Olen aina ajoittain miettinyt sellaista seikkaa, joka mieltäni välillä vaivaa. Nimittäin, tätä meidän diagnoosijärjestelmäämme. Me käytämme ihan mielettömän suuria summia ja mielettömän paljon resursseja siihen, että etsimme vikoja meistä, ihmisistä. Etsimme vikoja itsestämme, etsimme vikoja toisistamme. Keksimme uusia vikoja, joille keksimme uusia nimiä. Näin yksinkertaistettuna tämä diagnoosijärjestelmä tuntuu hullulta, järjenvastaiselta. Voiko tällainen vianetsintä todella palvella meidän kaikkien hyvinvointia?

Mitäpä, jos me käyttäisimme vähintään yhtä paljon resursseja vikojen etsinnän sijaan vahvuuksiemme etsintään? MItä jos käyttäisimme yhtä intohimoisesti aikaamme ja energiaamme siihen, että löytäisimme itsestämme ja toisistamme positiivisia ominaisuuksia, lahjojamme, ja opettelisimme tunnistamaan ja nimeämään niitä?

Minun on vaikea nähdä, että diagnoosijärjestelmä pitkällä tähtäimellä tekee hyvää meidän ihmisten itsetunnolle. Tänä päivänä, kun mielenterveys- sekä neurokirjon epätyypillisyystietämys lisääntyy hurjaa vauhtia, herää kysymys; mistä meillä kumpuaa tämä kovin suuri tarve määrittää itseämme erilaisten, enenevissä määärin lisäääntyvien diagnoosien kautta? Onko kyseessä tarve ymmärtää itseämme paremmin? Vai onko kyseessä tarve saada muut ymmärtämään meitä paremmin?

Mikä on se ”normaali”, ns. optimaali ihminen, jolla ei ole mitään mielenterveyden eikä neurokirjon häiriöitä? Onko se hän, joka eduskunnassa säätää lakeja vai onko hän suosikkielokuvasi näyttelijä? Jos tarkastelemme yhteiskuntamme tilaa tällä hetkellä, voimme huomata, että monen hätä on suuri. Ihmettelemme, miten kitkeä koulukiusaaminen pois, samaan aikaan kun koko yhteiskuntajärjestelmämme johtoportaassa istuvat aikuiset ihmiset kiusaavat häikäilemättä koko kansamme huono-osaisimpia. Jokainen tietää, että lapsi oppii parhaiten esimerkistä. Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, ja voi havaita maassamme vallitsevan yleisen ilmapiirin negatiivisuuden. Järjestelmässämme on mm. monia sellaisia työpaikkoja, laitoksia, kouluja jne. joissa kiusaamisen kulttuuri on normalisoitunutta, arkipäivää.

On selvää, että järjestelmämme ei toimi. Onko todellakin se, että ei sopeudu tähän vallalla olevaan järjestelmään, diagnosoitava asia? Vai voisiko se olla ennemminkin iloinen, positiivinen asia – luonnollinen reaktio epäterveeseen järjestelmäämme?

Siispä kysyn uudestaan, mistä kumpuaa tämä lisääntynyt tarve hakea erilaisia diagnooseja ja määrittää niiden kautta itseämme?

Haluan vielä tuoda esille, että en nää erilaisia diagnooseja – etenkään neurokirjon – häiriöinä tai ylipäätään negatiivisina ominaisuuksina, vaikka tekstistä saattakin saada sen kuvan. En suinkaan myöskään pidä niitä turhina, minulla itsellänikin on neurokirjon diagnoosi. Tarkoitukseni on haastaa lukijoita pohtimaan ylipäätään järjestelmämme toimivuutta ja sen tarvetta saada kaikki sen toimijat toimimaan ikään kuin toimimaan samalla tavalla.

Mitä jos keskittyisimme vikojemme etsimisen sijaan yhtä intohimoisesti positiivisiin ominaisuuksimme ja uniikkiin taitoihimme, lahjoihimme, joita jokaisella meistä on? Mitä jos toistemme ja itsemme kehumisesta tulisikin arkipävää toisten kritisoinnin tai arvostelemisen sijaan? Mitä jos heitä, jotka eivät sopeudu nykyjärjestelmään, ei syötettäisikään loppuelämä erilaisilla lääkkeillä yrittäen saada heidät toimimaan tavalla, joka ei ole heille luontaista, vaan autettaisiin heitä löytämään tapa olla ja elää, jossa he voisivat kukoistaa ominaisuuksiensa kanssa? Tai mitä jos heitä kuunneltaisiin enemmän, mitä jos heistä otettaisiin mallia, mitä jos järjestelmää muutettaisiinkin heidän ideoidensa mukaisesti joustavammaksi?

Olisimmeko me valmiita luopumaan tästä tavasta olla maailmassa, jossa yritämme sopeuttaa kaikki ikään kuin liian ahtaaseen muottiin, minne me kaikki emme yksinkertaisesti mahdu ja joka ei ole pitkällä tähtäimellä kestävää.