Introvertin ei tarvitse karaistua

Onneksi nykyään puhutaan introverteistä enemmän, sitä kautta moni on löytänyt ymmärrystä itseensä. Introvertit viihtyvät yksin mutta tarvitsevat samalla tavalla vertaistuellista saimaistumispintaa muihin. Ja vaikka introvertti viihtyy hyvin yksin hän arvostaa myös seuraa omissa rajoissaan. Aikaisemmin puhuttiin sisäänpäin kääntymisestä ja ulospäin suuntautuneisuudesta ja siinä oli selvä ero kummasta puhuttiin arvostetumpaan sävyyn. Edelleen ekstroverttius on julkisessa puheessa jollainlailla positiivisempi asia mutta itse näen että huomattavaa kehitystä luonne-eroihin suhtautumisessa on näkyvissä. Introvertin ominaisuuksia ja erityiskykyjä aletaan arvostaa yhä enemmän. Introverttien itsensäkin pitäisi kuitenkin vielä oppia arvostamaan itseään eikä se aina ole ihan helppoa joskus hyvin syvänkin erilaisuuden tunteen johdosta.

Itse introverttinä nuorena pidin itseäni jotenkin huonompana koska en kokenut olevani hyvä small talkissa enkä viihtynyt isoissa ryhmissä. Koin kuitenkin painetta päästä ”ujoudestani” eroon ja tunsin sen taakkana. Vanhemmiten olen alkanut arvostaa omia ominaispiirteitäni ja olen lopettanut ”kouluttamasta” itseäni erilaiseksi.

Olen hyvin puhelias ja rakastan ihmisiä mutta samalla ihmisten kanssa tekemisissä oleminen usein väsyttää minua. On pitänyt oppia vetämään rajaa sille etten uuvu. Tuntuu että vanhemmiten sitä on tullut entistä herkemmäksi tai sitten sitä on vain oppinut lukemaan itseään tarkemmin. On oppinut tekemään selkeämmin rajaa siihen mikä tekee itselle aidosti hyvä ja mikä on jotain mitä tekee vain ”muiden takia” tai sen takia ettei hyväksy itseään sellaisena kuin on.

Introverttiuden lisäksi tunnistan itsessäni erityisherkkyyden ja trauman. Näiden kolmen kombo on joskus haastava mitä tulee sosiaalisiin tilanteisiin. Nuorempana menin helposti tilanteisiin jotka ei tuntuneet hyviltä vain siksi koska omasta mielestäni ja ulkopuolisten paineen takia piti tehdä niin ja että olisin enemmän ”niinkuin muutkin.” Koin että ulospäin suuntautuneisuus oli hyve ja yritin muuttua enemmän siihen suuntaan. Kuitenkaan mitkään ”koulutukseni” itseni suhteen eivät ole tehneet minusta yhtään sen erilaisempaa. Vaika olen mennyt pää edelle moneen juttuun minusta ei karaistunut yhtään sen ekstrovertimpää tapausta. Olen edelleen yhtä sosiaalinen ja yhtä paljon yksin viihtyvä. Omasta mielestäni niitä juuri sopivassa suhteessa, koska olen oppinut hyväksymään itseni juuri tälläisenä.

Haastavainta on kuitenkin ollut erottaa mitkä ovat pelkojani ja mitkä todellisia luonteenpiirteitä. Trauma sekoittuu helposti omaan persoonallisuuteen niin että sitä on vaikea erottaa. Mitä ehyemmäksi sitä kasvaa ja vahvistuu sen selkeämmin on pystynyt erottamaan todellista itseään ja pelkojaan toisistaan. Erityisherkkänä sitä aistii toisten ihmisten tunnetilat todella heposti. Tästä hyvänä positiivisena esimerkkinä oli viikko sitten naisten sauna-ilta. Olimme kaikki toisillemme ennestään melko tuntemattomia, ja tutustuneet lähinnä internetin kautta. Kaikkien oleminen oli kuitenkin aitoa ja melko vapautunutta seurueessa. Vapautunutta niin että puhuimme heti vaikeistakin asioista joita elämässämme oli. Tälläisessä seurassa minun oli helppo olla enkä ollut illanvieton jäkeen tippaakaan uupunut. Jos samainen saunailta olisi kulunut varauksellisten ihmisten kanssa joilla olisi ollut niin sanotusti ”roolit päällä,” olisin takuulla ollut uupunut. Introvertti minussa nautti tästä saunaillasta koska sain kokea myös merkityksellisiä keskusteluja saunan hämärässä ja toisaalta erityisherkkä-minä koki olevansa varauksettomassa ja teeskentelemättömässä ilmapiirissä jossa muilla ei ollut mitään piilotettuja mielipiteitä tai agendoja. Tälläiset kokemukset ovat todella harvinaisia loppujenlopuksi.

Kaikki eivät halua paljastaa sisintään eivätkä uskalla olla avoimia mutta olen kuullut että ylipäänsä erityisherkille jotka lukevat sanatonta viestintää herkemmin kuin muut on kuluttavaa jos aistii ihmisiestä enemmän kuin hän sanoo tai sanat ja energia ovat niin sanotusti ristiriidassa. Tämän aistii usein myös internetin välityksellä. Erityisherkkä aistii rivienkin välit. Se että tunnistaa omat ominaispiirteensä tarkoittaa vain tasapainoisempaa olemista, ei tule kuormitettua itseä niin paljon eikä tarvitse kokea uupumista niin kuin sillon jos yrittää tehdä asioista vastoin itseään. Tuntuu että varsinkin introverttinä ja erityisherkkänä on opittava tuntemaan itsensä voidakseen hyvin. 

valario-davis-300559

Meidän perheessä on introvertti ja ekstrovertti lapsi. Koulun alettua heistä huomaa selkeästi eron. Toinen on innoissaan ja sanoo rakastavansa ryhmässä oloa. Toinen varsinkin alkuuun on aivan rikki koulupäivien jälkeen koska isossa ryhmässä oleminen on hänelle niin rankkaa. Meidän perheessä enemmistö on introverttejä joten pystyn helposti antamaan tukea ja samaistumaan meidän introvertin lapsen tilanteeseen.

Puhumme aina että hänessä ei ole mitään vikaa, koska hän lähtee helposti vertaamaan itseän muihin ja haukkuu itseään jos ”ei pysty samaan kuin muut.” Tämä paine tulee jo lapsena kun huomaa olevansa erilainen. Paine siitä, että pitäisi olla yhtä sosiaalinen, yhtä lahjakas sanallisesti, yhtä välitön kuin muut. Olen kertonut hänelle että olen samanlainen, sosiaalisesti varautunut ryhmissä ja että minulle on ahdistavaa olla isossa ryhmässä. Olen kertonut  että olen kuitenkin oppinut hyväksymään itseni. Ja että tunnistan nyt ettei minun tarvitse muuttua eikä tarvitse hänenkään. Tarvitsee vain oppia hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on, siitä tulee mielenrauha. Silloin löytää oikeanlaiset ystävät, kun ei pakota itseään kaikkien kaveriksi, pystyy oolemaan paremmin ryhmässä kun hyväksyy että tietyt jutut eivät ole itseä varte ja silloin voi keskittää energiansa juuri niihin hetkiin jotka kokee luontevammiksi.

Meissä kaikissa on omat voimavarat ja heikommat kohtamme ja se on ihan ok. Näkökulmasta riippuen introvertilläkin on puolensa ja puolensa.  ”Hyvät” ja ”huonot.” Kun olemme puhuneet näistä yhdessä ääneen  ja kun hän on saanut näyttää todelliset tunteensa ja pelkonsa, hänen koulunkäyntinsä ja harrastuksissa oleminen on helpottanut huomattavasti tämän jälkeen. Enää kouluun ja harrastuksiin lähtö ei ole stressaavaa paniikkia ja pakokauhua vaan luontevaa myötävirrassa elämistä. Nämä keskustelut lapsen kanssa ja niiden vaikutus häneen on vahvistanut entisestään myös omaa nykyistä suhtautumistapaa itseeni oikeaksi. Olen sallinut itseni olla ”sosiaalinen erakko,” olen kuunnellu enemmän itseäni, sallinut ottaa etäisyyttä sosiaalisiin tilanteisiin ja tapahtumiin ja sitä kautta löytänyt koko ajan enemmän voimavaroja ja myötätuntoa itseäni kohtaan.

Introvertin ei tarvitse karaista itseään sosiaalisemmaksi. Itsensä hyväksymisestä tulee aito mielenrauha ja sen kautta pystyy löytämään myös tasapainon yksinolon ja sosialisoimisen väliltä. Introvertillä on paljon ominaisuuksia joista voi olla tulevaisuudessa hyötyä. Kun saa olla mitä on ja löytää omat kykynsä, voi löytää siinä samalla oman paikkansa johon solahtaa ja tuntea kuuluvansa tähän maailman yhtä arvokkaana kuin muutkin.

6 Kommentit

  1. Päivi

    Mielenkiintoinen kirjoitus 🙂 mutta mitenkäs silloin jos juuri nuo ryhmätilanteet aiheuttavat jännitystä ja tavallaan myös ahdistavat…niissä haluaisi sanoa jotain, mutta ei uskalla, koska juuri ujous estää sen…ja tämän vuoksi pitää itseään ”tyhmänä” ja mieluiten vajoaisi maan alle. Haluaisi juuri olla se toinen, joka vapautuneesti osallistuu keskusteluun…itselleni tämän hyväksyminen on todella, todella vaikeaa.

    Vastaa
    • miaumai

      Hei Päivi, itse koen ryhmätilanteet juuri noin edelleen. En kuitenkaan soimaa itseäni siitä. Itselleni avainasemassa on itseni hyväksymisen opettelu jännittämisineen kaikkineen. Tätä on tietysti helpompi opetella jos saa hyväksyntää myös läheisiltä tai muilta ihmisiltä. Eli sallii itselleen sen että ryhmässä saa jännittää, saa ollla hiljaa jos pelottaa liikaa sanoa mitään mutta saa myös sanoa vaikka tuntuisi että naama olisi punaisena hermostuksesta. Pyrkii hyväksymään itsensä JUURI sellaisena kuin on, koska mitä muuta me voimme olla kuin oma itsemme…ja tälläinen jännittäjä ainakin itse vain olen. Sen hyväksyminen auttaa enemmän kuin itseni mollaaminen. Tätä voi opetella pikkuhiljaa harjoittamalla myötätuntoa itseään kohtaan ja kiinnittämällä huomiota omaan sisäiseen puheeseeen itseään kohtaan.

      Vastaa
  2. Soja

    Hybin kirjoitettu, kiitos! Mie olen introvertti myös niin, että olen puhelias seurassa. Mie koen sen niin, että ihmisissä on antajia ja vastaanottajia. Siis sosiaalisessa tilanteessa toiset ovat tavallaan enemmän toisia varten. Mie oken antaja ja vaikka nautin ihmisten seurasta, se vie miulta voimat. Mie tankkaan itseni yksinäisyydestä. Vastaanottaja tankkaa itsensä seurassa ja kuluttaa yksinäisyydessä. Molemmat ovat tarpeellisia, mutta tässäkin koen, että yksinäisyydenkaipuuni nähdään huonompana piirteenä kuin jonkun toisen seuranhalu. Olen oppinut olemaan välittämättä siitä, sillä olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja se nyt vaan vaatii runsaasti omaa rauhaa. Toisten antajien kanssa oleilu väsyttää paljon vähemmän kuin vastaanottajien seura, kunhan molemmat oivaltavat, että tässä on vain antajia.

    Vastaa
    • Soja

      Tulipas kirjoitusvirheitä, pahoittelen.

      Vastaa
    • miaumai

      Kiitos kommentista Soja <3 Tosi hyvin kiteytetty, aivan, itse olen kanssa se joka antaa sos.tilanteissa ja siksi varmaan usein uuvunkin. Nykyään olen alkanut arvostaa itseäni vastavuoroisella seuralla, että kokisi itsekin antoisaksi sosialisoinnin.

      Vastaa
  3. Eerika

    Olisipa minulla ollut tuollaiset vanhemmat, eikä sellaiset joiden mielestä olen ”outo, rasittava, taakka”. Ymmärryksen ja hyväksynnän saaminen on suunnattoman helpottavaa. Ilman niitä elämä menee vuosiksi tai vuosikymmeniksi solmuun

    Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *