Tiedätkö sen tunteen, kun kaikki alkaa pikkuhiljaa luisumaan käsistä? Ikään kuin jalkojen alla ei ole mitään pysyvää. Silti olisi jatkettava ja jaksettava eteenpäin. On tehtävä valinta tasapainon ja tasapainottomuuden välillä. 

Vanhastaan löytyy, vaikka mitä toimimatonta, jonka mukana kantaminen, vaan heikentää elämänlaatua. Tietoisella tasolla ymmärtää, ettei näiden valintojen tekeminen olekaan hyvä idea. On valmis hyppäämään kaivoon tai katolta kaverin perässä, kunhan vaan osaisi olla itsensä kanssa. 

Elämä heittelee meitä erilaisista hetkistä ja tunnetiloista toiseen. Välillä ainakin tuntuu siltä. Impulssit tulevat taas tietoisuuden tasolla kylään ja houkuttelevat tekemään, vaikka ja mitä. Alkaa nousta alustava huoli omasta olemisestaan. Käytösimpulsseilla ei onneksi ole enää suurta pakottavaa ja luokseen vetävää voimaa, jotta niitä tarvitsisi enää totella.

Monesti impulssit ovat täysin vastakkaisiin suuntiin mielessä repiviä ajatuksia, joita on ollut pakko noudattaa tähän asti. Nyt niiden vaikutusvalta on sen verran laimea, ettei niiden noudattamiseen ole enää sellaista vetovoimaista pakkoa kuten joskus aiemmin. Silloin, kun en vielä ymmärtänyt niiden pyrkivän suojaamaan minua arvaamattomalta muulta maailmalta. 

Kun impulssit ottavat tilaa, ote kuluvasta hetkestä alkaa lipsumaan kauemmas. Tuntuu siltä kuin etääntyisin itsestäni. Ikäänkuin katselisin kaikkea tapahtuvaa itseni ulkopuolelta. Samaan aikaan on epämääräisen levoton olo. En saa mitään aikaan. Aloitan monia asioita, enkä saa niitä loppuun. Juuri näitä tilanteita varten ovat olemassa riippuvuudet niiden maailmaan pakenen, jottei tätä kaikkea tarvitsisi tuntea. Entä kun olen siinä pisteessä, ettei yhdestäkään riippuvuudesta saa sitä turvaa, minkä sain aiemmin, kun elin vielä valheellisessa turvan tunteessa?

Vetovoiman laki oli niin pakottava, ettei sitä voinut vastustaa vaan yksinkertaisesti totteli, koska ei voinut muuta. Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, kun olisin itsenäisesti tehnyt päätökseni sekä toiminut niiden mukaan. Kovinkaan paljoa en edes ollut puikoissa, vaan joku muu osa minusta ohjasi toimintaani. Tämä ei siltikään poista kenenkään vastuuta omista valinnoistaan.

Todellisuudentajun heikentyessä ei välttämättä edes tunnista itseään. Itsestäni on välillä tuntunut, etten edes tunnista ihmistä, joka on ollut äänessä näissä tilanteissa. Epätodellisen hetken ottaessa valtaa kuluvasta hetkestä: kaikki mikä on tässä tilanteessa jää yhä kauemmas. Missään ei ole minkäänlaista tämän maailman logiikkaa tai jonkun toisen lohduttavat sanat eivät tavoita.

Ikään kuin olisi suljettuna oman päänsä sisäiseen vankilaansa eristettynä muusta maailmasta. Ei ole kykyä saada yksinkertaistakaan asiaa tehdyksi. Näissä tilanteissa hermosto käy ylikierroksilla. Hermosto reagoi, jotta se voisi pitää turvassa kokijansa. Riittää, että on nähnyt tai kuullut jotakin mikä muistuttaa hankalasta tilanteessa menneeessä.

Syöminen ja juominen ovat minulle toimivia keinoja rauhoittaa hermostoani sekä tunteen intensiteettiä. Keskittyessä syömään saatan ajatella, mitä juuri sillä hetkellä syön tai pyrkiä löytämään tietoisen mielen tasolla syitä, sille miksi syön juuri kyseistä ruokaa. Juotavaksi käy aivan tavallinen hanavesi. Kummassakin tapahtumassa olennaista mielestäni on tuoda tietoinen keskittyminen siihen tilanteeseen, mitä on tapahtumassa. 

Jokaiseen puraisuun sekä nielaisuun keskittyminen vie huomiota alkuperäiseltä tilanteelta, minkä takia tuli paha olo. Näiden välissä vedän syvään henkeä sekä pidän silmiäni kiinni. Silmieni kiinni laittaminen antaa mahdollisuuden sulkea koko muun ulkopuolisen maailman edes kyseisen henkäyksen ajaksi pois mielestäni. Hermostoni pyrkii jälleen kerran himpun verran seestymään. Kaiken tämän tarkoituksena on pyrkiä tietoisuutensa tasolla tähän aikaan ja paikkaan, missä kulloinkin satun olemaan.

Voisin kuvitella, jos itsellä ei löydy keinoa rauhoitella itseään näissä tilanteissa voi olla jopa kaoottista tilanteessa, missä ei enää olekaan “kontrollissa” siitä mitä itsessä tapahtuu. Varsinkin, kun ulkopuolisen maailman oletus ja usein lähtökohtakin on, että jokainen meistä pyrkii ja pystyy olemaan itsensä kanssa. Mitenkään sen kummemin herättämättä huomiota omalla erikoisella käytöksellään. Tai jos näin tapahtuu, ei sille välttämättä löydy ymmärrystä tai hyväksyntää.

Omassa kulttuurissamme jo pelkästään lasten luonnollinen ääntely saa osakseen paheksuntaa. Tämä sentään on tavallinen osa pienten ihmisten elämää. Pienet elämää täynnä olevat ihmiset eivät ole tervetulleita minnekään. Olemme kaikki olleet aikanaan lapsia, tosin usein niin pitkän aikaa sitten, että aika on kullannut muistot. Jokaisen meidän aikuisenkin sisällä on lapsi, joka on jäänyt vaille erilaisia asioita. Tai opetellut käsittelemään elämänsä aikana tapahtuneita tavoilla, jotka eivät enää toimi, vaan nämä mallit ovat kääntyneet itseään vastaan ja tuhoavat sisältäpäin luoden ihmiseen epätasapainoa.

Rakkautemme hiljaisuuteen on kummallista. Aivan kuin meidän suomalaisten olisi elättävä äänettömässä tyhjiössä. Tilassa, missä olisi aivan äänetöntä. Lapset ovat merkki elämästä, jota ei voida sietää missään tapauksessa. Mikä saa ihmisen olemaan hyväksymättä elämää puhtaimmillaan silmiensä edessä?

Paheksuvat katseet elämälle ja tunteen ilmaisulle ovat tavanomaisia täysin arkipäiväisessä tilanteessa. Siihen on valitettavasti saanut tottua. Surullisinta silti on, ettei kukaan voi tietää mitä toisen ihmisen elämässä on meneillään ja miksi. Kukaan ei toisen puolesta voi laskea kuinka monta huonoa hetkeä tai kyyneltä kätkeytyy toisen hymyn taakse.

Parasta onkin istua jossain tarkkailemassa ihmisiä. Yksi lempipaikkojani on Rautatientori Helsingissä. Jokainen ohikulkeva ihminen on matkalla jonnekin. Harvemmin kukaan pysähtyy muutamaa sekuntia kauempaa. Useimmiten junien taulusta tarkistetaan oman junan lähtöaika ja raide. Sen jälkeen puolijuoksuinen kiire jatkuu lähes automaationa. Saa vaikutelman, että jokainen tietää minne on menossa, vaikka askelen ottajalla ei olisikaan mitään tietoakaan mikä on hänen määränpäänsä.

Kuinka moni meistä juokseekaan asemalla kulkuneuvosta toiseen pääsemättä perille kuitenkaan?
Miksi olemme aina vaiheessa jostain johonkin?

Emmekö osaa pysähtyä nauttimaan hetkestä, jossa on kaikki olennainen?