Erillisyys soittelee ovikelloa: lähdetkö mukaan selviytymään vai jäätkö rakkauteen?

Rakastan viikonloppuja. Niin kovin paljon minä näitä ihania viikonloppuja rakastan.
Suljen puhelimeni. En ole kehenkään yhteydessä. Olen yksin kotonani. Omassa kuplassani, omassa maailmassani. Seuranani vain musiikkia sekä Harry Potter kirjat.
Somet ja muut ”tavallisen” maailman jutut saavat jäädä.
Se tuntuu aivan taivaalliselta! Se luo minulle ihanan turvallisen kuplan, jossa saan olla itseni kanssa. Pitää itsestäni lempeästi huolta. Löytää syvempään yhteyteen. Myötätuntoon.


Samalla kohtaan niin paljon itseäni. Osia sekä kokemuksiani, jotka ovat juuttuneet yksinäisyyteen. Yksinäisyyteen odottamaan. Viikonloppu luo tilan niille tulla esiin. Ja minä hengitän.
Istun kaiken kanssa ja vain hengitän. Eikä se aina ole helppoa. Ei ole helppoa tervehtiä vaikeita kokemuksia, vaikeita tunteita. Kaikkea sellaista, mitä on koko elämänsä pitänyt sisällään sekä paennut. Masennusta, syvää yksinäisyyttä, avuttomuutta.

Mutta olen huomannut, että nekin tunteet pitävät sisällään niin rikasta monivivahteista tunneskaalaa, että siinä on jotain hyvin kaunista ja taiteellista, kun olen näiden kokemusten äärellä. Jotain niin kovin rikasta. Ja kaiken tämän alla tunnen syvän, syvän rakkauden. Sieluni rakkauden.
Se on kuin suuri levollinen meri, joka kannattelee kaiken minussa. On ihmeellistä alkaa aistia jotain tällaista.


Tällä tavalla kun pysähdyn itseni äärelle, ja olen sen kanssa mitä on, alkaa myös luovuuteeni virtaamaan. Saan ihania ideoita. Puuhailen pieniä luovia juttuja itseni kanssa. Vähän maalaan, vähän kirjoittelen. Mitä milloinkin.
Ja teen asioita uudella tavalla, lempeällä tavalla.

Harjoittelen olemaan pitkään sängyssä herättyäni, en ala suorittaa päivää, en hyppää selviytymisvietin kelkkaan.
Tulen tietoiseksi oudoista mekaniikoista, joita sisäinen maailmani pitää sisällään.
Outoja ääniä, jotka kehottavat selviytymään. Pitämään kiirettä.
Ne kehottavat tekemään oikein asiat. Ne väittävät, että on joku outo vaara. Vaara, joka vaanii koko ajan nurkan takana. Sitä pitää varoa, pitää tehdä asiat nopeasti ja oikein tai tämä vaara saa kiinni.
Minä ihmettelen ja kuuntelen näitä.
Näiden vallassa minä yleensä pyörin ja touhotan menemään. Ei ihme, että olo tuntuu usein epämääräiseltä. Mutta viikonloppuna en ole näiden vanki.
Viikonloppuna teen asiat uudella tavalla. Levollisella tavalla.

Välillä itken myös ihan valtoimenaan. Itken sitä miten ankara sitä helposti on itselleen.
Itken sitä miten ihanalta tuntuukin vain olla. Olla lempeämmin itsensä kanssa ja opetella uusia olemisen tapoja. Sukellella syvemmälle ja syvemmälle itseensä.
Oman sielunsa johdolla. Mikä helpotus sekä ihmetys siitä, että alkaa pikkuhiljaa hyväksyä tämän läsnäolon osaksi ihmisyyttään. Voida tuntea tämä sielun rakkaudellinen kannustus: ”Pärjäät niin hienosti. Niin kovin kovin hienosti.”

Näin minä viikonloppuisin olen. Vapaudun, iloitsen ja ihmettelen.

Silloin minä mietin: Voinko vain jäädä tänne viikonloppuun?
Voinko sanoa kaikille muille, että hei hei, en tulekaan niihin juttuihin mitä arkeeni kuuluu.
Sanoa vain vanhoille tavoilleni, etten tulekaan teidän pariin enää. En tulekaan sinne outoon unohdukseen. Hei hei vaan kaikki. Jään tänne viikonloppuun, yksin sieluni kanssa.
Hymyilen itselleni – Ehei, ehei. Menen arkeen.
Yhä uudelleen ja uudelleen otan ”haasteen” vastaan.
Tuoda tämän viikonlopun yhteys ja rakkaus myös arkeeni mukaan.
Niin, etteivät ne olisi enää kaksi niin kovin erilaista maailmaa.
Nimittäin pidän tästä elämästä nykyään ja haluan olla osallisena siinä.
Haluan oppia ja kokeilla uutta. Haluan tutkia.

Haluan olla osallisena niissä asioissa, joita elämääni on ilmaantunut. Ne ovat ihania asioita. Pitävät sisällään rakkauden ja avautumisen mahdollisuuden.
Ja vaikka erillisyyden kutsut niin houkuttelevia ovatkin, ja niihin vanhoihin tapoihin helposti hairahdunkin, niin ei se haittaa vaikka välillä eksyn polultani. Tulen takaisin ja takaisin. Aina uudestaan ja uudestaan.
Nimittäin syvä haaveeni ja sieluni kutsumus on oppia elämään ja tekemään kaiken rakkaudesta käsin. Miten ihmeelliseltä se varmasti tuntuisikaan. Sitä kohden minä menen. Uteliaasti oppien. Uudelle avautuen. Ihmetellen ja säkenöiden. Välillä vähän säheltäen.

Haluan oppia elämään rakkaudesta ja levollisuudesta käsin.

Kaiken tämän haluaisin vielä lopuksi tuoda yhteen mainitsemalla viimeisimmän Indiana Jones elokuvan, jonka katsoin äskettäin. Siinä Indiana Jones tohottaa valtavalla vauhdilla menemään.
Seikkailee, taistelee, jahtaa jotain outoa aarretta. Usein kuolemakin kolkuttelee aivan ovella.
Ihmettelin sitä ryskettä. Kaikkea sitä kanssa ihminen puuhaakin.
Kunnes minulle paljastui, miten Indiana Jones oli menettänyt elämässään paljon.
Hän oli ihminen, kenen sydän oli särkynyt.
Niinpä, niinpä. Ei ihme, että hän paahtoi menemään jahdaten ihmeellisiä aarteita jatkuvan vaaran kourissa.
Tuumin itsekseni, että täytyy olla jotain puuhaa täällä maapallolla ollessa, jotain, joka pitää kiireisenä niin, ettei särkynyttä sydäntä ja yksinäisyyttä tarvitse tuntea.
Mitä vain. Vaaraa, vauhdikkaita tilanteita, loistokkaita aarteita.
Kaiken alla on kuitenkin pakomatka särkyneen sydämen luota.

Elokuva päättyi ihanasti. Indiana Jones tuli seikkailuiltaan haavoittuneena ja uupuneena kotiin.
Vastassa oli mitä rakastavin ja lempein nainen, Indiana Jonesin vaimo.
Hänen silmät sädehtivät myötätuntoista rakkautta Indiana Jonesia kohtaan. Kunnioitusta.
Ja minä mietin. Tältä minustakin tuntuu.
Ihminen minussa palaa vihdoin kotiin seikkailuiltaan.

Vastassa toisen ihmisen sijaan onkin minun oma rakas sieluni. Se kenet aikojen saatossa unohdin, niin kuin tarkoitus myös oli. Mutta nyt kun seikkailut erillisyydessä alkavat tulla päätökseen, ymmärrän, että se mitä niin usein syvimmillä sisimmissäni kaipasin, oli se, että olisi joku, joka vain olisi kanssani. Näkisi sen kivun ja tuskan määrän mitä sisälläni olen kantanut, ja vain olisi sen äärellä kanssani. Myötätuntoisesti, lempeästi ja rakastavasti. Tuomitsematta.
Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt ymmärrän, että se joku oli aina olemassa ja odottamassa.
Se joku olin minä itse. Se minuus, joka on yhteydessä äärettömään sieluni rakkauteen.
Sen suurempaa aarretta en osaa kuvitellakaan.

Rakkaus minussa toivottaa ihmisen kotiin seikkailuiltaan.


(Kuvan minusta on ottanut Maiju Palin)

7 Kommentit

  1. Jane

    Oi kuinka ihanasti kirjoitat. Samaistun vahvasti, itsensä löytäminen on niin ihanaa ja samalla vaikeaa, niin vaikeaa että olen itseäni pitkään paennut. Ja nyt yhä enemmän minulla on turvallista syliä itselleni. Yhä uudelleen opettelen pysähtymään ja olemaan läsnä.

    Kaikkea hyvää ja rakkaudellisia hetkiä sinulle!❤️

    Ps. Kaunis kuva sinusta!

    Vastaa
    • Ida Mokki

      Lämmin kiitos kauniista kommentistasi. 💝
      Toivon myös sinulle kaikkea hyvää sekä kaunista itsesi kohtaamisen polulle. 🥰✨️✨️

      Vastaa
      • Jane

        Kiitos!❤️

        Vastaa
      • Viivi

        💘

        Vastaa
        • Ida Mokki

          🥰🥰

          Vastaa
  2. Pia-Maria

    Kiitos kirjoituksestasi, se kosketti minua <3

    Vastaa
    • Ida Mokki

      Kiitos kommentistasi. Ihana kuulla, että teksti kosketti. 🥰❤️

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *