Ajattelin, että tähän alkuun olisi mukava, jos kertoisin hieman itsestäni.

Minulla on ollut melko eriskummallinen, intensiivinen ja tapahtumarikas elämä.
Olen saanut kokea paljon outoja seikkailuja ja olla monenmoisessa hommassa mukana.
Kokea itseäni monesta eri roolista ja perspektiivistä.
Olen mennyt ja ihmetellyt. Taistellut, selviytynyt. Pomppinut tilanteista ja kuvioista seuraaviin, kunnes olen pysähtynyt kokonaan. Jossain oudossa elämän virrassa sitä on kai aina keikkunut, toisinaan ollut melkoista pohjamudissa ryvettymistä, välillä hädin tuskin hengissä pysytty.

Olen ollut jossain oudossa unessa, missä ei ole oikein mitään tolkkua, aivan kuin syvässä horroksessa, unohduksen tilassa.
Kivaakin on kerennyt olla, huumorintajua minulla on aina ollut.
Olen 28-vuotias ja silti tuntuu, etten todella ole elänyt oikein päivääkään.
En tiedä missä minä olen ollut kaikki nämä vuodet. Ihmeellinen kokemus.

Yksi uusi elämä, kiitos!

Vuonna 2018 elämäni oli saapunut päätepysäkille. Oli aika hypätä taksiin ja matkata kohti Järvenpään katkaisuhoitoa. Olin valmis lopettamaan huumeiden käytön.
Olin valmis tekemään mitä tahansa se vaatisi, että saisin uuden elämän. Vaikka kuolemaan.
Mielenterveyteni oli kokenut suuren kolauksen. Olin kuin tyhjä taulu. En ymmärtänyt enää mistään mitään. Vuosien hurja elämäntyylini, päihteet, jatkuvat valvotut yöt ja psykoositilat olivat jättäneet minuun jälkensä. Katkon ja jatkokuntoutuksen kautta pääsin onnekseni vuoden kestävään yhteisöhoitoon Helsingin Laajasaloon. Se oli mahtava juttu ja käynnisti prosessini mainiolla tavalla.

Hoitoaikani yhteisössä oli todella intensiivistä. Olemistani häiritsivät sisältä kalvavat pelko- ja kauhutilat. Olin kuin jäänyt jumiin jonnekin synkkään ja pahaan uneen. Pelkäsin ihmisiä kuollakseni. Silti luovin menemään siellä muiden seassa. Taisi minulla jo aika aikaisessa vaiheessa olla sydämessä aavistus siitä, että jotain hyvää tästä vielä seuraa.
Hoidossa oli ihanat yhteisövalmentajat. Työskentely kanssani ei silti ollut aina helpointa mahdollista. Olin niin tavattoman vihainen ja pelokas.

Näihin aikoihin tietoisuuteni alkoi myös ensimmäisiä kertoja tulla tietoa traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä. Kielsin, että minulla olisi mitään traumoja. Silti en ymmärtänyt miten olin yhtäkkiä päätynyt pienen lapsen tilaan, joka pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Olomuotoni vaihteli vihaisesta tuhoajasta valloittavaan pieneen keijukaiseen, ja kaikkeen siltä väliltä. Tosi usein purskahdin vain itkuun ja näin kaikki pahoina aikuisina ihmisinä, jotka haluavat satuttaa minua. Yhteisövalmentajani totesi joskus: ”Koskaan ei tiedä millainen Ida tänään saapuu paikalle.” Se oli kuvaavaa.

Silti muistan sieltäkin, kaameuden keskeltä, hauskat hetket. Vedet silmissä nauramisen, kun yhteisötoverin kanssa lapioitiin ihmeellistä ”paska”maata yhteisövalmentajan mökillä.
Se oli hauskaa. Löysin itsestäni uuden puolen, toimeliaan lapioijan.
Tai ne ihmeelliset kesäaamut, kun juostiin aikaisin merenrantaan. Tuntui kuin olisin jossain satumaailmassa, täysin uudessa kokemuksessa. Jälkeenpäin katsottuna siinä kaikessa oli jotain niin viatonta. Itsensä löytämistä, muiden kanssa ihmettelyä.

Hoitoni rullaili eteenpäin ja pian tulikin aikani muuttaa omaan kotiin. Samalla aloitin tanssijan opinnot koulussa, joka oli suunnattu ihmisille joilla oli haasteita opiskella tavallisissa kouluissa. Se oli ihana paikka. Löysin rakkauden tanssimiseen ja itseilmaisuun. Sain jotain tukevaa sisältöä elämääni ja jonkin suunnan itselleni. Se oli tärkeää.
Eikä ole missään nimessä itsestäänselvyys, että maailmasta löytyy tällaisia käsittämättömiä paikkoja, joissa voi olla sellaisena kun on, haasteidensa kanssa.

Näihin aikoihin aloin kiinnostua myös entistä enemmän tietoisuusaiheista ja tutkin niitä paljon.
Elämäni oli tullut totaaliseen stoppitilaan. En ollut enää kykeneväinen elämään kuten tavalliset ihmiset. Se pakotti minut todella kasvokkain itseni kanssa. En voinut palata enää maailmaan harhautteluretkilleni.
Kipu sisälläni oli kasvanut niin suureksi, että jotain syvää alkoi tapahtua minussa. Jokin sisälläni oli vaihtanut asentoa. Alkoi tapahtua heräämistä. Aloin janota tietoa siitä, että täytyi olla jotain muutakin kuin tämä. Kuka minä olin pohjimmiltani ja mistä tässä kaikessa oli kyse?

Aika kääntyä sisäänpäin

Vuonna 2020 aloin työskennellä ihanan terapeuttisen valmentajan kanssa.
Olin tehnyt valinnan, etten halua mennä perinteistä trauman hoitopolkua, eli hakeutua traumaterapiaan. Osittain ehkä siksi, että kielsin tilani vakavuuden.
Toivoin löytäväni sielullisemman perspektiivin omaavan auttajan itselleni.
Uskoin, että terapiasta tällaista näköalaa ei löytynyt.

Löysin terapeuttisen valmentajan erään hänen kirjoittaman artikkelin avulla. Se oli puhutellut minua. Tunsin oikean suunnan hänen tavassaan katsoa maailmaa.
Tapaamisemme olivat minulle äärimmäisen tärkeitä. Näimme ainoastaan kerran kuukaudessa, mutta hänen läsnäolonsa antoi minulle toivoa paremmasta. Tunnistin, että minun olisi mahdollista jonain päivänä tulla samankaltaiseen tilaan kuin hän oli. Hän säteili niin erilaista energiaa kuin se pelon ja kauhun maailma mikä minulle oli tuttua. Se rauhoitti minua.

Vuoden 2020 lopulla aloin kokea, että jokin outo paine sisälläni alkoi kasvaa.
Jotain halusi rytinällä tulla esiin minusta. Tunnistin, että tarvitsen itselleni lisää apua. En enää pärjännyt näin, tarvitsin jotain tiivimpää työskentelyä. Olin valmis menemään vaikka terapiaan. Niinpä esitin sydämestäni pyynnön – saada vastauksia, saada apua. Vastaus pyyntööni saapui kirjan muodossa.

Kirja nimeltä I Am Serena kertoo upean tarinan naisesta, joka on selviytynyt äärimmäisistä traumaattisista olosuhteista. Kirjassa hän kertoo matkastaan integraation ja toipumisen parissa. Hänellä oli yli 300 erillistä nimellistä dissosioitunutta persoonan osaa, jotka hän onnistui tuomaan kotiin itseensä.
Kirjan sivut koskettivat sydäntäni. Vaikka se kaikki mistä siellä puhuttiin tuntui välillä oudolta, tunnistin sieltä totuuden.
Siellä puhuttiin myötätuntoisesta hengityksestä, sielusta, korkeammasta viisaudesta ja tietoisuudesta. Siitä miten osa meitä tiesi tarkalleen miten toipuminen tapahtuisi. Vastaus oli yhdistyä tähän tietoisuuteen.
Tunnistin, että tätä minä haluan itselleni, tällaista apua minäkin tarvitsen. Tässä oli vastaus.

Löysin kirjan kautta itselleni oman fasilitoijani. Hänet tavattuani elämäni alkoi muuttua täysin.
Hän toi minut itseni äärelle, ohjasi minut kääntymään sisäänpäin.
Sessioissamme suljin silmäni ja hän ohjasi minut hengitykseen. Sisälläni velloi kauhu. Kehoni oli paniikissa. Siitä huolimatta aloin tuntea sisälläni, vatsan seudulla, täysin uuden kokemuksen. Kaiken sen kaaoksen alla oli jotain syvää, hiljaista ja suurta myötätuntoa. Se oli aivan erilaista kuin mielen äänet ja tapa tuomita kaikki minussa.
Samalla kun yhdistyin tähän läsnäoloon itsessäni, minulla oli turvaa astella puristavan sydämeni äärelle ja alkaa ottamaan sieltä tulevaa vastaan.
Aloin kohdata totuutta elämästäni ja siitä mitä minulle oli tapahtunut.
Mieleni oli onnistunut blokkaamaan kaikki nämä muistot.
Systeemini oli viisas, se odotti kunnes olin valmis.

Tästä alkoi matkani integraation parissa. Kuukaudet vaihtuivat, vuodenajat vaihtuivat.
Elin kuin jossain oudossa pimeässä putkessa. Olin todella paljon vain kotona, sairastelin paljon, usein makasin vain sohvalla, yritin hengittää. Välillä ilmeisesti tein muutakin, kävin minä jopa lomareissullakin Portugalissa.
Ja vaikka välillä kaikki oli niin kovin pimeää, silti jokin mystinen voima minua ohjasi, piti minua kädestä, kapaloi minut pehmeyteen silloin kun tuntui, että kaikki on vain liikaa enkä selviytyisi.
Niin minuun alkoi pikkuhiljaa syntyä myös uutta elämää.

Kun vaikeat olot ja tunnelmat välillä väistyivät, koin olevani kuin uudestisyntynyt. Minussa oli niin paljon energiaa, etten tiennyt mitä sillä tehdä. Säntäilin sokkona menemään, täynnä iloa ja riemua, joka niin helposti kiepsahti kivuliaaseen euforiaan. En osannut säädellä itseäni enkä olla maadoittunut. Pian nämä pyrähdykset päätyivätkin taas syväsukelluksiin, sekalaisiin unenomaisiin ajanjaksoihin, jossa pimeys valtasi minut, nielaisi elämän minusta.
Ja aina minä toivoin – tämä on viimeinen tällainen jakso, tämän jälkeen olen valmis.
Tämän jälkeen kaikki muuttuu. Ilman sitä toivoa, en olisi jaksanut.

Valo saapuu elämään

Tämän vuoden maaliskuussa tunsin, että jokin syvempi osa minua laskeutui elämääni. Sellainen osa, jolla oli mukanaan taskulamppu, juuri minun pimeyteeni sopiva taskulamppu.
Se alkoi näyttää siitä valoa alkuun aivan himmeällä, jotten minä kertakaikkisesti kauhistuisi.

Aloin huomata, että elämässäni tapahtui outoja asioita. Minussahan oli monta erilaista osaa, jotka elelivät tätä Idan elämää. Kerran huomasin bussiin mennessäni, että kehonkieleni ja ääneni oli kuin pienen lapsen. Voiko tämä olla totta, olenko minä pieni lapsi suurimmasta osasta aikaani? Vieläkin?! Aloin tulla tietoiseksi siitä, miten vaikeaa minun oli olla läsnä. En ollut kehossani, en pystynyt oikein asettumaan mihinkään. Sisälläni oli kaoottinen meininki. Hyväksyin myös sen tosiasian, että olin yhä edelleen kotini vanki. Pelkäsin tuntemattomia ihmisiä.

Vuosia sitten tein unelmakartan, jossa luki: ”Suunnaton kauneus paljastuu.”
Vitsailin itsekseni, että se olikin ”Suunnaton kauheus paljastuu.”

Saapui kesä, luonto puhkesi kukkaan, minä toivoin samaa itsellenikin.
Halusin niin kovasti, että tämä olisi vihdoin ohi.
Silti aloin uumoilla, että tämä oli vasta jonkin alku.
Minua odotti syvä transformaatiomatka, jolle minun täytyi enemmin tai myöhemmin astella.
Aloin taas tuntea tutun paineen sisälläni, paineen, joka kutsui minua uuteen. Muutoksen tuulet olivat alkaneet puhaltaa ja kutsua minua yhä voimakkaammin. Vanhana soturina ja taistelijana en hevillä luovuttanut, vastustin muutosta. Yritin puuhastella innokkaana kaikkea muuta, mutta sisälläni velloi levottomuus. Valokuvatessa itseäni aloin nähdä miten kuvaruudut alkoivat täyttyä tästä oudosta porukasta, osistani. Se viimeistään oli kutsu kääntyä sisäänpäin, ryhtyä kodiksi tälle sakille. Pelkäsin tulevaa, pelkäsin millaisen monsterishown pysähtyminen pistäisi pystyyn.

Kesän vaihtuessa syksyksi antauduin. Annoin sisälläni vuosia puristaneen tuskan tulla esiin ja ulos.
En halunnut enää paeta itseäni. En halunnut enää piileskellä itseltäni.
Halusin toden totta selvittää kuka minä pohjimmiltani olen. Halusin sallia sieluni tulla osaksi ihmisyyttäni. Ottaa minua kädestä ja näyttää uuden tavan elää. Olin saanut tarpeeksi selviytymisestä.

Matkani starttasi vauhdilla käyntiin. Tuntui kuin olisin hypännyt nopeaan vuoristorataan.
Olen villillä ajelulla, jossa menneisyyden haamut ja kummitukset pomppivat radalle.
Välillä niitä on läsnä niin paljon, että tuntuu kuin vaununi olisi kykenemätön liikkumaan mihinkään. Ilmakin on sakeana vanhasta energiasta. Jotkin paikat ovat niin pimeitä, niin synkkiä, että haukon henkeäni kauhusta. Mutta juuri kun luulen, että tästä ei enää läpi mennä, aurinko pilkistääkin pilven takaa valon tuoden, ja taas vanha haihtuu edestä ja vaunu jatkaa matkaansa. Niin minä jatkan vaununi kyydissä luottaen päivä päivältä itseeni ja matkaani enemmän.

Alan nähdä itseni osana, joka kantaa tätä suurta valoa, ”taskulamppua”.
Osana, kenellä on viisaus ja kyky tuoda kaikki kadonneet osani takaisin kotiin, vaikka ne kokisivat olevansa miten hukassa. Alan nähdä pelon taakse, alan tuntea uuden todellisuuden läsnäolon. Se saapuu elämääni ihanasti lipuen, pehmeästi minua syleillen. Ihan kuin se kuiskisi: On aika avata taas sydän, on aika laskea muurit. On aika luottaa ja vastaanottaa.

On ollut myös ihana huomata, miten olen huomannut vetäväni puoleeni asioita, jotka ovat juuri minulle sopivia ja tukevat tätä transformaatiotyötä. Esimerkiksi YouTube on täynnä ihanien ihmisten videoita joita voin katsella ja joista voin oppia.
Pääsin myös minulle tärkeään hengitysryhmään vuoden tauon jälkeen mukaan. Yhteinen kuuden viikon matkamme siellä on puolivälissä. Se on auttanut minua aivan suunnattomasti tässä kaikessa. On suuri ero kulkeeko matkaa yksin, vai salliiko muiden kulkea rinnalla.

Päädyin myös tänne blogiin kirjoittajaksi. Koen sen ihmeellisenä sattumuksena ja lahjana.
Saan kohdata nähdyksi tulemisen pelkoni ja astua esiin piiloutumisen harhasta.
Pääsen pikkuhiljaa luomaan siltaa muun maailman pariin. Pääsen avaamaan itsestäni uuden väylän ja kanavan, jonka avulla voin tutustua siihen tietoisuuteen ja viisauteen mitä sisälläni on.

Tunnen sydämessäni olevani oikealla tiellä. Olen tuomassa kaikki kadonneet osani takaisin kotiin, itseeni.
Sieluni rakkaudelliseen syleilyyn. Tuntuu ihmeelliseltä kulkea ja todistaa tätä kotiinpaluu matkaa.
Sydämeni pohjalla tuntuu syvä rauhallinen kiitollisuus.
Kiitos.