Istuessani nyt tässä, päivässä, joka näytti olevan tiistai 10. syyskuuta, tunsin itseni jotenkin haavoittuvaksi. Haavoittuneeksi. Yksinäiseksi. Oudoksi.
Aivan kuin olisin jotenkin niin erilainen kuin toiset. Ihmiset.
Aivan kuin. Olisin jotenkin kovin erilainen.
Herkkyydessäni.

En oikein voinut käsittää.
Miten kivuliasta se kaikki oli minulle ollut.
Tämä elämä.
Miten rankka, miten hirveän tuntuinen se oli minulle ollut.
Miten julman ja kovan tuntuinen.
Jäin todella yksin sen kanssa.
Nyt se alkaa iskostua minuun. Nousta esiin.
Tämä syvä yksinäisyys.
Kaipaus.
Kaipaus rakkauteen. Yhteyteen.

Tuntui hyvältä myöntää se ääneen.
Antaa tämän lastin tulla sydämeltä esiin.
Yksinäisyys. Miten tuskallista se oli minulle ollut.
Kaikki nämä vuodet. Ja miten olinkaan onnistunut pakenemaan sitä.
Niin pitkään.

Mutta nyt se oli niin selkeänä tässä. Tämä yksinäisyyden tuska.
Ja jokin järjettömyyden tunne.
Järjettömyyden tunne siitä, että mitä järkeä tässä kaikessa oli.
Ponnistaa ja mennä eteenpäin.
Ponnistaa, lentää ja taas kolahtaa näihin karmean tuntuisiin päiviin, jossa ahdistuksen ja yksinäisyyden varjot velloivat syvällä sisälläni.

Missä mieli velloi ja myllytti. Etsi ratkaisua. Etsi. Etsi ja etsi.
Olin niin kyllästynyt etsimään.
Yrittämään ymmärtämään.
Olin kyllästynyt.

Silti tiesin, että tässä ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin.
Jatkaa elämän virtauksessa.
Ja vaikka nämä päivät, jolloin sisälläni myrskysi ja levottomuus painoi, olivat niin kovin kipeän tuntuisia, aloin ymmärtää.

En voinut kuin jatkaa eteenpäin.
Jatkaa hyväksymistä.
Jatkaa antautumista.
Jatkaa itseni rakastamista.
Jatkaa turvan luomista.
Jatkaa. Jatkaa. Jatkaa.
Eteenpäin.

Mutta minähän tulen hulluksi, jokin sisälläni sanoo.
Tästä kaiken raskaudesta, tulen hulluksi. Jos päästän kaikesta irti, tulen hulluksi.
Silkkaa hulluutta!!
On tulla hulluksi.

Ja siihen minä pysähdyin ja huokaisin.
Totesin, etten edes välitä.
Ainoa asia mitä halusin, oli vapauteni.
Oli irtipäästö.
Oli laskeutuminen.

Syvään tilaan laskeutuminen.
Sielun tilaan.
Äärettömyyteeni.
Sinne mereen, jossa kaikki vain sai olla.

Ei väliä miten surkeasti tämä elämä oli mielen mukaan mennyt.
Ei väliä sillä miten paljon virheitä, mahdottoman tuntuisia silmukoita matkani varrelle oli eksynyt.
Ei väliä, miten tuskaisia kiduttavat hetket olivat minulle olleet.
Ei väliä.
Virheillä, erheillä, sotkulla, epäselkeyksillä.
Ei väliä.

Voi luoja, mikä mutaisa matka.
Mutaisa matka, toden totta.

Mutta olin tehnyt parhaani. Ihmisenä.
Sillä mitä minulla oli ollut.
Ja minulla ei ollut ollut paljoakaan.
Ei paljoakaan. Joten kun sen nyt näin selkeänä näin, en voinut kuin todeta, että oli aika antaa itselleen ja kaikille muille anteeksi.
Hyväksyä. Päästää irti.
Virheet, erheet.

Sillä loppupeleissä, kaikki olivat aina tehneet parhaansa, aina.
Joten mitä muutakaan voi tehdä, kuin päästää irti.
Antaa vihdoin anteeksi.
Kokonaan.
Kaiken.

Ja niin minä aloin nähdä, miten tämä lempeä mutta voimakas virtaus alkoi nousta esiin.
Alkoi virrata menneisyyteeni, elämäni ympärillä.
Pyyhkien sen kaiken ylitse.
Kaiken sen ylitse.

Ja minä vain seisoin.
Seisoin sen kaiken keskellä, ja annoin sen kaiken tulla ja tapahtua.
Mennä ylitse.
Enkä minä osaa kuvailla sanoin sitä, miltä se tuntui.
Se tuntui niin hämmästyttävältä, niin hämmästyttävän kauniilta.
Vapauttavalta.
Huojentavalta.
Oikealta.

Antaa tämän virtauksen tulla. Antaa sen vain pyyhkiä sen kaiken ylitse.
Tapahtumien, muistojen, tilanteiden, hetkien..
Kaiken menneen ylitse.
Niin, että se kaikki alkoi saada jotain uutta itseensä.
Jotain sellaista, minkä tunnistin.
Tunnistin, vaikken sitä ollut aiemmin nähnytkään.

Ja hetken minulla kesti, ennen kuin ymmärsin mitä se oli.
Se olin minä itse.
Kaiken sen pohjalla.
Kaiken sen menneen pohjalla, näin itseni.
Kultaisena, hehkuvana.
Niin kauniina.
Niin puhtaana.
Siinä kaikessa.

Ja niin minä katsoin itseäni.
Syvälle, syvälle katsoin.
Ja vain olin siinä.
Lumoavassa hiljaisuudessa.

Enää ei ollut tarvetta yrittää ymmärtää.
Ei ollut mitään ymmärrettävää.
Oli vain tämä hetki.
Tämä kauneus.
Tämä läsnäolo.
Tämä hyväksyntä.
Ja siinä oli kaikki.
Kaikki.