Elämä ohjasi minut täydellisen totaalisesta itsekkyydestä ja oman napani ympärillä pyörimisestä, havainnoimaan ja huomioimaan muita ihmisiä. Ilman että tuo tarkoittaisi silti toista ääripäätä, missä huomioisi muut ihmiset oman hyvinvointinsa kustannuksella.

Oma elämäni kun on ollut sitä, että ensin elin ja hengitin muiden tarpeita. Ollen totaalisen näkymätön. Tuohon lopulta uupuessa, menin toiseen ääripäähän, vain sairaalloisen itsekkäästi omia tarpeitani tyydyttäen.

Yhteistä noissa molemmissa oli se, että itse voin kummassakin koko ajan yhä vain huonommin. Kunnes lopulta oli pakko lakata pakenemasta itseä.

Nyt kun tuosta pakenemisesta on tullut kuljettua jo vuosia kohtaamiseen perustuvaa tietä, huomaan sen, kuinka vaikeaa ihmisten on vain hyväksyä toinen ihminen sellaisena kuin hän on. Riippumatta siitä, onko ihminen repaleisen rikkinäinen tai suhteellisen ehyt kokonaisuus. Aina kuulee enemmän arvostelua, kuin hyväksyvää puhetta.

Jos ihminen on rikkinäinen, käyttäytyen huonosti itseä ja muita kohtaan, häntä katsotaan ylhäältä käsin, arvostellen sitä, kuinka hän ei näe sitä että satuttaa itseä ja muita. Jos taas ihminen on ottanut vastuuta itsestä, alkaen kasata itsestä ehyempää kokonaisuutta, pahimmillaan arvostellaan sitä että tuo ihminen välittää itsestä ja muista ihmisistä.

Minulla on ihmisten kohtaamisessa yksi kokemuksellinen rikkaus. Olen elänyt sekä arvosteltavana, että arvostelijana todella pitkään elämässäni. Nykyisellään kulkemani matka palvelee siinä, että havaitsen hyvin pian itsessä sen, jos sorrun arvostelemaan jotakuta toista. Itselle tuo on signaali siihen, että jonkin itsessä vielä piilossa olevan on aika tulla näkyväksi. Eli kun huomaan arvostelevani toista ihmistä, pysähdyn hetkeksi tutkimaan itseäni siitä, mitä tuo arvostelu itsestäni haluaa kertoa.

Tuollatavoin toimien olen oppinut kohtaamaan ihmisen ihmisenä, riippumatta siitä millaisen ihmisen kulloinkin kohtaan. Tuo kaikki kulminoituu kahteen asiaan. Kykyyn hyväksyä itseni tässä kohtaa matkaani, tällaisenaan, sekä kyvystä suoda kohtaamani ihmisen olla juuri sellainen, kuin hän tuossa kohtaamishetkellä sattuu olemaan. Tuo takaa aina sen, että kohtaamisessa tapahtuu juurikin se mitä on tarkoitus tapahtua. Ilman että minun tarvitsee sen enempää miettiä sitä, mitä tuo toinen ihminen kenties minusta miettii, kuin sitä, mitä minä tuossa keskustelussa pyrkisin saavuttamaan. Lopputulos on aina, poikkeuksetta, paras mahdollinen.

Sopiikin kysyä, miksi ihmisen on niin vaikea kohdata toinen ihminen vain ihmisenä? Ilman tarvetta arvostella, saati pyrkiä vakuuttamaan tuo toinen ihminen jostakin.

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *