Mmmm..
Hymähtelin itsekseni, kietoutuen syvemmälle lämpimään vilttiin.
Takkatuli edessäni. Kaunis. Lämmittävä.
Olin sytyttänyt sen heti aamuvarhaisella.
Mukissa höyryävää kahvia.
Vastajauhetuista pavuista.
Vaahdotetulla kuumalla maidolla.
Kuumalla, ei lämpimällä.
Niin minä kahvini nautin.

Koira vierelläni.
Sen vakaa ja viisas läsnäolo tuntui ravitsevan minua entisestään.
Rakastin tätä olentoa.
Koko sydämestäni.

Niin kuin rakastin myös itseäni.
Ja tätä omaa pientä kotiani.

Kaikki se tuntui vain todella luonnolliselta minulle.
Rakastaa sitä, mitä todellisuudessani oli.

Oli se sitten tämä koira,
minä itse
tai kotini.

Se kaikki olin minä.
Minun todellisuuteni kenttä.

Kenttä.

Toden totta.

Ja minä rakastin sitä.

En mene nyt siihen sen enempää,
sillä minulla on muuta kerrottavaa.

Nimittäin kävi niin, että
siinä takkatulen lämmössä hykerrellessäni
katseeni osui ulos.

Näin siellä henkilön taluttamassa koiraa,
ontumassa nilkkaa.

Ja vaikka oli melkoisen pimeää ja
sateisen koleaa,
tunnistin selvästi –
tuo henkilö kärsii syvästi.

Näin sen tuon ihmisen olemuksesta,
asennosta.

Kaikesta.

Koko hänen olemuksestaan suorastaan kihisi hiljaista tuskaa:
Minä vihaan olla täällä.
Minä inhoan tätä, mitä minun todellisuudessani on.
Minä en jaksa.
En enää askeltakaan.
En enää sekuntiakaan.

Katselin vain tätä henkilöä.
Hymyillen itsekseni.
Minäkin olin tuo henkilö.
Minä olin ollut tuo henkilö.

Siinä hetkessä, kun vain katselin tätä,
laittaen huomioni tähän henkilöön,
jotain muuttui.

Jotain liikahti,
jotain tapahtui.

Koira teki yhtäkkisen pyrähdyksen ojaan ja siltä istumalta tämä henkilö menetti otteensa.
Pyllähti maahan,
nilkka taisi mennä alta pahemman kerran.

Ja minä tiesin,
minun täytyy nousta auttamaan tätä henkilöä.

En pelastaakseni häntä hänen tuskaltaan,
en,
vaan ainoastaan tarjoamaan tukeni.

Tarjoamaan hänelle mahdollisuuden päästä jaloilleen.

Puin takkini rauhallisesti päälleni
ja astuin sateeseen.
Kävelin hiljaisesti henkilön viereen.

Katsoin häntä.
Hymyilin.
Tarvitsetko apua? kysyin.

Hämmästyksekseni henkilö ei vieroksunut tätä ystävällistä elettä,
ei säikähtänyt eikä hämmentynyt – niin kuin voisi kuvitella, että tällainen yhtäkkinen väliintulo voisi tehdä.

Tämä henkilö vain katsoi minua helpottuneena.
Jotenkin väsähtäneenä.

Hän vastasi: Kiitos. Se olisi kovin kilttiä.

Niin minä autoin henkilön pystyyn.

Mikä on nimesi? kysyin.
Ida, tämä henkilö vastasi.

Sepä sattui, minä olen Maria, sanoin.

Hänen koiransa tuli luokseni minua tervehtimään.
Se oli suloinen, hassu pieni otus.

Kysyin koiran nimeä.
Sakke, Sakke on sen nimi, Ida vastasi.

Mainio nimi, totesin.
Mainio nimi.

Kysyin haluaisiko Ida tulla hetkeksi lämmittelemään kanssani sisälle.
Voisimme yhdessä katsoa nilkkaa. Voisiko sille tehdä jotain.

Kiitollisena Ida vastasi: Se olisi oikein ihanaa. Oikein ihanaa.

Niin minä autoin tämän väsyneen matkalaisen koirineen kotiini.

Vastassa oli ihana tuoksu. Lämmittävä tuoksu.
Se tuli vastajauhetusta kahvistani,
kotini suloisista kukista, joita eräs ystävä oli viime viikolla minulle tuonut.

Mmm. Rakastin kotiani.
Ja huomasin, että Idakin näytti pitävän siitä.

Hän kysyi: Mikä on tämä paikka? Miten täällä voi olla näin lohdullista?

Vastasin: Se on minun kotini. Se on minun kotini..

Idaa hymyilytti. Mmm. Niinpä, niinpä, hän vastasi.

Me menimme sohvalle koiriemme tehdessä tuttavuutta. Hyvin he näyttivät tulevan toimeen keskenään.
Oikein hyvin. Enkä minä sitä ollenkaan ihmetellyt.
En ollenkaan.

Täällä. Kotini rauhassa, Kotini rauhassa..
Kaikki tuntui olevan harmoniassa.

Näytähän nilkkaasi, sanoin.

Ida näytti. Se oli aavistuksen turvoksissa. Kipeä ja arka kuulemma.

Hain siihen hieman kylmää. Laitoin sen koholle lepoon.

Sanoin: Voit antaa sen nyt vain olla. Levähtää hetkisen.

Ja nyt, mikä tärkeintä – maistuisiko sinulle kahvi tai tee?
Minulla on uusia, erittäin hyviä kahvipapuja;
ystäväni lähetti ne viime viikolla minulle matkaltaan.
Hän on kiertämässä maailmaa. Ne maistuvat ihmeelliseltä. Todella hyvältä!

Vierastani tämä ajatus näytti ihastuttavan kovasti, joten keitin hänelle kupposen.

Sitä siemaillessaan hänen suunsa levisi hymyyn. Onnelliseen, hiljaiseen hymyyn.

Tiedätkö, hän sanoi.
Tiedätkö..

Minulla on ollut aika rankkaa.
Aika rankkaa..

Minä katselin häntä.
Hymyillen.

Mmmmm..
Minä vastasin.
Mmmm..

Tiedän, tiedän.
Sanoin.

Minä olen ollut sinä.

Minä olen ollut sinä.

Mitä sitten tapahtui? Ida kysyi.

Mitä sitten tapahtui?

Että sinusta tuli sinä.
Etkä ole enää minä.

Hän kysyi.

Minä antauduin,
minä vastasin.

Minä antauduin.

Miltä? Ida kysyi.

Tarpeelta yrittää ratkaista kärsimystäni.
Tarpeelta yrittää ratkaista kipuani.

Ja sen myötä –
Se alkoi sulaa.
Se alkoi vain kerta kaikkiaan sulaa.

Helppoa se ei ollut.
Eikä nopeaa.

Mutta loppujen lopuksi, ajan saatossa,
se suli pois.

Kipuni suli pois.
Kärsimykseni suli pois.

Ja minusta syntyi uusi.
Tämä minuus, joka nyt olen.

Ja tiedätkö, mikä on kaikista hauskinta? kysyin.

No? Ida vastasi.

Olin aina ollutkin tämä.

Kaiken sen kurjuuden, kivun ja kärsimyksen alla
olin aina ollutkin tämä.

En vain pystynyt olemaan tietoinen siitä aiemmin.

Kunnes tarpeeksi vanhaa oli sulanut pois,
astui tämä uusi näyttämölle –
tämä uusi minä.

Uusi minä, Ida toisti hymyillen.

Se kuulostaa lupaavalta, hän kuiskasi.

Taidan olla oikeassa paikassa,
kun tänään tänne sinun kotiisi astelin.

Niinpä niin,
totesin.

Saat tervehtiä itseäsi.
Saat tervehtiä tulevaa itseäsi, kuiskasin.

Hymyilin
kaikella sillä lämmöllä ja rakkaudella, mikä minussa virtasi.

Vain hymyilin.

Niin päättyi yhteinen hetkemme,
yhteinen olemassaolon leikkimme.

Siihen lämpöiseen tunnelmaan.

Kotini rauhaan.

Kauneuteen.
Pehmeään lempeyteen.

Koiratkin alkoivat rauhoittua makuulle ja levolle.
Ne olivat tehneet riemuisaa tuttavuutta keskenään,
ja nyt oli tullut niiden aika levätä.

Ottaa oma aikansa.

Rauhoittua itseensä.

Olemassaolon ihmeeseen..

Mmmm..

Niin ihanaa.
Niin ihanaa.

Totesin ja hymyilin.



(Kuva luotu tekoälyllä.)