Vanheneminen pohdituttaa ja yksi kirjoitus (Ikä on vain numero – vai onko sittenkään?) aiheesta jo on. Koska aihe on laaja, päätin tutkia, mitä kaikkea tämän mieluummin vaietun ja väärinymmärretynkin teeman ympärille kietoutuu. Aihe kiehtoo myös siksi, että se on hyvin ajankohtainen ja omakohtainen, joten jatkan sen tarkastelua pilke silmässä uteliaan ihmetyksen kautta.

Vanhana syntynyt

Oletko nähnyt elokuvan Benjamin Buttonin uskomaton elämä? Siinä päähenkilö kasvaa ikään kuin väärinpäin: hän syntyy vanhana ja palaa lopulta vauvana äidin kohtuun. Minulla on ollut vähän samanlainen käänteinen polku. Ei yhtä kärjistetysti, kuin leffassa, mutta kuitenkin. Koen, että elokuvan syvällisempänä viestinä on ainakin se, että meissä on kaikki iät ja aikakaudet läsnä samanaikaisesti. Kuitenkin vain nykyhetkellä on merkitystä, vain siitä käsin voimme luoda ja toimia.

Kun olin pieni, en oikein koskaan tuntenut olevani lapsi. Olin vanha syntyessäni, kuin vanha nainen lapsen vaatteissa. Hakeuduin mielelläni ikäistäni vanhempien seuraan. Tarkkailin ja kuuntelin heitä, imin oppia. En koskaan perustanut perinteisistä tyttöjen leikeistä vaan viihdyin hyvin mielikuvitukseni kanssa omissa leikeissäni. Kuten monilla muillakin vanhoilla sieluilla, ei sopeutuminen tähän maailmaan ole aina ollut kovin helppoa. Se on pitänyt minut valppaana ja tuntosarvet herkkänä tarkkailemaan ympäristöä ja tarvittaessa mukautumaan siihen, jottei olisi aivan outo.

Kasvu takaisin lapseksi

Iän myötä tilanne on tasaantunut ja mitä enemmän vuosia on kertynyt, sitä enemmän olen ottanut paikkaani maailmassa. Eletyn elämän myötä lapsi ja vanha minussa ovat lähentyneet toisiaan. Olen kurotellut ja kasvanut lasta kohti. Usein käy muutenkin niin, että elämän loppumetreillä ihminen palaa lapsuuteen ja vanhasta tulee lapsi jälleen. Näin loppu ja alku muodostavat kauniin elinkaaren. 

Omalla kohdallani tuo vanhasta lapseksi kasvaminen on tarkoittanut mm. sitä, että nuorempana ollut vakavamielisyys, ylenpalttinen vastuunkanto ja velvollisuudentunto ovat huomattavasti vähentyneet. Turhia taakkoja on pudonnut repusta matkan varrelle. Tilalle on tullut iloa, keveyttä ja leikkisyyttä. On tarvinnut antaa itselleen lupa rentoutua ja sanoa: Kaija, ei tämä ole niin vakavaa!

Meillä ”väärinpäin” kulkevilla elämä on ennen kaikkea opitun pois riisumista. Aikuisen raskas viitta valahtaa matkan varrella harteilta, kunnes lopulta putoaa maahan ja jää taakse. Samalla askel kevenee ja on helpompi hengittää. Vapaus lisääntyy ja vastuullisuudesta ja aikuisuudesta jää vain se osa, mikä on tervettä ja tarpeen.

Pitkäikäisyyden salaisuus

Kuin tilauksesta eteeni tuotiin vastikään katsottavaksi mielenkiintoinen dokumenttisarja pitkäikäisyydestä (Human Longevity Project). Mielestäni pitkäikäisyys ei sinänsä ole tavoittelemisen arvoista, vaan enemmänkin elämän sisältö ja laatu käytettävissä olevissa vuosissa. Kiinnostavaa on silti, mikä saa jotkut ihmiset pysymään terveinä ja elämään täyttä elämää viime metreille asti.

Ei ne vuodet elämässä, vaan elämä vuosissa.

Dokumentissa haastatellaan 100 vuoden molemmin puolin olevia vireitä ihmisiä eri puolilta maailmaa. Ravinnon ja terveiden elintapojen lisäksi pitkän iän salaisuudeksi he painottavat oman tarkoituksen ja intohimon, sekä yhteisöllisyyden merkitystä ja rakkaiden ihmisten kanssa olemista. Lähes kaikki haastateltavat mainitsivat tärkeänä myös terveen lapsenmielisyyden. Heidän kokemuksensa mukaan juuri lapsen tilassa eläminen on yksi merkittävä onnellisuuden ja siten myös pitkäikäisyyden lähde.

Lapsenmielisyydellä he tarkoittavat paitsi iloa, naurua – erityisesti itselleen nauramista, laulua, tanssia ja leikkisyyttä, niin myös uteliaisuutta elämään ja ihmisiin. Se on lapsen huolettomuutta – elämistä ilman turhia murheita, sekä täyttä luottamusta siihen, että elämä tahtoo minulle hyvää ja pitää minusta hyvää huolta. He ovat niin sinut itsensä ja elämänsä kanssa, että voivat rauhassa keskittyä olemaan se, kuka on, rakastamaan itseään ja tekemään, mitä tahtovat. Se on lapsen tavoin hetkessä elämistä ja elämästä nauttimista.

Yhdessä kohti kevenevää ja valoisaa tulevaa

Tuossa lapsenomaisuuden tilassa minäkin tahdon alkanutta viimeistä kolmannesta kulkea. Sellaisessa sopivassa suhteessa aikuista ja lasta. Aikuinen minussa saa vapaasti kohottautua latvaa kohti: kohentaa älykkyyttään ja loogisuuttaan, ammentaa jo koettua elämänviisautta ja jopa filosofoida. Lapsi minussa pitää huolen siitä, ettei homma käy liian vakavaksi. Se kutsuu kanssaan ulos luontoon leikkimään ja muistuttaa:

Nautithan auringonpaisteesta? Kuulethan lintujen laulun? Teethän sitä, mikä tuo sinulle iloa? Naurathan ystävien kanssa? Pidäthän välillä taukoa ja teet jotain kivaa? Nautithan elämästä? Muistathan ELÄÄ?

Yhdessä, toisiaan tasapainottaen nämä kaksi kulkevat kohti yhä vain kevenevää ja valoisampaa tulevaa. Sopivasti lapsekasta aikuisen ihmisen elämää. Minusta tuo kuulostaa aika kivalta, tavoittelemisen arvoiselta tavalta elää loppuelämää. Entä sinusta?

ps. Tekeillä on Podcast-sarja, jonka työnimenä on VanhinNaisen Viisaus – Millaista on elää Vanhenevana Viisastuvana Naisena tässä ajassa? Siellä keskustelen mielenkiintoisten vieraiden kanssa aiheesta sitä monelta kantilta käsitellen. Jos aihe kiinnostaa, niin liitythän Kaija Solana – YouTube-kanavan tilaajaksi ja saat tiedon, kun ensimmäinen osa kevään aikana julkaistaan.