Olen jouluihminen ja tykkään erityisesti siihen liittyvästä valmistelusta ja traditioista: valoista, tuoksuista, koristeista ja tunnelmasta. Lapsuuden muistoissa jouluun liittyy joulurauhan julistus, riisipuuro ja muut äidin tekemät jouluherkut, kuusen koristelu ja joulusauna, yhdessäoloa, iloa ja jännitystä, naapurin sedän kömpelö naamiointi joulupukiksi, joululauluja, lautapelejä suklaakonvehteja. Meillä joulu oli itsestään selvästi laajennettu perhejuhla. Mukana oli oman perheen lisäksi yksineläviä sukulaisia ja tuttavia. Oli itsestään selvää, ettei ketään jätetty juhlapyhinä, varsinkaan jouluna yksin, ellei sitä itse halunnut.

Tule varpu riemulla ota siemen multa
Joulu on koditon
Varpuseni onneton
Tule tänne riemulla ota siemen multa (Varpunen jouluaamuna)

Jouluun liittyi myös toisenlaista latausta; jännitystä siitä, kuinka tämä joulu mahtaa mennä. Meidän viiden hengen ydinperheessä oli kaksi henkilöä, joita erityisesti juhlapyhinä piti käsitellä varoen. Oli oltava tarkkana, ettei vain vahingossakaan sano mitään, mistä jompi kumpi olisi voinut suuttua ja kiukutella joulun pyhät. Toisaalta tuo suuttuminen saattoi tapahtua käsittämättömän pienestä asiasta – milloinkaan ei voinut tietää, mistä kiukun kipinä syttyy. Varpaillaan olo ja äidin varoitukset ”älä nyt vain sano mitään, ettei tämä tai tuo suutu” laskivat minun herkkään mieleeni varjonsa, joka edelleen palautuu mieleen lapsuuden jouluja muistellessa. Pääosin jouluista on kuitenkin lämpimät muistot, sillä monen monta hyvää joulua on mahtunut elämään.

Näin ei suinkaan ole kaikilla. Aivan liian monien jouluun liittyy valtavasti jännitettä, joka purkautuu ikävin tavoin liiallisella alkoholinkäytöllä, väkivaltana tai yksinäisyytenä. Jotenkin uskon, että ihmiseen on koodattu ikiaikainen tieto joulun sanomasta, joka on ennen kaikkea rauha ja lähimmäisenrakkaus. Ääni sisällä sanoo, että nyt on oltava ihmisiksi mutta stressaantunut, joulunkin suorittamiseksi muuttanut ihminen ei aina siihen pystykään. Siitä seuraa pettymys itseen ja patoutuneet odotukset toisiin. Suomessa, kun joulu ajoittuu pimeän jakson loppusuoralle, liittyy joulunaikaan vielä extralataus. Siinä kohtaa vuotta moni on pimeästä syksystä väsynyt, mutta samalla talvipäivänseisauksen jälkeen siintävä valo tuo mukanaan toivon ja jopa lupauksen jostain paremmasta. Lähestyvä joulu myös nostaa meissä ainakin jollain tasolla sisäisen lapsen, pienen tytön tai pojan muistuttamaan itsestään. Silloin myös lapsuuden joulukokemukset herkästi nostavat päätään.

Tulkoon toivo kansoille maan,
Pääsköön vangit vankiloistaan
Uskon siemen nouskoon pintaan,
Olkoon rauha loppumaton (Tulkoon joulu)

Kolme vuotta sitten elämäntilanteen muutosten vuoksi olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa edessä olisi joulun vietto yksin. Se tuntui oudolta ja pelottavalta. Kaikki siihen asti elämässä olleet rakkaat läheiset olivat kuolleet tai muuten poistuneet elämästä. Oli aika järkytys huomata, että vaikka on tosi läheisiäkin ystäviä, niin jouluna ei ole sijaa vakiintuneen kokoonpanon ulkopuolisille. Perhejuhlahan joulu pääosin monille onkin. Nykyään on kuitenkin paljon yksineläviä ja vaikka muuten viihtyisikin yksin, voi joulu olla monelle vaikea paikka, sillä silloin yksinäisyys korostuu.

Minultakin kyllä kysyttiin, miten aion joulun viettää ja kun kerroin tilanteen, ei kukaan ehdottanut kutsua mukaan joulunviettoon. Päinvastoin, minulle ehdotettiin vaikka kylpylälomaa tai muuta ”sinkuille suunnattua joulunviettoa”. Tarkoitus oli varmasti hyvä, mutta minä koin tämän loukkaavana ja sanoin sen myös. Muuten empaattiselle ystävälleni ei tullut mieleenkään ehdottaa, että tule meidän kanssa. Kun itse suoraan kysyin, olisiko tämä vaihtoehto mahdollista, hän väisteli asian sanomalla, ettet varmaan halua ajaa montaa tuntia joulunviettopaikalle. Päätös puolestani oli näin tehty. Myös toisen ystävän kanssa asiasta keskustelin ja hän myönsi, ettei ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, millaista on yksinelävän tilanne tai että hänet voisi kutsua ”omaan piiriin”. Mutta ei hän silti kutsua esittänyt. Tieto ikään kuin sivuutti hänet aivojen automaatiosuodattimella: ei koske minua.

On allain avaruus ja tähtipolku kauas vie.
On toinen maailma, on hämäräinen tie (Avaruus)

Muutamia vuosi sitten puhuttiin NIMBY-ilmiöstä: Not In My BackYard, joka syntyi siitä, ettei omaan naapurustoon haluta tietynlaisia ihmisiä. Periaatteessa ollaan suvaitsevaisia erinäköisiä, -kokoisia, -rotuisia tai muuten vain erilaisia ihmisiä kohtaan, kunhan he pysyvät kaukana pois omilta asuinalueilta. Tuon oman kokemuksen myötä keksin vastaavan Not in Our ChristmaS (NIOCS), sillä sama periaate näyttää koskevan myös joulua. Käytännössä tämä näkyy niin, että muuten voidaan kyllä olla ystäviä, kunhan et vain tule meidän joulua häiritsemään. Näin minä sen tuolloin koin ja uskon, että vastaavaa kokee aivan liian moni, joka syystä tai toisesta hetkellisesti tai pysyvästi elää yksin.

Tämä koskee erityisesti vanhoja, yksineläviä, joita Suomessa on todella paljon. Se, jos mikä on sydäntä raastavaa. Tässä maassa on lisääntyvä määrä yksinäisiä vanhuksia, joita kukaan ei käy edes joulunaikaan katsomassa. Tämä siitä huolimatta, että heillä voi olla lapsia, lapsenlapsia tai muita sukulaisia. Kiireiset työelämässä olijat ovat niin keskittyneitä omaan piiriinsä, eivätkä ehkä jaksa tai halua käyttää kallisarvoista vapaa-aikaa lähipiirin vanhuksiin. Ruuhkaisina vuosina voi oma kuolevaisuus vielä tuntua kaukaiselta ja arjen tohinoissa unohtuu toisenlaisessa tilanteessa olevista välittäminen. Monesti kyse ei kuitenkaan ole isosta ponnistuksesta vaan jo pienellä vaivannäöllä ja välittämisen osoittamisella voi tuottaa toiselle valtavan suurta iloa. Käynti vanhuksen luona tai kutsu joulupöytään ilahduttaa hänen kapeaksi käynyttä maailmaansa pitkäksi aikaa. Postikortti tai puhelu on sekin parempi, kuin tekstiviesti, joka on nopea vaihtoehto, mutta voi saajasta tuntua tylyltä. Jouluna yksinäisyys korostuu ja pahinta myrkkyä siihen on välinpitämättömyys.

Samaan aikaan ainakin ihmisten puheissa joulu on edelleen hyväsydämisyyden, jakamisen ja yhdessäolon aikaa. Laittamalla rahaa joulukeräyksiin voi helposti ostaa itselleen hyvää omaatuntoa. Mutta puhtaasta sydämestä tulevat välittämisen teot lähelle vaativat usein vähän enemmän vaivannäköä. Jos sitä tahtoa ei ole, niin seurauksena on yksinäisiä jouluja. Ihmisillä on tarve jouluna kokoontua ja jos omaa perhettä tai sukua ei ole, niin ystävät keskenään tai muussa kokoonpanossa ihmiset kerääntyvät yhteen ja luovat omanlaisensa merkityksellisen joulun. Vanhuksilla ei välttämättä ole välineitä, eikä voimiakaan tällaisten vaihtoehtojen etsimiseen.

Enkelparven tie, kohta luokse vie,
rakkautta suurinta katsomaan (Heinillä härkien kaukalon)

Lääke välinpitämättömyyteen löytyy omasta sydämestä ja se on myötätunto. Tosin, kuten edellä kuvasin, voi sekin olla varsin joustava käsite. Joissain asioissa myötätuntoa voi riittää, kun taas joissain ei ollenkaan. Aitoa vilpitöntä myötätuntoa voi yleensä tuntea vain, kun on saanut itse edes hetkellisen samansuuntaisen kokemuksen, mitä toisella on. Kaikkiin asioihin ei kaikilla voi olla omaa kosketuspintaa, eikä tarvitsekaan olla. Kysymys on ennen kaikkea tahdosta ymmärtää, tahdosta välittää. Myötäeläminen, kyky asettua toisen asemaan vaatii avointa sydäntä ja rohkeutta kysyä: Miltä minusta tuossa tilanteessa tuntuisi? Mitä minä toivoisin vastaavassa tilanteessa? Mitä rakkaus tekisi?

Yhteisöllisyydestä ja ykseydestä puhutaan paljon, mutta ihmiskuntana olemme vielä muutosmatkalla ja pikku hiljaa menossa tuota kohti. Se vaatii ajatusten viemistä teoiksi, pudottautumista mielestä sydämeen. Käytännön tasoilla se tarkoittaa uudenlaisia tapoja, joustavuutta ja suostumista muutoksiin. Tiukkojakin traditioita voi niin halutessaan muokata ja laajentaa. Kaikki muukin on muutoksessa, niin miksi emme antaisi mahdollisuutta myös uudenlaisille jouluille? Jotain uutta, jotain vanhaa – perinteitä kunnioittaen uutta yhdessä luoden.

En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan.
Mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan. (En etsi valtaa loistoa)