. Mutta tuntui, että tätä vasten halusi jotenkin pudottautua. Antaa kaiken muun olla. Katsoa mitä tämä kappale toisi mukanaan. Katsoa voisiko se todella ottaa taakkaani pois. Ja toden totta sitä se tuntui tekevän. Eikä vain minulta, vaan koko kokemukselta itseltään. Ystävänikin sen varmaan tunsi. En tiedä tunsiko yhtä selvästi kuin minä, mutta kuitenkin.

Aloin huomata, että se alkoi nostattaa sitä alussa tullutta raskasta painovoima taakkaa pois. Sitä, jonka seurauksena olin ajan alkujani unohtanutkin sen kaiken ilon ja viattomuuden.
Tuntui ihmeelliseltä huomata, että se raskas verho alkoi nyt nousta pois.
Huomasin, että pystyin liikuttamaan itseäni paremmin.
Tämähän on ihmeellistä!
Mutta niin ihmeellistä kuin se olikin, olin myös järkyttynyt.
Tuntui, että tämä verhon nosto paljasti myös sen missä tilassa olin elänyt.
Mitä olin tehnyt. Mitä minulle oli tehty.
Enkä minä voinut väistää syvää hämmennystäni. Syvää suruani. Ahdistusta.

Siitä alkoi Earth Experiencessä aika, jolloin matkailijoiden oli aika vetäytyä omiin kupliinsa.
Kääntyä sisäänpäin. Löytää lohtu sieltä. Ja vain olla itsensä äärellä.
Antaa kaiken surun nousta. Kaiken ihmetyksen. Kaiken outouden.
Mutta niin oudolta kuin kaikki tuntuikin, niin samalla kokija ei voinut olla huomaamatta sitä turvaa, sitä kannattelua mikä kaiken tämän ympärillä oli. Se oli kuin pehmeä lempeä kosketus.

Muistutus siitä, miten turvassa olimme, vaikka nyt olikin aika kohdata sisäisiä suruja. Sisäisiä taakkoja. Ja sydämessäni tiesin, se olisi ainoa tie.
Mikäli mielin eteenpäin, uuteen kokemukseen, täytyi vanhan ensin nousta esiin hyväksyttäväksi.
Niin matkailijat kääntyivät sisäänpäin, kävivät pikakelauksella sisäiset prosessinsa parissa kappaleessa läpi. Ihanissa omissa turvallisissa kuplissaan. Oudossa transformaation liekissä.
Ja niin hirveältä kuin välillä kaikki tuntuikin, ei kokija voinut olla hymyilemättä. Se alkoi aavistaa, että uusi aika oli edessäpäin. Kaikessa alkoi olla järkeä. Prosessit tulisivat aikanaan päätökseen.
Ja niin ne myös tulivat.

Alkoi soida ihanat pehmeät ja lempeät ilosoinnut. Musiikki kutsui matkailijoita nousemaan ja avaamaan siipensä. Loppu tarjoili ihanuutta niin kovin ihanaa. Kutsuna oli tanssia ja juhlistaa tätä kaikkea. Prosessit olivat takanapäin. Sisäiset ja ulkoiset taistelut olivat takanapäin.
Sydämet olivat taas auenneet ja vanhat tuskat karisseet pois.
Olimme valmiita aloittamaan Earth Experience 2.0:ssa.

Niin me hilpeinä sitten liihottelimme menemään.
Iloisina ja kiitollisina kaikista kokemuksistamme. Niistä kaikista synkimmistäkin.
Ja aivan kuin nyt se kaikki tuntuikin olevan jotain outoa kaukaista unta. Jotain, joka tapahtui joskus, mutta joka hyväksynnän kautta olikin muuttunut levolliseksi sisäiseksi viisaudeksi.
Sen viisauden tiivistäminä olimme valmiita kokemaan uuden todellisuutemme.
Kevyin sydämin, silmät apposen avoinna.
Tietoisena siitä keitä pohjimmiltamme olimme.
Näitä ihmeellisiä, äärettömiä ja viattomia sieluolentoja, jotka olivat maapallolle lähteneet itseään tutkimaan ja kokemaan.

Enkä minä voinut todeta siihen muuta kuin:
”Vau. Olipas se matka!” Ihmeellinen, huikaisevan monivivahteinen matka.
Nyt minä olin valmis uusiin seikkailuihin!

(Kuvat minusta on ottanut Viivi W.)