Hiljaisuus. Mm..
Se oli taas läsnä.
Sen myötä aloin aistia yhä syvemmin ja syvemmin sitä kaikkein tärkeintä, kaikkein merkityksellisintä – rakkautta.
Hiljaista, pyhää rakkautta.
Aloin nähdä miten se virtasi kaikkialla.
Minussa, ympäristössäni ja näissä kauniissa koirissa, jotka todellisuudessani olivat juuri nyt läsnä.
Näyttämässä minulle miten yksinkertaista kaikki oli.
Miten yksinkertaista rakkaus oli.

Se ei vaatinut minulta mitään.
Ei muuttumaan, ei olemaan toisenlainen.
Ei fiksumpi, ei tyhmempi.
Ei osaavampi, ei osaamattomampi.
Ei kauniimpi, ei rumempi.
Ei mitään, mitä mieli lokeroi miksikään.
Se antoi minun olla.
Tällainen. Kokonainen. Erillinen. Kaikkineni.

Se tuli lähelle minua.
Katsoi minua silmiin.
Kysyi: sallitko minun tulla lähemmäs?
Sallitko minun näyttää sinulle itseni?
Ja minä vastasin:
Tee niin. Kiitos. Tee niin.

Niin se alkoi avata minusta uudenlaista kaistaa.
Aivan kuin jostain tyhjyyden ja täysinäisyyden välimaastosta se alkoi avata minuun aivan uudenlaista näköalaa.
Laajaa, mystistä näköalaa.

Sille kaistaleelle alkoi laskeutua erilaisia hahmoja, roppakaupalla erilaisia hahmoja.
Ja minä katselin heitä. Hiljaisessa, hyväksyvässä tilassa.
Kyyneleet alkoi nousta silmiini.
Tiesin, että näen itseni.
Erilaisten hahmojen muodoissa – näin itseni.
Aloin nähdä, miten nämä hahmot kantoivat erilaisia taakkoja harteillaan.
Osa oli suorastaan piinattuja. Elivät todeksi jatkuvaa painajaista.
Toiset taas olivat täysin turtia. Täysin kuolleita. Kivettyneitä. Halvaantuneita.
Ja minä katselin. Heitä vain katselin.

Seassa oli mitä mustimpia, synkimpiä hahmoja.
Seassa oli mitä hauraampia, mitä herkempiä hahmoja.
Kauniita. Kauniita. Kaikki he olivat omalla tavallaan kauniita.

Aloin nähdä miten heitä ympäröivät valtaisat energiat.
Ajatukset, kaavat, toimintamallit.
Meteli. Tyhjyys. Turtuneisuus.
Mmm.
Se pysäytti minua. Hiljensi minua.
Vakavoitti.

Tämä olen minä.
Kaikessa tässä. Tämä olen minä.
Olen myös tämä, joka katselee tätä kaikkea.
Tämä, joka näkee totuuden.
Tämä, joka näkee ja tiedostaa.
Joka on vakaa, viisas ja hiljainen.

Olen myös nämä hahmot. Nämä hahmot, jotka elivät todeksi painajaisen.
Kuolivat, murtuivat, pakenivat, turtuivat.
Kaikkea sitä minä olen.

Se hiljensi minua. Toi minuun uutta voimaa. Uutta kypsää läsnäoloa.
Katsella nyt tätä kaikkea.
Eikä se pelottanut minua. Ei ollenkaan.
Tunsin ainoastaan syvemmän ja syvemmän sitoumuksen.
Sydämestäni nousevan hiljaisen varmuuden.
Saattaa nämä hahmot takaisin itseeni.
Takaisin vapauteen.

Loppupeleissä se oli varsin yksinkertaista.
Varsin varsin yksinkertaista.

Olla vain tässä.
Viisaudessani, vakaudessani, rakkaudessani ja hiljaisuudessani läsnä.
Vain tässä.
Jotta nämä muut – saavat tuntea sen, että on tullut aika.
Aika palata kotiin.
Luokseni. Minun omaan rakkauteeni.
Minun omat luomukseni.
Rakkaat, pihalla olevat hahmot.
Yksinäiset hahmot.

Ja niin minä aloin tuntea hellyyttä.
Hellyyttä kaikkea tätä kurjuutta kohtaan.
Aloin nähdä näiden hahmojen sydämiin.
Miten upealta niiden sydämet kaiken sen tuskan alta näyttivät.
Ne olivat täynnä hellyyttä, herkkyyttä, jotain niin puhdasta ja kaunista.
Ja se kosketti minua.
Nähdä se kaikki.
Ja nähdä se, miten näillä hahmoilla itsellään ei ollut mitään hajuakaan näistä aarteista.
Ja miten kaunista se oli.
Että voi olla niin pihalla. Niin hukassa. Niin tuskassa.
Ja samaan aikaan – kantaa jotain niin kaunista.
Jotain niin kovin kaunista.

Ja siinä minä vain olin.
Aistien ja katsellen sitä kaikkea.

Enkä voinut kuin hymähtää itsekseni.
Mikä kaunis, upea luomus.
Hukata itsensä – näihin kokemuksiin täällä.
Näihin kaikkiin hahmoihin.
Outouteen, kaaoksiin.
Luulla, uskoa.
Arvottomuuteen, pelkoon, häpeään, syyllisyyteen.
Kaikkeen siihen niin kovin kovasti uskoa.

Ja samalla tiesin, että oli tullut aika.
Aika avata uusi kokemus todellisuudesta.
Oli aika toimia siltana, porttina – näille kokemuksille, näille hahmoille.

Oli aika saapua – laskeutua – rakkauden äärelle.

Joten minä kuiskasin.
Hiljaa näille hahmoille kuiskasin:
Kiitos. Kiitos niin paljon siitä, että menitte niin syvälle tähän kokemukseen.
Kiitos niin paljon siitä.
Kiitos.

Ja se rakkaus, se hellyys, mitä siinä hetkessä tunsin, mursi minusta jotain.
Mursi minusta jotain, joka niin kovin jyrkältä aiemmin tuntui.
Ja se jokin oli syyllisyys.
Tuomitseminen. Kovuus.
Sitä se mursi.
Niin kauniilla tavalla mursi.

Ja minä hengitin. Hiljaa siinä hetkessä vain hengitin.
Täyttäen silmäni sekä sydämeni mitä kauneimmalla lämmöllä.
Läsnäololla.
Ja vain katselin.
Katselin ja olin.

Se tuntui niin puhtaalta.
Niin oikealta.
Olla näin syvässä rakkaudessa.
Näin syvässä hyväksynnässä.
Kaikkea kohtaan.
Kaikkea sitä kohtaan.

Mmm.
Kiitos.
Kiitos niin paljon.