Omaa väkivaltaisuuttaan on vaikeaa myöntää. Kipeä kohta, jota itsessään katsoa. Tarvitaan paljon turvaa ja myötätuntoa itseään kohtaan, jotta pystyy avaamaan nämä haavat uudelleen. Juuri ne asiat, joita ei mielellään muistaisi.

Kaikkia väkivaltaisia tekojaankin on tarkoittanut, kun ne ovat todellisiksi tähän maailmaan päätyneet elollisen tai elottoman ollessa tämän kohteena. Tekojaan ei välttämättä ole halunnut tarkoittaa. Tämähän on täysin eri asia kuin niiden todellisiksi päätyminen valintojen myötä. Jos ihminen ei tarkoittaisi valintojaan ja tekojaan, hän olisi merkityksetön.

Monesti näissä tilanteissa ei ole ollut tietoisuutta tai ymmärrystä toimia toisin. Tämäkään seikka ei siltikään poista yksilön vastuuta omista toimistaan. Suurella mahdollisuudella niissä hetkissä, kun nämä valinnat ovat tulleet tekojen myötä todellisiksi muukin ympäröivä elämänpiiri on ollut todella turvaton monella osa-alueella. 

Miten katsot itseäsi peiliin samalla miettiessäsi elämäsi hävettävävimpiä tekoja myöntäen ne? Voidakseen olla vapaa niiden vaikutuksesta antaessa tämän myötä itsellensä mahdollisuuden toimia toisin.

Kun toistaa ääneen väkivaltaisimman tekonsa vaikutuksen, joutuu nämä sanat mahdollisesti pakottamaan ulos. Ei näitä vapaaehtoisesti ulos päästä. Vaikutuksen sisäistäminen vastuun näkökulmasta on valtavan iso askel kohti suurempaa tietoisuutta tuhosta, mitä on tekojensa myötä maailmaan tuonut.

Miltä tuntuu katsoa itseään peilistä ja todeta tuhonneensa ihmisiä omien valintojensa myötävaikutuksella?

Miltä tuntuu ottaa vastuu tästä näkökulmasta omasta käytöksestään?

Vai tuntuuko miltään? Mikä on tunne?

Syyllisyys, mitä on pinnan alla mukanaan kantanut voi murskata suuruudellaan sekä intensiteetillään. Juuri, siksi turvattomassa ympäristössä sitä onkin pitänyt paeta. Tietoisuus pinnan alla olevasta möykystä on olemassa. Satunnaisesti tietoisen mielen käsittelyyn tulee muistotakaumia (=flash back) näistä tilanteista, tyypillisesti traumaperäisen stressiähäiriön oireita.

Häpeä on tunne, joka saa vaikenemaan täysin. Se etsii puhumattomuudesta itselleen valheellisen turvan pesiytyessään mielen sopukoihin. Siellä punoo verkkojaan tehden oman kokoistaan tilaa myös muille tuleville aiheille, jotka häpeän huomaan kääriytyvät. Häpeän tunne johtaa puhumattomuuteen sekä aktiiviseen välttelyyn peiteltävien aiheiden kohdalla. Mitä enemmän on hävettävää sitä enemmän on kiellettävää ja peiteltävää.

Syyllisyyden ja häpeän tunteiden vuoksi olo on turvaton. Nämä tunteet ohittaa jatkuvasti niiden tullessa pintaan. Eikä näihin tunteisiin välttämättä osaa edes reagoida, saati sitten tunnistaa näitä. Mahdollisesti tajuaa vain, että on paha olla, koska ei tunnista tunteita, eikä ole näille sanoja. 

Tunnustaessaan ja tunnistaessaan juoksematta enää pakoon omia väkivaltaisia taipumuksiaan, on mahdollisuus toimia toisin. Asioiden tietoisuuteen pyrkiminen on keino saada ne jäsenneltyä. Ei enää jää tiedostamattoman vangiksi reaktiiviseen käytökseen.

Reaktiivinen käytös on vaistonvaraista. Se kertoo valtavasta turvattomuuden tilasta, josta käsin elää. Hermostollisesta epätasapainosta, jonka korjaaminen on mahdollista. Kyseessä on meidän toimintaamme vahvimmin ohjaavasta taistele tai pakene- tilasta näissä hetkissä. Ilman harkintaa reagoi johonkin ulkoiseen ärsykkeeseen. Silloin kyse on elämäämme varjelevasta mekanismista, jonka tarpeellisuus on edelleen olemassa: suojellakseen elämää niissä hetkissä, kun oikeasti on kyse vaarasta.

Usein näiden aitojen vaaratilanteiden jälkeen ”hälytysjärjestelmämme” jää päälle tai on jo ollut sitä aiemmin ”päällä,” joten reagoimme lähes kaikkeen ulkopuoliseen ikään kuin olisimme jatkuvassa vaarassa. Tästä käsin eläminen huonontaa elämänlaatua kokonaisvaltaisesti.

Tarvitaan jälleen oman roolinsa ymmärtämistä sekä vaikutustaan mekanismeihin, joita edesauttaa omalla olemassaolollaan. Nimenomaan olemassaolollaan, eihän tätä voi sanoa elämiseksi. Väkivaltaisuus on ilmiö, joka lähtee yllättävänkin pienistä hippusista kuten vaikka kiireestä. 

Kuinka monta kiireessä on jättänyt kuuntelematta toista ihmistä? Onko toisen ihmisen kuuntelemattomuus täysin arkipäiväistä toimintaa? Onko omassa käytöksessä järjestelmällisesti jotain väkivaltaista?

Millä tavoin reagoi ristiriitatilanteissa? Poistuuko paikalta joko fyysisesti tai emotionaalisesti? Eli käyttäytyykö toista kohtaan väkivaltaisesti? Miksi hylkää toisen ihmisen?

Ylläolevat esimerkit voivat olla täysin arkipäiväisistä tilanteista. Näitä ei välttämättä ensimmäisenä haluaisi mieltää väkivaltaisiksi. Eivätkä ne kerran tai kaksi tapahtuessaan sitä olekaan, vaan siinä vaiheessa kun käytöksestä tulee järjestelmällistä toisen ohittamista kyseisissä tilanteissa. 

Epäasiallista on jättää kuuntelematta tai hylätä toinen. Todennäköisesti näitä molempia esimerkkejä tapahtuu paljonkin täysin arkipäiväisessä kommunikaatiossa  toisten ihmisten kanssa.

Väkivaltaiset tavat ovat kullekin yksilöllisiä ja tapahtuneet eri tilanteissa. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä pelkkä yksittäinen anteeksipyyntö ei riitä, varsinkaan, jos se ei ole aito ja vilpitön. Jokainen meistä voi heitellä mitä vain sanoja ilmaan. On todellakin toinen tarina: onko sanoillasi tarkoitusta päätyä todellisiksi tähän maailmaan vai ei? Onko itsellään merkitystä vai ei? Aikooko luoda omalle elämälleen merkityksen?

Päättäessään antaa merkityksen anteeksipyynnölleen sitoutuu tietoisesti tekemään toisenlaisia valintoja. Valintoja, jotka ylläpitävät turvaa ihmissuhteissa. Tällöin ihmissuhteet omassa elämässä muuttuvat terveemmiksi. Tällaisissa ihmissuhteissa osapuolet ottavat vastuun toiminnastaan sysäämättä sitä itsensä ulkopuolelle. He kunnioittavat ja kuuntelevat toisiaan haasteista huolimatta. Löytyy yhteistä maaperää, jossa keskustella mistä on kyse.

Turvattomuuden tilansa eheyttämisessä on ymmärrettävä oma vastuunsa turvan tunnistamisesta sekä vaalimisesta. On oltava oma-aloitteinen toisenlaisten valintojen toteuttamisessa, vaikka kuinka odottaisi että joku muu tekisi tämän puolesta, näin ei tule tapahtumaan. Jokainen meistä on avainasemassa oman elämänsä laadun suhteen. Sekä sen millaisen siitä rakentaa valinta ja teko kerrallaan. 

Yksin ei kukaan matkaa omaan itseen voi lopulta tehdä. On varmasti hetkiä, jolloin itsekseen kulkemisen tarve on todellinen ja tarpeellinen. Ymmärrys yhteyden olevaisuudesta tuo meille mahdollisuuden saada peilejä toisistamme matkan aikana. Kukin peili heijastaa itselleen olennaisen, mitä kuluvaan hetkeen tarvitseekaan.