”Avaudu. Vain avaudu. Shh. Avaudu. Vain avaudu. Kokonaan”, kuulen tuulen kuiskaavan minulle.
Aina täällä on jotain. Kunhan vain hiljenen..
Yskin. Kurkkua alkaa kuristamaan. Kutittamaan. Puristamaan.
”En pysty. En pysty tähän”, kuulen äänen tulevan sisältäni. Kurkun seudulta.
”En pysty!!! Olen jumissa! Etkö kuule minua. Olen jumissa!!!!!!!”
”Shh. Älä pelkää. Hengitä. Hengitä rakkaani”, tuuli kuiskaa puiden välistä.
Pehmeästi. Pehmeästi. Kannatellen. Kannatellen. Shh. Shh. Minua tuudittaen.
Putoan polvilleni sammaleelle. Kyyneleet valuvat silmistäni. En jaksa enää kannatella itseäni.
En tätä taakkaa harteillani.
Tuntuu hyvältä romahtaa. Tällä tavoin antautua hetkelle. Astua illuusion ulkopuolelle.
Nähdä totuuden silmin itsensä. Kuulla.
Se tuntuu niin paljastavalta. Jotenkin raa´an haavoittuvaiselta. Puhtaalta.
Hiljaisuus ympäröi minut. Vain tuuli kuiskii sulosointuja korviini. Linnut. Nekin laulavat.
Jotenkin silti näyttävät kunnioittavan tätä hetkeä. Ottavan vähän etäisyyttä. Hiljentyen.

Tämä on ollut niin pitkä matka. Niin pitkä matka. Kuulen itseni sanovan, enkä ole varma kumpi enää puhuu. Minä vaiko sieluni. Vai olemmeko me jo vihdoin yhtä?
Nämä oudot päivät tanssittavat toisiaan ja kuin unenomaisessa valtakunnassa olen päiviäni vaeltanut. Miten monta päivää taas on mennyt? Miten monta päivää on siitä kun viimeksi olin tässä? Näin avoin. Näin paljas. Paljas itselleni. Elämälle.
Vai olenko minä ikinä ollutkaan?
Jatkan itkemistäni. Tuntuu että kehonikin jotenkin luhistuu. Päästää irti niistä sisäisistä syvistä panssareistaan, jotka tätä kehoa on niin kauan pitänyt pystyssä.
Kuin titaania. Kerros kerrokselta.
Ja minä vain itken. Ja hiljaisuus on niin syvää. Niin syvää.

Tässä hetkessä minusta tuntuu kuin samaan aikaan olisi tämä yksi todellisuus tässä.
Tämä yksi metsä tässä. Minä sen keskellä. Itkemässä.
Ja sitten ympärilläni olisi monia, monia muitakin todellisuuksia. Kuin kerrostumia.
Tarinoita. Niin monia tarinoita. Eri ajanjaksoista. Eri aikakausista.
Annan itseni aistia ne. Tuntea ne.
Ne ovat jotenkin niin etäällä, mutta samalla hämmentävän lähellä minua.
Näen, että moni tarina alkaa tulla päätökseensä.
Saavat vihdoin loppunsa.
Tarinat kivusta.
Tarinat elämästä.
Tarinat. Tarinat. Minua ympäröi niin monta tarinaa.
Haukon henkeäni.
En kauhusta, mutta ihmetyksestä.
Kuka on tuo nainen? Kuka joskus olin? Kuka on tämä nainen kuka nyt on syntymässä?
”Sillä ei ole väliä. Sillä ei ole enää väliä”, kuulen tuulen vastaavan minulle.
Se tekee minulle enemmän kuin järkeä. Nyökkään sille sekä itselleni hyväksyen.
Olen tullut pitkän matkaa. Sieluna olen tullut hyvin pitkän matkaa.
Valinnut uida hyvin syvälle tähän kokemukseen ihmisenä.
Haluan kantaa näitä kokemuksia nyt ylpeydellä. Hyväksynnällä.
En enää syyllisenä. En enää piinattuna.

Se oli melkoinen kokemus. Tulla ja kadottaa itsensä niin tyystin tähän kokemukseen, että unohti täysin todellisen luontonsa. Vapautensa.
Ja tuntuu että vain tämä hiljaisuus, vain tämä metsä tuntuu ymmärtävän minua.
Sitä mistä tulen. Mitä olen kokenut.
Enkä minä välitä enää siitä olenko yksin kokemuksieni kanssa.
Sillä en ole. Minulla on koko tämä elämä. Koko tämä elämä.
Sieluni. Ihmisyyteni.
”Kun sinä poistut tästä metsästä. Et ole enää se sama, joka tänne asteli”, tuuli kuiskaa minulle.
”Sinun täytyy kantaa itseäsi ylpeydellä nyt. Lakata piiloutumasta”, se supattaa ja hymyilee minulle.
”Tiedäthän jo nyt. Täällä ei ole mitään pelättävää. Olet turvassa. Täysin turvassa.”
Minä hymyilen sille takaisin. Hyväksyvästi.
Tuntuu että välillämme on syvä yhteisymmärrys.
Elämäni tulee muuttumaan. Tästä hetkestä eteenpäin se tulee muuttumaan.
Muutoksessa se on ollut jo pidemmän aikaa, mutta tämä.
Tämä on minulle vielä uudempaa.
Jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut. En ihmisenä.
Hiljaisuus tanssittaa minua. Hymyilee minulle.
”Näetkö. Et ikinä ollut hukassa. Et ikinä. Vaikka se siltä tuntuikin. Siltä niin kovasti tuntuikin.”
Ja minä hymyilen sille takaisin. Totean:
”Mutta voi veljet miten todelta se tuntui. Miten todelta se kaikki tuntui.”
Ja tottahan se olikin. Tietyllä tapaa. Mutta todellisuuden luonne näyttää nyt olevan niin hienojakoista, etten minä erota eilistä huomisesta enkä tätä hetkeä menneestä.
Eikä mikään näytä enää olevan aikaan sidottua ja kiviin hakattua.

Aivan kuin kaikki vain muuntuisi. Sulautuisi osaksi sitä kaikkeutta joka olen.
Menneisyys. Nykyisyys. Kaikki saapuisi tähän. Tähän metsään. Tähän olemukseen kuka tässä nyt on ja aistii. Katsellen sen kaiken tanssia. Kaunista, sulavaa tanssia.
Eikä menneisyyden paino enää näytä siltä miltä se aiemmin näytti.
Aivan kuin sen synkeät värit ja muodot saisivat rinnalleen jotain uutta.
Jotain kultaista, hehkuvaa.
Ja tämä hehku ottaa sen mukaansa. Tanssittaa sitä. Vie sen uusiin ulottuvuuksiin. Korkealle.
Syväsukelluksiin niin ihmeellisiin, etten minä enää osaa sanoa kumpi on todempaa.
Tämä kultainen hehku, vaiko tämä raskas synkkyys.
Mutta nyt kun niitä katselen ne kumpikin ovat niin kauniita.
Niin kovin kauniita, että minä en enää välitä mitä edessäni näen, sillä kaikki on vain niin kaunista.
Niin hämmentävän kaunista.
Se saa minut itkemään entistä vuolaammin.
”Minä luulin että minä olen tehnyt jotain väärää”, sanon ja romahdan syvemmälle maahan.
Ja vain tuuli vastaa minulle. Kutittaa poskeani.
Kutsuu minut kuulemaan, miten nyt nämä linnut puhkeavat mitä kauneimpaan lauluun.
Yhteiseen sinfoniaan.
Ja minä kuulen niiden laulusta totuuden.
Totuuden niin puhtaan ja ihmeellisen.
Ne laulavat elämästä.
Sen todellisesta luonteesta.
Enkä minä ole ikinä kuullut lintujen todella laulavan.
Mutta nyt minä kuulen. Koska minä itse olen niin elossa.
Niin todellinen.
Ja minä tunnen, miten minun sydämeni vastaa näille linnuille.
Hiljaisella laululla se vastaa tälle elämälle.
Ja se sanoo:
”Kiitos.”

0 kommenttia