Opiskelen parhaillaan mielenkiintoista Kvanttikonstellaatiota, jossa tutkitaan perhejärjestelmiä ja niiden vaikutuksia syvemmällä tasolla. Menetelmä perustuu perhekonstellaation perustajan Bert Hellingerin oppeihin. Tärkeä osa kvanttikonstellaatiota on ymmärrys kolmesta Rakkauden laista, jotka näkymättöminä energioina ohjaavat kunkin systeemin dynamiikkaa – on niistä tietoinen tai ei.

Järjestys: suuret ovat ennen pieniä

Yksi näitä laeista on järjestys. Sillä tarkoitetaan elämän hierarkian luonnollista järjestystä: he, ketkä syntyivät tänne ensin, ovat ”suurempia” kuin me myöhemmin syntyneet. Toisin sanoen biologiset vanhempamme ovat suurempia kuin me olemme. Heidän edessään me olemme pieniä. Me taas olemme suurempia, kuin lapsemme ovat.

Samanlainen järjestys pätee kaikissa systeemeissä: työpaikoilla, harrastusryhmissä, ystäväporukoissa ja missä tahansa ryhmässä tai tiimissä. Jotta järjestys säilyisi, heille, ketkä olivat ensin, annetaan oma paikka ja sitä kunnioitetaan. Se, että jokainen on omalla paikallaan, tuo systeemiin tasapainoa, asioiden sujuvuttta ja ihmissuhteiden toimivuutta.

Vielä joitain vuosikymmeniä sitten tällainen vanhempien ja edeltävien sukupolvien kunnioitus oli Suomessa itsestäänselvyys. Sitä mukaa kun yksilökeskeisyys, itsekkyys, kilpailu, tehokkuus ja teknologia lisääntyivät, muuttui arvomaailma kovemmaksi vieden mennessään arvostuksen edeltäjiämme kohtaan. Tämän suuntainen asennemuutos on ainakin jossain määrin tapahtunut maailmanlaajuisesti, mutta jostain syystä meillä se korostuu. Suomalaisessa kulttuurissa ei vanhoja ihmisiä, eikä vanhenemista juurikaan arvosteta. Onko syynä ”teknologian edelläkävijyyden” vääristämä minäkuva vai mikä, sillä täällä vanhenevat ja vanhat ihmiset koetaan hidasteina ja rasitteina?

Toisin on monissa muissa maissa ja kulttuureissa Euroopassakin. Baskimaassa asuessani huomasin, miten silmiinpistävä ero vanhojen ihmisten kohtelussa on. Siellä heitä kohdellaan arvostavasti, otetaan mukaan perheen yhteiselle sunnuntailounaalle, heidän kanssaan keskustellaan, heidän viisauttaan kuunnellaan. He ovat näkyvästi perhejärjestyksessä omalla paikallaan, suurempia kuin jälkeläisensä. He ovat osa arkea ja yhteiskuntaa, eikä heitä piiloteta pois näkyviltä toisin, kuin meillä mielellään tehdään. Inhimillinen, tasapainoinen maailma ei toimi niin. Jotain on tehtävä, jotta järjestys ja oma paikka palautuu.

Kunnioitus vanhoja kohtaan

Onhan se erikoista, että niinkin luonnollinen jokaista ihmistä koskeva tapahtuma, kuin vanheneminen, pyyhkäistään pois, ikään kuin sitä ei sitä olisi olemassakaan. Toimitaan, kuin sitä hävettäisiin ja siksi se yritetään häivyttää vaikenemalla tai jos siitä puhutaan, niin ei ainakaan oikeilla nimillä, vaan erilaisin kiertoilmaisuin: ikäihminen, seniorikansalainen, harmaa pantteri ym.  Vastapainoksi korostetaan nuoruuden ihannointia, jota media taitavasti ruokkii mm. mainostamalla nuorennusleikkauksia, botox-kohotuksia, anti-age -rasvoja tai muita pitkäikäisyyttä ja nuoruutta ylläpitäviä kikkoja. Piiloviesti on: tee kaikkesi, ettet vain vanhene tai älä ainakaan näytä vanhenemistasi! 

Epäkunnioitus vanhempiamme, isovanhempiamme, esivanhempiamme tai yleensä edeltäviä sukupolvia kohtaan kertoo meistä: kunnioituksesta itseä ja elämää kohtaan. Jos ei aidosti voi arvostaa itseään, niin miten sitten muita? Arvostuksen syytä olisi, sillä meillä on paljon opittavaa heiltä, jotka ovat eläneet täällä kauemmin tai ennen meitä. Heillä on omakohtaista elämänkokemusta ajasta, jota me emme ole eläneet, eikä mikään teorian opiskelu tai tekoäly tuo sellaista kokemusta ja ymmärrystä, mikä edeltävillämme on.

Siitä viisaudesta saa jonkinlaisen käsityksen, kun kuuntelee vaikkapa itsenäisyyspäivänä haastateltujen sotaveteraanien ja lottien tarinoita. Ne ovat aina vaikuttavia, mutta viime vuoden lopulla haastatellut miehet ja naiset sykähdyttivät erityisen paljon. He olivat kaikki lähes100-vuotiaita, jotkut ylikin. Osa heistä on sittemmin kuollut. Kuin yhdestä suusta he kaikki kiittivät sitä, kuinka hyvä elämä heillä on ollut. Vilpitön kiitollisuus ja positiivinen asenne huokuivat heidän olemuksestaan.

Liikuttavinta oli, kun vain 16-vuotiaana sotaan joutunut nuorimies oli saanut luodin niskaansa. Siitäkin hän löysi hyvän puolen: ”Ei se minun elämääni ole suuremmin haitannut. Jäin henkiin ja luoti osui vain pehmytkudokseen.” Ei voi kuin ihailla näiden kovia kokeneiden ihmisten kiitollista asennetta ja elämäniloa! He ovat nähneet ja kokeneet niin paljon sellaista, mitä meidän nuorempien on lähes mahdoton edes kuvitella. He ovat tehneet sen, jotta meillä on hyvät oltavat. Vähintä, mitä voimme tehdä, on arvostaa heidän panostaan, heidän elämäänsä ja kohtaloaan.  

Tämä asia tuli mieleeni talvella, kun pakkanen paukkui ja lunta tuprutti. Muistan äitini kertomukset sota-ajan lapsuuden ankarista talvista. Pakkasta oli tuolloin Etelä-Suomessakin -40 astetta pitkiä jaksoja. Talojen ja eläinten tilojen lämmittäminen oli täyttä työtä ja siihen lapset koulun ohella osallistuivat. Koska vaatteet (villavaatteet, joista meni tuuli läpi) ja varsinkin jalkineet olivat todella kehnoja, niin äitikin kertoi palelleensa läpi talvien.

Näitä todellisia ei-niin-kauan-sitten koettuja elämänkokemuksia, jotka kertovat paitsi ajan olosuhteista, niin ennen kaikkea suomalaisesta sisusta, tulisi ylläpitää. Ei säälin tai voivottelun takia, vaan muistuttamaan siitä, kuinka etuoikeutettuja me näiden ihmisten kohtaloiden vuoksi olemme. Se on osa historiaamme, eikä sitä tulisi unohtaa! He ovat suuria ja me olemme pieniä.

Suhteellisuudentaju

Tällaiset tarinat saavat kuulijansa suhteuttamaan asioita; vaikka mennyt talvi oli pitkä ja luminen, on suurimmalla osalla kuitenkin lämpimät asusteet ja kodit. Siinä mielessä me olemme saaneet vanhempiin ihmisiin verrattuna elää tosi yltäkylläistä ja helppoa elämää. Silti niin helposti valitetaan pienistäkin asioista. Jos ei ole perspektiiviä, niin itsestäänselvyydestä tulee itseisarvo ja nöyryys elämää kohtaan katoaa. 

Edellä kuvattu sitkeys on yksi painava syy kunnioittaa vanhempia sukupolvia ja erityisesti sotien läpi eläneitä. Meillä olisi niin paljon opittavaa elämää nähneiltä, viisailta vanhuksilta. On tuhlausta olla ottamatta sitä talteen. Sen sijaan, että suljemme sydämemme meitä vanhempien kohtaloilta, niin voimmekin hyväksyvästi ottaa ne itsellemme, omaan sydämeemme. Me kaikki kuulumme tänne. Me jatkamme heitä.

Jos sinulla on elossa olevat vanhemmat, isovanhemmat tai muita vanhempia ihmisiä lähipiirissäsi, niin keskustele heidän kanssaan. Kysy heidän elämästään ja kokemuksistaan, kuuntele heidän näkemyksiään. Osoita, että välität ja kunnioitat.

He olivat täällä ensin, ennen meitä. Ja ennen kuin huomaatkaan, olet itse heidän paikallaan.

Miltä sinusta silloin tuntuisi? Millaista kohtelua sinä toivoisit? Millaista maailmaa haluat omalta osaltasi olla luomassa?