Kun häpeä on sisäistynyt 
osaksi persoonaa, 
se huonommuutta
saa tuntemaan ja
aitona olemista, 
toisen kohtaamista 
vaikeuttaa. 
 
Aidon yhteyden se estää, 
toisista erottaa, 
sortuu vertailemaan, 
naamion taakse piiloutumaan.  
Vain riittämättömyyttä havaitsemaan,  
miellyttämällä hyväksyntää hakemaan. 

Häpeä 
ulkopuolisuuteen ohjaa
ja uskomaan, että
ainoa todellisuus on se,  
jossa ei kelpaa.  

Kun vastentahtoinen erillisyys 
alkaa turhauttaa 
enemmän kuin hylätyksi tuleminen 
pelottaa, 
alkaa totuutta kaipaamaan.  

Vaikka pelottaa näkyväksi tulla, 
haavoittuvuutensa paljastaa, 
on pakko syvälle sisimpäänsä sukeltaa,
suljettuihin, kipeisiin kohtiin 
osoittaa valoa,
löytää kaikkea turhaan piilotettua.

Kun löytää huonommuuden lähteen  
ja hellästi kohtaa sen
huomaa, ettei ollutkaan 
uskomustensa kaltainen. 

Häpeän sulaessa myötätuntoon, rakkauteen, 
tunnistaa käytösmallit, ajatusvääristymät,
jotka ohjasivat yhteydettömyyteen.  
Häpeän jos ei anna ääntään mykistää, 
erillisyyteen ei yksin jää. 

Aitona, terveenä tunteena häpeä ohjaa käyttäytymään sopivalla tavalla sosiaalisissa tilanteissa, pyrkien näin suojelemaan ulkopuolelle jäämiseltä. Runossani tarkoitan sisäistettyä, vääristynyttä, epätervettä, toksista häpeää… Varmaan moni ymmärtää mitä tarkoitan. Kipeää häpeän tunnetta, mikä on ”jäänyt päälle” ja värittää minäkuvaa ajatuksilla omasta huonommuudesta ja riittämättömyydestä. Se on vaikea, mielenterveyttä kuormittava olotila. Sisäistettynä häpeä rajoittaa toimintaa ja itseilmaisua liikaa estäen aitona olemisen ja aidon yhteyden itseen ja toisiin. Ja kyse on kuitenkin väärinkäsityksestä, ajatusvääristymistä…

Aiheesta lukemani ja tämän hetkisen ymmärrykseni perusteella sisäistettyä häpeää kantava ihminen ei ole kokenut tulleensa nähdyksi ja hyväksytyksi kaikkine puolineen, tunteineen ja tarpeineen. Sisäistetty häpeä voi siirtyä tiedostamatta ylisukupolvisesti esim. käytös- ja kasvatusmallien myötä. Koulu- ja nettikiusaaminen ovat omiaan aiheuttamaan häpeää. Herkät ovat alttiimpia sisäistämään häpeää.

Epäterve häpeä ei kohdistu tekoihimme vaan meihin ihmisenä. Tämä erottaa häpeän syyllisyydestä, mikä liittyy johonkin tiettyyn tekoon. Häpeään linkittyy esimerkiksi pelkoa erillisyydestä, torjunnasta tai hylätyksi tulemisesta. Häpeä voi ilmetä yli- tai alisuorittamisena, perfektionismina, ajatuksina omasta vääränlaisuudesta ja kelpaamattomuudesta, epäonnistumisen pelkona, itsensä pienentämisenä, paljastumisen pelkona, eristäytymisenä tai vaikeutena olla yhteydessä muihin. Toisaalta, se voi ilmetä myös täysin päinvastoin häpeämättömyytenä.

Tätä blogikirjoitusta kirjoittaessani huomasin yrittäväni tehdä tekstistä mahdollisimman virheetöntä. Häpeä on saanut minut ylipäänsä pelkäämään virheitä ja jopa samaistumaan niihin. Vaikka tämä ei ole itselleni helpoin aihe, tai ehkä juuri siksi, halusin kirjoittaa häpeästä. Haluan muistuttaa, että häpeää ei tarvitse hävetä. Et ole huono, vaikka tuntisit itsesi huonoksi. Et ole huono, vaikka sinua olisi kohdeltu huonosti. Häpeän tunteen kanssa kamppailevana et ole yksin, vaikka siltä voi tuntua. Häpeätutkija Ben Malinen on todennut häpeän olevan jopa suomalaisten ”kansantauti”.

Häpeää on voinut sisäistää jossain määrin kuka tahansa meistä. Sen vaikutuksia voi vaan olla vaikea tunnistaa. Sen vangiksi ei silti tarvitse jäädä. Häpeää voi vapauttaa siitä puhumalla tai kirjoittamalla. Häpeästä vapautuminen mahdollistuu kun sen ensin tunnistaa. Aiheesta voi lukea lisää esim. teoksista Kaisa Peltola: Häpeän Alkemia, Miia Moisio: Häpeästä valoon ja Katja Myllyviita: Häpeän hoito. Myös Tommy Hellstenin tekstejä ja tältä sivustolta Maijun aihetta käsitteleviä tekstejä lukemalla on oma ymmärrykseni aiheesta lisääntynyt.