Oli aika, kun elin näin: en saanut öisin unta ja kirjoitin. Päivät nukuin eikä ollut kiire minnekään. Minulla oli vain aikaa, kaikki aika maailmassa. En suorittanut elämää, vaan nautin ja elin sitä.
Ajat ovat muuttuneet ja elämäni on nyt toisin. Täytyy herätä aikaisin aamulla ja täytyy tehdä asioita määräajassa. Täytyy olla tarpeeksi energiaa ja täytyy jaksaa iltaan saakka mahdollisimman hyvinvointisena.
Viime aikoina olen kokenut paljon vastoinkäymisiä. Sellaisia pieniä, hassuja sattumuksia. Ensin läppäri meni rikki, sitten puhelin, sitten hajosi televisio. Talossa missä asun alkoi yllättäen remontti ja täällä porataan yhtäkkiä joka päivä. Pisteenä iin päälle ampiaiset tekivät pesän parvekkeelle.
Tekisi mieli tuskistua, tekisi mieleni heittäytyä epätoivoon. Huutaa, että miksi taas, miksi aina, miksi aina minulle. Miksi ei elämä anna armoa.
Mutta tänään, tiedän paremmin. Hengitän, syvään sisään, pitkään ulos. Muistan, palautan mieleeni, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Mikä on juuri minulle tärkeintä tänään.
Niin kovin usein, liian usein, me ihmiset samaistumme kärsimykseemme. Kärsimyskehoomme. Olen tämä henkilö, tässä ja tänään, ja minulle käy näitä ikäviä asioita. Minulle käy aina näitä ikäviä asioita. Miksi aina minulle käy näitä ikäviä, kamalia asioita??! Mutta mitä jos voisikin olla, että nämä asiat jotka minulle näyttäytyvät nyt tässä hetkessä niin kovin ikävinä, ovatkin opettamassa jotain tärkeää? Voisinko hengittää ulos, ja päästää irti. Luopua tästä koukuttavasta kärsimyksestä. Antaa sen virrata ulos kehostani. Voisinko muistaa, että elämässä on kyse jostain paljon tärkeämmästä, kuin tästä tarinasta, tästä kärsimystarinasta, mitä niin kovin rakastan kertoa itselleni ja erityisesti muille. Mielelläni takertuisin kaksin käsin kiinni tarinaani, tähän tarinaan, jossa minulle aina käy näitä inhottavia juttuja. On niin ihanaa kertoa muille siitä, miten koko elämäni on ollut pelkkää kärsimystä.
Mutta voisinko kokeilla päästää tuosta tarinasta irti? Voisinko avata tietoisuuttani ja kaivaa muististani kaiken sen, mitä erityisesti meditaatio on minulle opettanut siitä, mistä tässä kaikessa oikeasti onkaan kyse? Voisinko muistaa taas hetkeksi, miksi oikeasti olen tullut tänne ja mikä elämässä oikeasti onkaan tärkeää? Voisinko tehdä tänään sitä, mikä elämässä on minulle tärkeintä. Voisinko olla sitä, elää sitä. Hengittää sitä. Näistä pienistä jutuista huolimatta. Niin, nyt vastoinkäymiset näyttävät paljon pienemmältä kuin tänään aiemmin. Oikeastaan, ne ovat aika mitättömiä asioita. Niillä ei ole paljoakaan merkitystä.
Hengitän sisään, hengitän sisään rauhaa. Hymyilen. Kaikki järjestyy kyllä.
0 kommenttia