Paras mitä voit opettaa lapsillesi ja paras mitä lapsesi näyttää sinulle on oma epätäydellisyytesi. Lapsi tuo iloa ja muistutuksen siitä, että elämä tapahtuu tässä ja nyt. Lapsi tuo myös pintaan epätäydellisyytemme; kaikki rosomme, heikot hermot ja täydellisyyden tavoittelevan luonteemme. Mikä helpotus! Vihdoin voi lakata yrittämästä ja laskea suorittamisen paineet! Tai hetkinen, miten se siis tehdään?
Kuinka oppia sietämään omaa keskenräisyyttään? Sitä joka meidän on koko elämämme sanattomasti käsketty piilottaa. Sitä, että emme osaa kaikkea eikä tarvitsekaan. Jos haluamme oppia jotain sen edellytys on ensin se että myönnämme lähtötason. Jos luovutan heti ensimmäisellä sekunnilla tai toiseen yritykseen, se kertoo minusta sen että minulla on heikot hermot. Mieluummin piilottaisin tuon vian itsessäni näkymättömiin ja selittäisin vain onnistumisista tai en ehkä viitsi puhua niistäkään koska sehän olisi ehkä jollekin liikaa. Olen siis hiljaa. Koko aikuiselämämme ehdimme rakentaa kaikenlaisia tälläisiä rakenteita itseemme. Tapoja joilla strategisesti välttelemme tilanteita muiden kanssa jossa joku ehkä näkisi virheellisyytemme, erheellisyytemme ja saattaisimme herättää liikaa tunteita muissa. Lapsilla ei ole näitä suodattimia ja kysymys kuuluu keitä nämä suodattimet palvelevat ja tarvitsemmeko niitä nin paljon?!?
Aikuisina me muka tiedämme miten elämä toimii parhaiten. Tai jos emme tiedä niin esitämme sellaista. Tiedämme mistä tykkäämme ja mistä emme ja sen mukaan elämme. Harvoin pistämme alttiiksi itseämme epämukavuuksille vaan usein silloin hermostumme ja projisoimme omat huonot tunteemme toisiin. Kun lapsi tulee taloon hän räjäyttää pankin kerralla. Kaikki mitä olet itseltäsi yrittänyt piilotella tulee esiin. Ja voisiko kukaan suurempaa lahjaa antaakaan, mutta usein sitä ei kyllä osaa arvostaa. Lapsesi tuo esiin epätäydellisyyden. Epätäydellisyyden kaikessa täydellisyydessään. Lapsi antaa sinulle mahdollisuuden hengittää tosi olemustasi, keskeneräistä ja haavoittuvaa. Lapsi tahtoisi sinunkin hellittävän ja lopettavan tavoittelemesta jatkuvasti jotakin. Hän tahtoisi sinun pysähtyvän tähän hetkeen keskeneräisenä ja silti oikeutettuna nauttimaan elämästä.
Epätäydellisyydet eivät ole puutteita.
Ne muistuttavat, että olemme kaikki tässä yhdessä.
- Brene Brown
Kun lapsi syntyy monen naisen maailma tavallaan romahtaa. Itsekin kun muutin uusperheeseen ennenkuin sain oman lapseni jouduin kohtaamaan valtavan määrän negatiivisia tunteita itsessäni. Olisiko siis niin, että kun lapsi syntyy emme enää pysty pitämään kasassa sitä mielen luomaa kuviota joka perustuu omien tunteidemme välttelyyn. Henkisestä kasvusta kiinnostunut ihminenkin voi kehittää itseään juuri oman mielensä mukaan eläessään yksin tai korkeintaan kaksin, käydä juuri niillä kursseilla kun hyvältä tuntuu, meditoida kun itselle sopii jne.
Emme kuitenkaan todellisuudessa hallitse elämää, se on täysi illuusio jos niin kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme. Saamme tuon kuvitelman ylläpitämiseen tilaisuuksia joskus pitkiäkin aikoja kunnes yhtäkkiä tapahtuu jotakin yllättävää ja odottamatonta joka romauttaa tuon kuva. Silloin syytämme elämää, että miksi teit mulle näin, ja koemme asiat epäreiluina. Lapsi opettaa tuon saman asian jos vain haluamme oppia. Elämässä ei ole kyse hallinnasta ja kontrolloinnista.
Vaatimuksista on lupa hellittää. Hyväksyntä on tie aitoon kehitykseen.
Minua helpottaa suunnattomasti hyväksymisessä se ajatus, että maailma ei koskaan luvannut minulle mitään. Maailma ei ole meille siis mitään velkaa. Mekään emme ole mitään velkaa, ei ole tapahtunut mitään virhettä joka meidän tulisi korjata. Tarkoituksemme on olla juuri sellainen kuin tässä hetkessä olemme. Luottamusta ei ole petetty koska mitään ei oltu luvattu. Olen kokenut aika paljon tragedioita elämässäni jotta olen voinut oppia hyväksyntää. Alan viimein hyväksyä sen. Ihminen ei vapaaehtoisesti halua tutustua tuskallisimpiin kohtiinsa. Se tapahtuu vasta viimeisenä. Niin kauan kuin meillä on tilaisuus, ja kun meillä on helppoa, voimme ylenkatsoa tiettyjä asioita ja projisoida tunteita toisiin. Jossain vaiheessa tapahtuu ehkä havahtuminen ja vastuunotto. Se on käännekohta.
Monella naisella tuo käännekohta tapahtuu äitiyden myötä. Lapset tulevat elämäämme elämään hetkessä, aitoina, vilpittöminä, rehellisinä tunteissaan, impulsiivisina ja hallitsemattominakin. Toimien kaikkea sitä vastaan mitä olemme ehtineet kehittää rutiiniksi jolla hallitsemme pääosin sitä ettei vaikeat tunteet pääse pulpahtelemaan pintaan. He tulevat ilmentämään kaikkea sitä mitä mekin todellisuudessa olemme, minkä olemme halunneet unohtaa ja laittaneet taka-alalle. Totuus on kuitenkin aina siellä, se ei pala tulessakaan. Lapsi on guru aitoudessaan joka näyttää meille itsestämmekin kaiken sen mikä on totta ja huolimatta kuinka keskeneräisiä olemmekaan hän rakastaa meitä silti. Kuinka ihana peili lapset ovatkaan meille. Saamme heiltä jatkuvast pyyteettömän rakkauden peilauksia.
Jos peilaamme toisiin aikuisiin saamme usein takaisin tuomitsemista, vähättelyä, kritiikkiä ja ohittamista. Tottakai saamme muilta aikuisilta myös paljon rakastavaa, lempeää, hyväksyvää ja kannustavaa peilausta mutta monesti kuitenkin päinvastoin. Se johtuu siitä että aikuiset ovat jo oppineet uskomaan huonoja asioita itsestään, he ovat oppineet, että eivät ole yltäneet tietylle tasolle mitä joku heiltä ehkä odotti. He ovat oppineet ottamaan jossain vaiheessa lapsuuttaan ja nuoruuttaan itseensä muiden uskomukset kyvyttömyydestä. Pienillä lapsilla, varsinkaan taapero ja alle kouluikäisillä ei näitä uskomuksia vielä juurikaan ole. He ovat siis kirkkaimpia peilejämme.
Miten voisimme saada säilytettyä itsessämme tuon elämänilon ja pulppuavuuden?
Varsinkin Suomessa on vallalla voimakas kulttuuri siinä, että vaikeita tunteita ei saisi näyttää. Riku Rantala kirjoitti aiheesta kolumnin jossa puhuu siitä miten hänen kokemuksensa mukaan täällä ollaan yleisesti vihamielisimpiä lapsia kohtaan mitä missään muualla maailmassa. Ehkä se tulee siitä että suomalaisissa ihmisissä on niin paljon peitettyjä tunteita ja lapset eivät hallitse tunteitaan kontrolloimalla niitä. Joten ympäristö alkaa kontrolloida lapsia. Pelätään, että lapsen vilpittömyys ja rajattomuus tunteissa toisi itsessäkin hävetyimmät kohdat esiin. Koko kulttuurimme on jotenkin todella jäykkä tässä kohtaa.
On hyvä rikkoa tabuja ja juuri niitä kiellyttjä aiheita jotka ovat itselle pelottavinta aluetta. Tässä alkuun pääsemisessä on auttanut minua ainakin sen ymmärtäminen, että kukaan meistä ei ole tunteineen yksin ja juuri ne tunteet, ne negatiiviset joita toisiltamme haluamme piilottaa ovat niitä jotka lopulta yhdistävät meitä eniten. Meidän tulisikin puhua enemmän juuri peloistamme ja häpeästä, juuri niistä tunteista jotka saavat meidät tuntemaan olevamme yksin. Niistä tunteista jotka saavat meidät eniten ahdistuneiksi. Todennäköisesti ne samat tunteet savat myös muut kokemaan itsensä eniten yksinäisemmiksi ja ahdstuneiksi. Jonkun on rikottava kenellekään sopimaton yleinen puhumattomuuden kaava. On aika vapauttaa itsemme negatiivisten tunteiden vankilasta. Meillä on lupa olla KAIKKINE tunteinemme ihmisiä. Tämä kuulostaa itsestäänselvältä mutta harvalle se sitä käytännössä on.
Tunteita kontrolloidaan kulttuurissamme esimerkiksi alkoholilla ehkä enemmän kuin missään muualla. Tai sitten juomisen kautta annetaan itsellemme lupa tuntea. On vaikea päästä kiinni tunteisiin joiden hallitsemiseksi on luonut koko elämänsä strategioita. Lapsi tullessaan elämään räjäyttää pankin jos annamme hänelle siihen tilaisuuden. Lapsi on siunaus, joka rikkoo vääränlaisen kaavan ja muotin johon maailma on meitä opettanut. Lapsi on meille lahja jonka kautta voimme itsekin löytää taas ilon ja sisäisen lapsen jos se on meiltä mennyt hukkaan.
Lapset ovat mielettömiä opettajia. Tämän sanominen on lähes loppuun kulutettu klisee mutta kun oikein pysähdymme sen ajatuksen äärelle ja mietimme mitä kaikkea se käytännössä tarkoittaa se on suorastaan mind blowing, tuo yksinkertainen totuus räjäyttää tajunnan. Johdattelemalla hyväksyntään ja hetkeen lapsi näyttää meille suurimman lahjamme, keskeneräisyytemme. Kun aikuinen oppii hyväksymään ja elämään vapaasti omien keskeneräisyyksiensä kanssa hän opettaa lapsellensa lahjoista suurimman. Säilyttämään tuon kyvyn. Kyvyn rakastaa ja hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on, täydellisenä, epätäydellisenä ihmisenä. Aikuinen omalla hyväksyllä esimerkillään opettaa lapsensa elämään yhdessä muiden kanssa omine inhimillisyyksineen. Lapsi hyväksyy sinut pyyteettömästi, millainen peili sinä tahdot olla lapsellesi?
0 kommenttia
Trackbacks/Pingbacks-linkit