Sosiaalisten tilanteiden pelko voi olla hallitseva asia elämässä. Huolimatta siitä kuinka paljon se hallitsee sinua nyt sen ei kuitenkaan tarvitse antaa määritellä loppuelämääsi. Olen voittanut monia pelkojani joista en uskonut pääseväni koskaan. Sinunkin on mahdollista tutustua ja vapautua peloistasi. Oikeastaan meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse. Pelko kutistaa elämää enemmän kuin mikään muu jos sille antaa vallan.
Yksi asia mitä kuulen muiden sanovan itsestäni on se, kuinka rohkea monien mielestä olen. Mieheni on myös sanonut että ”olet rohkein ihminen jonka tunnen.” Joskus tuntuu että rohkeus mielletään samaksi kuin että asioiden tekeminen on helppoa. Tämä ei voisi olla enempää väärä päätelmä, ainakaan omalla kohdallani.
Tuttuni tietävät miten epävarma ja pelokas välillä olen joten toisaalta voin kyllä itsekin allekirjoittaa sen. Siis kyllä, minä olen todella rohkea. Mutta en siksi että en pelkää vaan koska teen asioita peloistani huolimatta.
Rohkeutta nimenomaan on tehdä asioita vaikka pelkää, mutta se että joku on rohkea ei tarkoita että itsenä ylittäminen tuntuisi hänestä silti helpolta tai milläänlailla miellyttävämmältä kuin jostain toisesta. Pelon ja epävarmuuden tunteet on kaikille yhtä epämiellyttäviä.
Omaa taustaani vasten olen kokenut todella paljon epämiellyttäviä ja välillä aivan helvetillisiäkin tuskia kohdatessani itseäni. En ole kuitenkaan halunnut antaa periksi sille että menneet kokemukseni ja kehooni/mieleeni jääneet tunteet ja ajatuksey niistä määrittäisivät elämääni. Olen aktiivisesti kohdannut sisäistä maailmaani ja tehnyt paljon työtä itseni kanssa. Tahdon tehdä asioita joiden suhteen koen intohimoa ja paloa. Olen ylittänyt monta kynnystä, sellaistakin joita en koskaan uskonut ylittäväni ja tehnyt paljon asioita vaikka ne ovatkin tuntuneet vaikeilta, joskus mahdottomilta. Jos en olisi kohdannut pelkojani silmästä silmään olisin jämähtänyt paikoilleni koska useimmat asiat ovat olleet epämukavuusvyöhykkeelläni ja olen pelännyt, – pelkään edelleen, monia asioita.
En puhu kaikille kaikista peloistani, mutta pelko aiheena on varmasti tuttu minun suustani monelle. Pelot on hyvä myöntää ainakin itselleen. Ja pikkuhiljaa kohdata niitä pienin askelin. Peloista ei pääse kuvittelemalla ettei niitä ole, mutta ei niistä pääse myöskään jatkuvasti niihin vetoamallakaan. Kultainen keskitie on siis löydettävä ja saada muilta sopivasti turvaa & tuuppaus apua eteenpäin pahimmissa paikoissa. Ilman toisten rohkaisua en minäkään olisi pystynyt tekemään monia asioita. Olen tarvinnut myös pelkojen kohtaamiseen muiden tukea. Kun peloistaan on valmis puhumaan ääneen muille on niiden käsittelyssä jo pitkällä. Pelot tarvitsee silti puhumisen lisäksi kohdata muillakin tasoilla jotta niistä voisi vapautua.
Vaikka lainasin kymmenisen vuotta sitten kaikki kirjat kirjastosta jotka käsittelivät pelkoja ja itsetuntoa en päässyt kokemustasolla peloistani eteenpäin. Sain kyllä tuen kirjoista analyyttisellä ja teoreettisella tasolla. Kirjat antoivat myös jonkin verran vertaistukea, mutta pelkoja on aivan eri asia ajatella kuin kohdata suoraan.
Kuinka minusta tuli rohkea?
Kärsin joskus pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, erityisesti ruokailutilanteet muiden kanssa meinasivat viedä minut usein paniikkiin asti. Joskus muiden puhe puuroutui, ja koin olevani kuin mustassa-aukossa toisten heittäessä iloisesti läppää ja jakaen päivän tapahtumia keskenään vieressäni. En ymmärä vieläkään mistä tuo pelko on tullut mutta sen tiedän etten ole ainoa jota se vaivaa. Suomessa kahvikuppineuroosista kärsii monet eivätkä useimmat ihmiset hae edes tilanteeseensa apua. Sen sanotaan haittaavan suomalaisista 3-4% jossain elämänsä vaiheessa. Wikipedian mukaan ”Vuonna 2003 Australiassa sosiaalifobia on 5:nneksi yleisin sairaus 15–24-vuotiailla naisilla ja kahdekssaneksi yleisin miehillä.”
Mieleni on vahva ja olen oppinut kaikenlaisia selvitysymiskeinoja pelkojeni kanssa, niiden avulla luovin kaikki vuosien aikana olevat yhteiset ruokailutilanteetkin muiden kanssa. Vasta miehelleni kerroin jonkin aikaa tapasimme jälkeen kuinka ahdistavia nuo tilanteet minulle itseasiassa on. Harjoittelimme yhdessä menemään pelon läpi istuen vastapäätä toisiamme ruokaravintolassa. Jossain kohtaa paniikki yltyi niin suureksi että siirryin suosiolla istumaan hänen viereensä. Jopa tutun ja rakkan ihmisen läsnäolo sai siis pelkoni nousemaan. Jatkoimme harjoittelua. Mies antoi minun kokea pelkoani ja minä sallin sen olla. Pikkuhiljaa pelkoni pieneni. En voi edelleenkään sanoa päässeeni tuosta pelosta kokonaan mutta se on huomattavasti lievempi nykyään ja nousee koko ajan harvemmin ja harvemmin. Perheen kesken syöminen ei enää pelota minua ollenkaan mutta vieraampien ihmisten seurassa joskus kyllä.
”Kun yleisyys arvioitiin psykiatristen kliinisten tutkimusten perusteella, sosiaalisten tilanteiden pelon luultiin olevan verrattain harvinainen. Itse asiassa totuus on päinvastainen; sosiaalinen ahdistuneisuus on yleinen, mutta monet ovat liian pelokkaita etsimään apua, mikä johtaa ongelman vähättelyyn.” Lähde: Sosiaaliset pelot, wikipedia
Olen helpottanut itseäni sosiaalisten tilanteiden pelon yli esimerkiksi käyttämällä puolikkaan betasalpaajaa joka vähentää fyysisiä oireita kuten hikoilua ja sydämentykytystä. Normaali lepopulssini on yli 100 joten se kohoaa jännityksestä helposti yli 130 lyöntiin minuutissa. Kun keho reagoi voimakkaasti on hyvin vaikea saada itseään rauhalliseksi. Tällöin minua on auttanut lievä lääkitys. Aikaisemmin lääkitsin alkoholilla ahdistustani. Minulla oli todella pitkään kynnys käyttää lääkkeitä mutta olen onnistunut vähentämään etukäteen tuntemaani stressiä juuri lääkkeiden avulla. Lääke voi toimia myös ikäänkuin placebona mutta olen halunnut nimenomaan käyttää läkitystä pelkojeni käsittelemisen apuna en tullakseni niistä riippuvaiseksi tai laskevani mitään niiden varaan.
Kun olen saanut positiivisia kokemuksia vähäisen lääkityksen avulla tilanteista joissa en tunne paniikkia minun on helpompi kokea näitä tilanteita myös ilman lääkkeitä myöhemmin. Lääkkeillä voi saada peniä edistysaskeleita aikaan, mutta on todella varottava ettei niitä jää käyttämään pidemmäksi aikaa. Kun halutaan aitoja pitkäkestoisia tuloksia on siirryttävä kehosta mieleen ja oman kehon kuuntelemiseen. Kehon hyvinvointia lisäämällä lisääntyy myös hyvinvointi mielen tasolla. Itseäni eniten auttavia metodeita onkin ollut pitkäkestoinen työ oman parasympaattisen hermostoni tueksi joogan ja meditaaton avulla. Näiden myötävaikutuksella moni krooninen ahdistus on poistunut elämästäni kokonaan. Lääkkeet eivät siis todellisuudessa ole mikään kovin kestävä ratkaisu oireiden parantamiseen mutta niiden avulla voi hetkellisesti päästä pahimman yli.
Ujo, pelokas vai introvertti?
Joskus voi olla vaikeaa tunnistaa mikä on omaa luonnetta ja mikä pelkoa. Olen introvertti ja viihdyn hyvin itsekseni, saan yksinäisyydestä voimaa ja sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minua. Olen pohdiskelija joka haluaa keskittyä merkityksellisiin keskusteluihin small talkin sijasta ja tyhjänpäiväisten asioiden puhuminen tuntuu joskus ajan tuhlaukselta. Aikaisemmin pidin omaa luonnettani heikkoutenani ja halusin tulla rohkeammaksi ja muuttua. Olenkin tehnyt paljon asioita elämässäni ehkä tästä syystä ja ihmiset näkevät minut rohkeana. Olen matkustellut yksin Kambodzassa, Intiassa ja Euroopassa. Olen hypännyt benjin, opiskellut näyttelijäntyötä, pistänyt itseni likoon mitä moninaisempiin asioihin mutta kaikesta tästä huolimatta olen yhä se erakkoluonne joka viihtyy rauhallisessa ympäristössä ja haluaa viettää aikaa paljon yksin.
Kokemuksieni ansiosta tiedän nyt että minusta on moneen ja olen oppinut erottamaan asiat mitä oikeasti rakastan. Olen myös oppinut arvostamaan itseäni ja sallinut itseni toteuttaa juuri niitä asioita joista eniten nautin. Nykyisin hyväksyn itseni ja oman introverttiuteni enkä yritä päästä siitä eroon. Pelot ovat kuitenkin eri asia. Jos jätän tekemättä asioita koska pelkään supistan omaa maailmaani. Minulla on paljon intohimoja joiden toteuttamiseen tarvitsen yleisöä vaikka pelkäänkin esillä oloa. Uskon että tähän voin löytää balanssin ja sitä paitsi myös esiintyvä taiteilija voi olla erakko kuten Göstä Sundqvist joka on yksi Suomen populaarikulttuuriiin eniten vaikuttaneista tekijöistä mutta ei pelkojensa takia tehnyt yhden yhtäkään keikkaa. Hän ei myöskään osallistunut edes bändikavereidensa kesken bileisiin. Toiset loukkaantuivatkin siitä hänelle. Luin myös että Tauno Palo pelkäsi ruokakaupassa käyntiä vaikka hän oli myös yksi Suomen legendaarisimmista ja kuuluisimmista näyttelijöistä omana aikanaan. Minua inspiroi valtavasti myös Kaija Koon tarina. Luin lehdestä hänen haastattelunsa jossa hän kertoi sulkeutuneensa pitkäksi aikaa neljän seinän sisälle pelkojensa takia mutta nykyään vetää festarilavat toisensa perään täyteen ja esiintyy julkisuudessa erittäin rohkean oloisesti.
Tahdon puhua peloistani ääneen koska tiedän että se voi auttaa muita. Olen kohdannut tilanteita jossa myöntäessäni omia pelkojani muut nolostuvat asiasta. Pelkojensa häpeäminen vie kuitenkin vain syvemmälle niiden maailmaan eikä se kannata. Peloista puhuminen ja niiden voittaminen vie kohti avarampaa maailmaa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.
Uskonkin että kun pelkonsa hyväksyy ja niiden kanssa tekee töitä voi itsestään löytää erittäin paljon voimia joista on hyötyä monessa. Pelolle ei vaan saa antaa valtaa. On tiedostettava mitä kaipaa ja toimittava sen mukaan. Omaa persoonaansa ei voi muuttaa mutta pelkonsa voi kesyttää. Minusta tuli rohkea siksi että haluan elää täydesti peloistani huolimatta.
Pelot eivät ole sama asia kuin persoona tai ne eivät määritä ihmisen loppuelämää. On hyvä tiedostaa että omilla peloilla on tarina. Omille peloille on jokin syy. Se syy on ehkä niin alitajuinen ja syvällä ettei siihen saa otetta mutta jonakin hetkenä tuo pelko syntyi jonkin tapahtuman tai kokemuksen vaikutuksesta. Sinunkin pelollasi on syntyhetki. Pelon tarina voi olla kiinnostava ja sen kuunteleminen opettaa paljon itsestä. Vaikka sinä pelkäät nyt, jonakin päivänä voit olla vapaa ja matka pelostasi vapauteen tekee todennäköisesti elämästäsi huomattavasti rikkaamman. Pelko on voimaa jota et ole vielä kohdannut itsessäsi.
Moi! Kiitos. Tuttu aihe minulle. Olen jo melkeen nelikymppinen mies ja aina joskus joutunut hankaliin ruokailuhetkiin.
Ongelmahan on se, että liikaa ajattelee. Ajattelee että miltä näyttää ja mitä voi sattua. Joskus olen syönyt lounaan ilosilla mielin ja vasta jälkeenpäin huomannut, että eipä muistanut hermoilla ja ajatella liikoja 🙂
Pari jippoa, mitä olen oppinut ja itse kehitellyt. Kun paniikki iskee, rupeaa hengittämään tietoisesti.
Toinen itselle jopa parempi keino, ollut ruveta ”voimistelemaan” jaloilla niin että keskitän ajatukseni esim. nilkkoihin. ”Nyt ojennan oikean nilkan, nyt suoristan. Nyt ojennan vasemman nilkan, nyt suoristan”
Myös sellanen armollisuus itseä kohtaan, että ei haittaa vaikka miten menis. Ei tähän kuitenkaan kuole.
Kiitos Kristian kun kerroit kokemuksistasi. Tuo kehoon tuleminen pois päästä auttaa kyllä monesti. Itsellä on ollut aina se että kehoreaktiot on niin voimakkaat että ne meinaa viedä mukanaan. Yleensä se kehoreaktio tulee kun sitä pelkää. Tuo rentouden saavuttaminen on avain. Jooga ja meditaatio auttaa parasympaattisen hermoston rauhoittamiseen joten se on ollut ehkä se kaikkein paras keino itsellä pitkällä tähtäimellä + puhuminen.