Hei, olen Soili, entinen erittäin ahdasmielisesti elämästä ajatteleva ihminen. Tervetuloa lukemaan siitä kuka olen, mitä olen kokenut ja mitä ajattelen elämästä nykyään.

Tekstini täällä Kultainen sulka- sivustolla keskittyy ainakin aluksi enimmäkseen kertomaan elämäni vaiheista. Siitä kuinka minusta ensin tuli ulkoapäinohjautuva muiden kuvitelma minusta ja sitten, erittäin kipeiden vaiheiden ja pitkän prosessin jälkeen, kuinka minusta tuli minä itse, sisältäkäsin ohjautuva, erillinen ja persoonallinen ajattelija.

Esipuhe

Kenties en koskaan kirjoita kirjaa elämästäni. Jotain koen tarpeelliseksi kuitenkin todellisuudestani ja sen muuntumisesta kertoa. Etenkin tälläisessä maailman ajassa. En koe välttämättömäksi salailla nykyisestä todellisuuskäsityksestäni juurikaan mitään. Ennen sen muuntumista olin taas aivan kauhuissani, jos joku sai tietää todellisuuskäsityksestäni jotain. Se herätti minussa tuolloin massiivista häpeää ja pelkoa.

Kenties joku saa näistä kertomuksistani jotain evääksi ja hyödyksi omalle matkalleen tai kenties lapseni ajallaan ymmärtävät luonteeni outoutta näiden kirjoitusten kautta.
Olkoon siis nämä lyhyehköt kirjoitukset se todennäköisesti kirjoittamattomaksi jäävä kirja.

Ensimmäinen luku

Olin sellainen lapsi, joka samaistui jo pienestä asti näkymättömään identiteettiin. Hakeuduin ”varjoihin”, en halunnut pitää meteliä tai häiritä ketään. En ollut kukaan, enkä osannut muodostaa omia mietteitä. Imin tietoa kuin sieni. Kuuntelin ja uskoin kaiken mitä kuulin. Kaiken lisäksi tottelin kuuliaisesti kehoituksia ja käskyjä. Olin helppo ja kiltti. Minusta tuli erittäin voimakkaasti ulkoapäinohjautuva ihminen. Vaikkakin luulin toki toisin.

Ensimmäiset kolmekymmentä vuotta elämästäni luulin muodostavani itse oman ajatteluni, enkä todellakaan ymmärtänyt kaiken (luit aivan oikein, aivan kaiken!) ajatteluni perustuvan ja pohjautuvan toisten ihmisten minulle syöttämiin käsityksiin. Jonkun muun luomaan uskomusmaailmaan. Jonkun muun luomaan käsitykseen arvoista. Jonkun muun luomaan käsitykseen elämän merkityksestä, oppimisesta, tarkoituksesta, tavoitteista, toiveista, etiikasta, moraalista, terveydestä, sairaudesta, historiasta, maailman selityksestä, normaaliudesta, ruoasta, täydellisyydestä, parisuhteesta, rakkaudesta, asioiden tarpeellisuudesta, saatanasta, koulutuksesta, tiettyjen asioiden pakollisuudesta, ihmisen kehityksestä, ihmisen kehosta, mielestä, psykeestä, biologiasta, Jumalasta, kaikkeudesta, mahdollisesta kuoleman jälkeisestä. Siis aivan kaikesta.
Yksinkertaisimmillaan se meni niin, että kun joku sanoi jotain, niin uskoin sen mukisematta ja pidin kiistattomana totena.

Tuohon aukottoman varmaan, siis toisten minulle kertomaan tietoon, nojasin koko näkymättömän persoonani mitättömällä suuruudella.
Miksi?
Koska se oli ainoa asia, johon pystyin nojata. Se oli ainoa turvani. Mitään muuta ei ollut olemassa, minua ei ollut olemassa, eikä minussa olisi ollut mitään pintaa, jos ei tuota ulkoapäin opittua uskomusmaailmaa olisi ollut. Samaistuin siis ulkonäköni lisäksi olemaan pelkästään se tieto minussa, joka oli muiden kertomaa. Muuta minua ei ollut olemassakaan.

Minulla oli omasta mielestäni täysin aukoton selitys ja tieto liittyen aivan kaikkeen.
Jos joku tuli kertomaan minulle jotain, joka ei sisältynyt silloiseen käsitykseeni maailmasta, niin saatoin kommunikoida kohtalaisen normaalisti ulospäin, mutta sisäisessä todellisuudessani saatoin sääliä tai pitää äärimmäisen typeränä tuota kertojaa. Pahimmillaan itseäni täysin eri tavalla ajattelevaa ihmistä saatoin pitää hulluna, mielisairaana tai syntisenä helvetin matkalaisena.
Toimintatapani oli tuolloin elämäni kokemisessa välttämätöntä, koska se liittyi sisäiseen turvarakenteeseeni. Todellisuuskuvani kun perustui tuolloin niin huolellisesti kasattuun järjestykseen, joka taas perustui täydellisesti muiden ajatteluun, että ei ollut varaa sisäistää henkilökohtaisesti omaksi yhtään erilaista näkemystä tai koko korttitalo, siis todellisuuskäsitys, olisi alkanut romahtaa.
Eli tilanteissa, kun joku tuli kertomaan jotain erilaista näkemystä, alitajunnassani syntyi välitön pelkoreaktio. Suojauduin todellisuuden tutkimiselta tuomitsemalla eritavoin ajattelevat milloin miksikin. Tuon mekanismin tunnistin vasta muutama vuosi sitten.

En siis ilkeyttäni tuominnut eri tavoin ajattelevia ihmisiä, vaan ymmärtämättömyyttäni ja omasta erittäin syvästä turvattomuuden kokemuksen synnyttämästä pelosta, josta en tuolloin ollut tietoinen.

En kyennyt tuolloin minkäänlaiseen itsereflektioon tai itsen tutkimiseen. Kaikki elämisen energiani meni siihen, että pidin itseäni kasassa, koetin täyttää muiden odotuksia minusta ja selviytyä arkipäivien velvollisuuksista.