Kun kärsii monenlaisista peloista ja niiden aikaan saamasta ahdistuksesta, mielen sisäiset ja ulkoiset asiat ovat usein jo lähtökohtaisesti vaarallisia ja uhkaavia. Tämä koskee myös sinänsä hyviä ja tavoiteltavia asioita elämässä; mahdolliset unelmat ja haaveet kun ovat vain muutaman ajatuksen ja mielleyhtymän päässä täydellisestä katastrofista. Mihinkään eikä kehenkään voi luottaa, vähiten elämään itseensä.

Miten sitten tämän kaiken elämän kauhun, pelon ja yleisen epäluottamuksen keskeltä voisi löytää luottamusta ja toivoa? Se käy pienin ja varovaisin, ajoittain myös hyvin haparoivin askelin. Tässä prosessissa tarvitsemme toisia ihmisiä kannattelemaan meitä ja toivomaan puolestamme silloin, kun omat voimamme eivät siihen vielä riitä. Tarvitsemme rinnallemme kanssakulkijoita, lähimmäisiä ja joskus myös inhimillisiä ja asiansa osaavia ammattilaisia.

Tarvitsemme siis yhteisöllisyyttä ja yhteyttä toisiin ihmisiin, jotta pärjäisimme oman itsemme, ahdistuksemme ja muidenkin mielen haasteidemme kanssa. Kuitenkin mielen oireilu helposti päinvastoin eristää ja syrjäyttääkin ihmisen omaan yksinäisyyteensä. Se voi viedä niin paljon voimia, ettei aina ole edes voimia lähteä omasta kodista toisten ihmisten pariin. 

Näissä tilanteissa internetin välityksellä toteutuva vertaistuki voi nousta hyvin tärkeään asemaan. Vaikka se ei korvaa tosielämän ihmiskontakteja, se voi kuitenkin tarjota kaivatun ikkunan ja väylän toisten ihmisten elämään ja kokemusmaailmaan. Korona-ajan jäljiltä tällaiset etäyhteyksien kautta toteutuvat vertaistapaamiset ja kokoontumiset ovat yleistyneet entisestään, mikä voi siis olla myös hyvä asia ja mahdollisuus. 

Olen itse käyttänyt viime vuosina etänä saatavaa vertaistuen mahdollisuutta hyväkseni juuri edellä mainituista syistä. Kynnys osallistua vertaistukiryhmiin etäyhteyden kautta on matalampi ja vie vähemmän voimia kuin osallistuminen ryhmään paikan päällä. Olen siten tavannut viime vuosien aikana kotoani käsin useita vertaisia, jotka kamppailevat myös muun muassa ahdistuksen, unettomuuden tai psyykenlääkkeiden vähennyksen ja lopetuksen kanssa. 

Ahdistukseen ja muuhunkin mielen oireiluun liittyy valitettavasti tänä päivänä yhä paljon stigmaa ja sisäistettyä häpeääkin. Tämän vuoksi psyykkinen oirehdinta voidaan haluta peittää ja salata sekä toisilta ihmisiltä että tietyssä määrin myös omalta itseltä. Tästä seuraa helposti ikävä noidankehä, jossa yksinäisyyden- ja ulkopuolisuudenkokemus edelleen vahvistaa toivottomuuden- ja yksinäisyydentunteita pahentaen psyykkistä oireilua entisestään.

Omien kokemusten jakamisen ja niihin saadun vertaistuen kautta voi taas syntyä arvokas ja kannatteleva kokemus siitä, ettei kuitenkaan ole täysin yksin omien ongelmiensa kanssa. Ehkä on olemassa muitakin, jotka kamppailevat ja kipuilevat elämässään hyvin samantapaisten kokemusten ja tunnelmien kanssa. Tämä oivallus voi jo itsessään luoda toivoa sekä myös lisätä ymmärrystä ja empatiaa niin toisia ihmisiä kuin itseäkin kohtaan. 

Saamani ja antamani vertaistuen kautta olen itse alkanut ymmärtää, että yhteiset elämän haasteet ja ongelmat voivatkin olla niitä asioita, jotka kaikessa inhimillisyydessään enemmänkin yhdistävät kuin erottavat meitä. Tästä syystä kirjoitan myös tässä blogissa ahdistuksestani ja muistakin mielen haasteistani. Vaikka näkyväksi tuleminen näiden asioiden tiimoilta tietysti pelottaa, toivon kirjoitusteni vähentävän osaltaan mielenterveyden haasteisiin liittyvää stigmaa ja yksinäisyyden kulttuuria.

Toivon kirjoitusteni luovan myös kipeästi kaivattua yhteyden tunnetta ja toimivan vertaistukena niille ihmisille, jotka kamppailevat tänä päivänä toimintakykyä eri tavoin lamaavien psyykkisten oireiden kanssa. Minä olen yksi teistä. Olen saanutkin paljon kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta blogikirjoituksiini ja niiden samaistuttavuuteen liittyen ja olen niistä kaikista hyvin kiitollinen. 

Saamani myönteiset palautteet kertovat mielestäni myös omaa kieltään siitä, miten samankaltaisia me ihmiset lopulta kaikessa inhimillisyydessämme olemme. Kaikessa ihmisyydessä kun on lopulta kyse hyvin samankaltaisista asioista: Me kaikki pelkäämme, ahdistumme ja unelmoimme. Me kaikki haluamme tulla hyväksytyiksi ja rakastetuiksi omana itsenämme. Me kaikki tarvitsemme lohtua ja lohdutusta varsinkin silloin, kun tilanne on vaikea ja mielemme on sysimusta.

Kaikkien ihmisten mieli voi oireilla tai särkyä erilaisten elämäntilanteiden sekä kuormittavien olosuhteiden seurauksena. Vaikka olemme yksilöinä ja ihmisinä ainutlaatuisia, olemme myös ihmisyydessämme paljon toistemme kaltaisia. Tässä lohdullisessa tosiasiassa piilee toivo, yhteyden mahdollisuus sekä myös vertaistuen voima. 

Emme ole yksin tässä maailmankaikkeudessa vaan meillä on toinen toisemme. Voimme yhdistyä toisiimme keskinäisen välittämisen ja yhteisen samaistumispinnan kautta; tapahtui se sitten konkreettisesti, etäyhteyden kautta tai vaikka lukemalla tätä blogia. Tärkeintä on, että emme jää yksin pelkojemme ja ahdistuksemme kanssa vaan kurotamme tavalla tai toisella yksinäisyydestämme kohti yhteyttä ja toisia ihmisiä.

Niin vertaistuen kuin kaiken inhimillisen kanssakäymisen ideana on, että kun pelot ja ahdistus tulevat yhdessä jaetuiksi, ne tulevat yksilölle kevyemmiksi kantaa. Yhteisen jakamisen kautta kokemamme pelko, ahdistus ja niiden takana usein vaikuttava syvä turvattomuuden tunne voi alkaa pikkuhiljaa hellittää meissä otettaan. Tätä kautta voi syntyä enemmän tilaa olla ja hengittää. Voi syntyä enemmän kykyä luopua erilaisista katastrofikuvitelmista ja elämän jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomituista kontrollointiyrityksistä.

Rakkauden aikaansaaman luottamuksen turvin voimme taas alkaa rakentaa kestettävämpää ja todellisempaa kuvaa maailmasta ja omasta itsestämme. Emme ole tuhoon tuomittuja omassa ihmisyydessämme vaan meissä on myös jotain aivan korvaamatonta ja ainutkertaista. Olemme inhimillisiä ihmisiä, hyvässä ja pahassa. Tätä inhimillisyyttä on kieltämättä usein vaikea säilyttää tässä ajassa, jossa erilaisia uhkia ja vaaroja vyöryy verkkokalvoillemme aivan joka puolelta. Informaatioähkyn vallassa voi olla vaikeaa rakentaa luottamusta itseensä tai elämään. 

Ihmisessä asuva julmuus ja epäinhimillisyys tulevat päivittäin näkemiemme uutisten välityksellä myös valitettavan ilmeisiksi. Voimme niiden myötä ehkä ajatella, että helpompaa olisi vain lakata välittämästä ja haudata kaikki inhimillisyys jonnekin syvälle oman mielen uumeniin. Mikään kun ei ahdista, pelota tai satuta, jos se ei myöskään tunnu miltään. 

On totta, että kärsimys on olennainen osa ihmisenä olemista ja rakastamista, eikä siitä pääse ikinä todella eroon. Eräs kärsimyksen muoto on juuri ahdistus, joka saa ihmisen helposti ikään kuin hylkimään toisia ihmisiä ja koko elämää. Kaikki se, mikä on itselle tärkeää ja merkityksellistä kun voi potentiaalisesti myös ahdistaa. 

Tämän ahdistavan, hallitsemattoman ja usein mielettömältäkin tuntuvan elämän edessä olisi helppoa vajota nihilismiin ja vain lakata välittämästä toisista ihmisistä ja myös itsestään. Se tie on kuitenkin hyvin vaarallinen, lohduton ja yksinäinen. Lisäksi juuri inhimillisyys on se asia, joka tekee meistä todella ihmisiä. Inhimillisyys sitoo ja yhdistää meitä toisiimme synnyttäen toivoa hyvin karuissa ja vaikeissakin olosuhteissa. 

Voisikin sanoa, että kallisarvoisen ihmisyytemme ja inhimillisyytemme hintana on juuri kokemamme ahdistus. Se satuttaa ja tuntuu pahalta, mutta tekee meistä osaltaan myös eläviä ja tuntevia ihmisiä. Toisaalta ahdistus voi pahimmillaan tuhota ja lamaannuttaa aivan koko elämän. 

Toiset ihmiset, läheiset ja lähimmäiset voivat tällöin toimia kaivattuna rakkauden ja toivon valona. Vaikka ihminen siis pelkäisi käytännössä omaa varjoaankin, niin kuin minä, voi vertaistuki yhteisen jakamisen ja toisten ihmisten konkreettisen tai myös virtuaalisen läsnäolon muodossa rauhoittaa hyvinkin levottoman ja ahdistuneen mielen.

Haluan näiden ajatusteni ja pohdintojeni myötä uskoa ja luottaa siihen, että keskinäisen yhteyden, välittämisen ja rakkauden avulla niin minä kuin kuka tahansa ihminen voi selviytyä ja kukoistaakin elämässä siitä huolimatta, että eniten siinä pelottaisi aivan kaikki.