Lupaan olla minulle, vapautua kahleista, joihin olen itseni vanginnut. Sallin itselleni armon kaikesta, mitä on tullut aiemmin vastaan hyvistä sekä huonoista. Arvet avautuvat uudelleen vuotaakseen, ollakseen enää vuotamatta. Ne ovat läsnä kohtaamissani tilanteissa arkipäiväisessä elämässä.

Lapsi sisälläni tarvitsee minussa elävää vanhempaa. Useammin kuin kerran olen jättänyt hänet huomiotta. Pieni uikutus ei ole tähänkäään päivään mennessä kadonnut. Siellä se on vahvempana kuin koskaan aiemmin. Rakas lapseni itkemäsi kyyneleet olen jättänyt huomiotta, mutta kehoni ei ole silti yhtäkään niistä unohtanut. Jokainen on tallella siellä, minne on ollut liian pelottavaa uppoutua yksin. Antaa tilaa mahdollisuudelle elämään, jota olen niin kovasti aiemmin pelännyt.

On oltava rohkeutta sulauttaessaan itsensä jälleen yhdeksi. Osissa on helppo elää, kun siihen on tottunut. Kaoottisuus on tuttua ja turvallista. Vastuun sälyttäminen muille oli toiminut jo monta vuotta. Jos naama ja mielipiteet eivät miellyttäneet, saattoihan sitä aina vaihtaa seuraa ja puhua pahaa selän takana. Myrkyttää toiminnallaan toisen toista vastaan tyydyttämällä hetkellistä tarvettaan asettua uhrin rooliin mielen tarpeiden mukaisesti.

Tavoitella siis omaa etuaan hakemalla sääliä toisilta ihmisiltä ja oikeuttaa mielensä toimintaa katkaisematta kaavaa.

Kaikessa ihmisyydessä on säröjä sekä virheitä. Kukaan meistä ei täydellisenä tänne tule tai täältä jatka polkuaan. Silti mieli pyrkii täydellisyyteen hajottamalla, seurauksista välittämättä. Säröjensä ohjaamana saa aikaan paljon mielipahaa ja kyyneleitä pyrkiessään luomaan uudelleen jo kerran menetettyä. Sitä tuhon määrää, minkä on itse välittänyt eteenpäin on ollut vaikeaa ja turvatonta hyväksyä itsessään. Ei ole helppoa myöntää tuhonneensa toiminnallaan toisten ihmisten mielenterveyttä. Näin kuitenkin toimin liian kauan.

Menneisyys ei halua antaa tilaa rehellisyydelle, vaan jatkaa siinä tutussa ja turvallisessa mihin on helppo sulkeutua uudelleen ja uudelleen kantamatta vastuuta. Masennus nauttii saadessaan olla olemassa. Se ei tahdo tulla nujerretuksi. Tähän mennessä masennukseni on ohjannut lähes kaiken elämässäni.

Kokonaisuuksia on helpompi hahmottaa kuin aiemmin. Tänään olemassaolo ei leiki hippaa totuuden kanssa. Näiden välille on syntymässä auringonvalossa säteilevä yhteys. Kokemus yhteydestä luo uusia näkökulmia mieleen, jotain uutta, pelottavaa ja vierasta. En enää halua paeta kaikenlaisiin riippuvuuksiin, joita on tullut keksittyä elämän varrella painaen kaiken aikaisemman pois mielestä.

Jokainen riippuvuus on on este itsensä todelliselle kohtaamiselle. Riippuvuudet vahvistavat erillisyyden kokemusta sekä pakenemisen tarvetta, kun mahdollistaa niiden olemassaolon omilla valinnoillaan. Pakenemiseen ei ole enää vetovoimaista pakkoa, koska aikuinen minussa on alkanut ottaa vastuuta lapsensa kasvattamisesta.

Pienin askelin sisäisten osieni ymmärtämiseen

On pelottavaa aluksi olla tarpeeksi turvallinen ja rohkea itsessään ollakseen valmis ottamaan vastaan kaiken. Miten mennyt on läsnä tässä kuluvassakin hetkessä? Pysyvyyden ja turvan rakentaminen ovat molemmat itsestään välittämistä. Sisäisen lapsen uikutukseen vastaamista. Antaen itselleen luvan olla haavoittuva ja tuen tarpeessa itseltä itselleen. Lapsi saa vihdoin turvallisesti kertoa ääneen kertoa, mitä on jäänyt vaille. Näin syntyy vuorovaikutus vanhemman ja lapsen välillä. Minun on tarvinnut harjoitella kommunikaatioyhtyden syntymistä kirjoittamalla runoja sekä kirjeitä. Olen niihin tallettanut sanoja sekä ajatuksia joita olisin mielestäni tarvinnut kasvattajiltani. Annan itselleni kaiken sen, mistä olen vaille jäänyt. Koen sen olevan edelltyksenä omalle paranemiselleni.

Pohjimmiltaan tämän estää pelko itseänsä kohtaan. Tarve paeta on pelkojen aikaansaama. Pakeneminen pitää elämää staattisessa ja muuttumattomassa tilassa. Se ei ole elämää iloinen ja suruineen vaan pikemminkin pitkäaikainen disassosiaatio, jonka olemassaolo on välttämätöntä. Sen suodattimet ovat todella hyvät, jotta itsestään omaksi osakseen irrottautunut arkiminä pystyy toimimaan suurimman osan ajasta edes niin kuin sen kuuluisi. Eli pitää huolta arjen toiminnasta sekä sujuvuudesta.

Persoonan rakenteen pystyy kuvittelemaan vaikkapa ympäräksi paperilla. Pizzapalojen muotoisia kuvioita piirtämällä ja nimeämällä voi hahmottaa erilaisia olemuspuolia itsestään jotka kohdallani ovat olleet minuja eri ikäisinä. Nämä eri ikäiset minät ovat niiltä ikävuosilta milloin olen kohdannut elämäni traumaattisimmat tapahtumat. Kaksi selkeää eri minää olen erottanut. Nuorempi on vaippaikäisestä noin viisivuotiaaksi liukuva pienen pieni lapsi. Vanhempi taas liukuu teini-iän eri vuosia.

Tämän lisäksi minulla on lukuisia erilaisia huonoja selviytymismalleja näiden eri ikäisten lapsiosieni lisäksi. Mallit ovat syntyneet yksin selviäimisen vuoksi. En ole saanut tarvitsemaani tukea aikuiselta lapsuudessa, kun olisin sitä tarvinnut.

Nämä pizzan palaset ovat toisistaan erillään. Dissosiaatio erottaa eri ikäiset itseni jopa arkiminästäni niin tehokkaasti etten kykenen muistamaan nuorempien itsejeni kokemuksia omaan elämääni kuuluviksi. Vuosia elin vailla ymmärrystä omista arkiminästäni erillistä ikävaiheistani.

Paljon menneinä vuosina arjessani oli tilanteita jolloin käytökseni vain yhtäkkiä muuttui kokonaisvaltaisesti nuorempaan versioon itsestäni. Saatoin vain yhtäkkiä taantua oman ikäisessä aikuisen kehossani vaikkapa kolmevuotiaan lapsen tasolle kommunikaatioltani ja eleiltäni.

Jos seurassani on viettänyt aikaa silloin, kun itsellänikään ei ole ollut ymmärrystä epävakaan persoonallisuuteni oireilusta, on varmasti on ollut todella rasittavaa ja kummallista, kun tajuaa seurassaan olevan aikuisen alkavan yhtäkkiä käyttäytyä lapsen kaltaisesti. Taannun takaisin niihin lapsuusvuosiin, joita en ole saanut elää aidosti ollessani sen ikäinen. Pahimmillaan dissosiaationi on ollut niin voimakasta etten ole edes muistanut näistä hetkistä mitään, kun olen niistä jälkeen päin saanut kuulla välillä haitallisellakin tavalla vihaisesti palauttetta.

Tilanteessa, jossa en ole itse ymmärtänyt omaa käytöstäni tai juurisyitä siihen, ei sitä ole voinut kukaan muukaan elämässäni vaikuttanut ymmärtää. Ikävintä haitallisessa käytöksessä on, että sen on annettava ja hyväksyttävä toistuvaksi tarpeeksi montaa kertaa, jotta voi yhdistellä palapelin palasia toisiinsa tai edes piirtää edes yhden palasen jollain tavalla esittäväksi kuvaksi, jonka voi kasata uudelle paikalle itsensä mosaiikkiin.

Persoonani hajoamisen mahdollistaja on ollut äitini aikana jolloin asuin hänen kanssaan. Kai meillä pari ekaa vuotta on mennyt jokseenkin hyvin. Ollessani noin kolme- tai neljävuotias äitini alkoi käyttämään huumeita. Kaikki, mitä sen myötä elämääni tuli pirstoi persoonallisuuteni itsestäni erillisiin osiin, siksi ettei pienen lapsen mielen kuulu käsitellä sen kaltaisia asioita. Yksi kuvottavimpia muistojani on, kun nukun kuolleen äitini vieressä hänen piikitettyä itseensä yliannostuksen huumeita. Itsekin piikitin hänen kavereitaan. Olin vastuussa heidän elämistään: minun oli osattava vahtia kaikkien hengitystä. Ymmärsin jo nelivuotiaana: mitä tarkoittaa kuollut ihminen. Vähintään kaksi elotonta ruumista olin jo siihen mennessä nähnyt.

Dissosiaatio on suojannut minua näiden kokemuksien muistamiselta lähes kolmekymmentä vuotta. Trauma kapseloituu kehoon ja muistuttelee itsestään mitä kummallisin tavoin: erilaisia lihasjumeja, kiputiloja ja asentovirheitä olen ainakin itse kokenut.

Hajonneista palasista kokonaiseksi mosaiikiksi

Jokaisella on oma oikea aikansa, milloin alkaa kuuntelemaan sisäistä haavoittunutta itseään rikkomatta itseään enempää. Itseasiassa rikkomalla itsensä ja osatakseen olla tarpeeksi lempeä, jottei hajota itseään enempää syöksyessään syvemmälle irralliseen elämään, joka ei muodostu kokonaisuudesta vaan kaikkialla hajallaan olevista palapelin palasista. Tehtäväksi jää palapelin kokoaminen sekä kuvan eheyttäminen kokonaiseksi ilman yksittäisten palojen ääriviivoja.

On tullut opittua, ettei itseään pääse pakoon. Tärkeitä ihmisiä ei voi korvata. Menetetyn päälle ei liimata uutta onnistuneesti, kun kyseessä on elämä. Hajotessaan kokonaan atomeiksi menneisiin vuosiin läpi saapuu kaikenlaista, mitä ei edes tiennyt muistavansa. Muistot tulevat pintaan monilla eri tavoilla.

Kilpajuoksun sijaan alkavat haparoivan tanssin askeleet. Jalat alkavat pikkuhiljaa kannatella itseään yhteisestä sopimuksesta. Vakaat nuo jalat eivät ole. Verkkoon ei kompastu enää niin helposti. Toipuminen voi alkaa aidosti näitä osasia itsessäni kuunnellessani.

Minuuden olemukseen lapsi ei ole voinut luottaa. Sisäinen vanhempi ei ole tunnistanut itseään edes olemassa olevaksi. Erillisyyden lumeen voima alkaa hiipua oikea jokainen hetki kerrallaan. Olemassaolon ja elämisen eron ymmärtäminen on yksinkertaisempaa sekä selkeämpää. Möykkyjen taikavoima on niiden olemuksessa. Juuri siinä kaikessa epämääräisyydessään, mitä ne luovat ympärilleen. Turvattomuuden jatkuvassa pelossa turvautuen huonoihin keinoihin selvitä ja tyydyttää tarpeitaan, sillä lapsi ei muuta osaa. Hän on kertonut minulle tahtovansa tulla rakastetuksi. Rakkaus lastani kohtaan ei ole ollut aitoa.

Tunneilmpulssien mukana juoksemisesta ei ole seurannut paljoakaan hyvää. Lohtusyömisellä olen saanut vain ähkyn ja pahan olon. Sitä myötä tuli turvauduttua jälleen tupakkaan tänä keväänä.

Kaikkien näiden osien eri aikaan dominoimassa mielessä on vaikea olla läsnä, kun päässä on liikaa elämän myötä syntyneitä kutsumattomia pitkäaikaisia vieraita. Liikaa meteliä. Tietoisuus ja sen käyttäminen ovat hiipuneet pikkuhiljaa taka-alalle toimien satunnaisesti sitä tarvittavissa keskusteluissa, jos silloinkaan.

Palapelin paloissa on epäselviä ja hailakoita ääriviivoja. Valmiina kuvana paljastuu minä. Nyt nuo palaset ovat sikin sokin ja sekavassa järjestyksessä. Kaikissa paloissa ei edes ole vielä kuvaa vain kaksi nurjaa harmaata puolta. Jokaiseen tarpeelliseen palaseen muotoutuu kuvansa omalla tahdillaan. Kaikki palapelin palaset eivät välttämättä ”valmiiseen kuvaan” päädy mukaan. Tai palanen voi muotonsa puolesta löytää paikan kokonaisuudesta, vaikka kyseisen yksittäisen palasen kuva ei koskaan selkiäisikään tarkasti nähtäväksi.

Kaikki nämä vuodet tuo pieni ääni on toivonut turvaa ja rakkautta itseltä itselleen. Aikuinen on tähän asti ollut välinpitämätön. Tähän asti matkinut saamaansa sairasta mallia vanhemmuudesta. Välinpitämättömyydellä on luotu leikki, missä lapsi hakee vartensa kaupalla antaa arvonsa määrittyä itsensä ulkopuolella. Tämä pieni turvaton olento yrittää epätoivoisesti luoda kerta toisensa jälkeen epäonnistuen, mitä tarvitsi omalta isältään sekä äidiltään. 

Roolileikeissä on ollut mukana monia vaihtuvia näyttelijöitä. Pääosan käsikirjoituksessani on saanut turvaton sisäinen lapseni, jonka syvintä vaille jäämistä en ole ymmärtänyt, vaan kääntänyt huomioni syvimmän tarpeeni pakenemiseen, koska lapsen tarpeita on ollut liian kivuliasta kohdata. On ollut helpompi kieltää ja kokonaan olla kohtaamatta masennuksen ohjaamaa mieltä. Tasapainoton mieli sekä avuton huomionhakuinen lapsi antavat muille tilaa vihdoin saada pääni sisäisen suunvuoron. On aika kuunnella muitakin kuin uhriutuvaa minääni, jonka lempiharrastus on syyttää kaikkea ja kaikkia mahdollista elämäni ongelmista.

Tämän vastuun on saanut kannettavakseen liian moni, toiminnastani johtuen. Kehitin itselleni kaavan toimia, jolla sain ylläpidettyä lankoja käsissäni ihmissuhteissani. En antanut näiden ihmisten tavata toisiaan, jotta voisin sairaan mieleni tarpeiden vaatiessa ottaa yhteyttä ja purkaa heihin omaa pahaa oloani hakien sääliä. Ironista sinänsä olen aiemmin monta vuotta jo korostanut, etten sitä kaipaa ja silti kerjään jokaiselta ihmiseltä, johon olen tähän astisessa elämässäni tutustunut.

Sitähän tässä on juuri tullut haettua. Kaava alkaa tutustumalla mielenkiintoisen oloiseen ihmiseen, missä nyt häneen sattuukaan törmäämään. Ensimmäisenä hänelle kerron elämäntarinani. Siitä saa loistavat säälipisteet. Yleensä tässä vaiheessa myös toinen osapuoli kertoo jotain omasta elämästään juuri sen minkä kokee itse sopivaksi. Ja sitten vasta aletaan puhumaan muista asioista. Myrkyllisen itsekkyyden multihuipentuma. Eikö olekin? Eräs näistä ihmissuhteista on päätynyt siihen pisteeseen, ettei millään mitä sanon ole minkäänlaista merkitystä. Tämän ihmisen elämää ja mielenterveyttä olen usean vuoden ajan järjestelmällisesti tuhonnut upotessaani yhä syvemmälle tasapainottomaan mieleeni kadottaen samalla sen henkilön, johon hän aikanaan tutustui.

Hänen kohdalla en ole koskaan pyytänyt kasvotusten anteeksi. Siltikin tunnen syvällä itsessäni ettei hän muistele yhteistä aikaamme pahalla tai katkeruudella, vaan pääsee elämäässään kohtaan, jossa ymmärtää meidän kummankin olleen tarpeellisia toisillemme sinä aikana, kun ystävyytemme kukoisti kaikessa huonoisuudessaan.

Ei pidä tietenkään käsittää väärin. Hänen kanssaan olen ylittänyt itseäni moneen kertaan. Tein päätöksen henkisen kasvun matkastani ystävyytemme aikana. Näihin vuosiin mahtuu paljon hyviä sekä todella upeita muistoja yhdessä tekemistämme asioista.

Koin pitkään syyllisyyttä omasta toiminnastani, sillä en ollu osannut pyytää sitä missään vaiheessa anteeksi tarkoittaen pyyntöäni. Pitkään tiesin ja ymmärsin toimineeni toimimattomilla väkivaltaisilla tavoilla häntä kohtaan. Sain kuulla siitä moneen kertaan täysin aiheellisesti. En ollut silloin vielä sinut oman keskeneräisyyteni sekä vaillejäämisieni kanssa. Egoni ei pystynyt ottamaan vastaan hänen kertomiensa asioiden sisältöä vaan poistuin täysin mykkänä paikalta ja palasin myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Entinen ystäväni sanoikin minulle monesti: ”Et voi vaan toimia paskasti ja ilmeistyä sen jälkeen paikalle kuin mitään ei olisi tapahtunut.” Ymmärsin siis oman toimintani haitallisuuden sekä hänelle että itselleni. Siltikään minulla ei ollut osaamista tai voimavaroja muuttaa tapahtumien kulkua. En ollut tullut elämässäni vielä siihen kohtaan, jossa olisin osannut olla armollinen itselleni.