Paljon puhutaan sisäisestä lapsesta ja sen kuuntelemisesta. Siitä kuinka annetaan tilaa ja ymmärrystä omalle sisäiselle lapselle, mutta mistä tuo ymmärrys ja sen luoma turva haetaan tai saadaan? Itseymmärrystä ei välttämättä löydy pelkästään itsekseen ajatuksiaan pyörittelemällä. Itse sain kehää kiertävien kysymysten tilalle hyviä oivalluksia tähän jutellessani Vihatyötä tekevän Jari Koposen kanssa.

Sisäinen lapsi on se osa meissä joka olimme kun olimme lapsia. Joiltain osin saatamme edelleen toimia kuin olisimme oikeasti tuo lapsi. Varsinkin ihmissuhteissa. Kun pelko ottaa vallan ja alamme toimia pelosta, lapsiosa yrittää hallita asioita lapsen tasolta. Lapsen ratkaisut ovat yleensä lyhytnäköisiä ja impulsiivisia. Lapsi meissä hakee turvaa niillä keinoin joilla koki lapsuudessa sitä saavansa. Nuo keinot eivät välttämättä ole lainkaan rakentavia ihmissuhteidemme kannalta.

Lapsiosa meissä on niin haavoittuva ja aito, että sen kanssa toimiessa ei järkeilyt auta. Sitä pitää oppia ymmärtämään ja turvaamaan. Joskus se tuntuu lähes mahdottomalta jos lapsuudesta päälle jäänyt turvattomuus ja sen tuskan välttely on automaattisena toimintatapana.

Usein tuomitsemme tuon lapsiosan meissä. Kun tunteet ottaa vallan ja tietynlainen kaavamainen itseään toistava vaihde menee päälle kysyy helposti itseltään melko tuomitsevaan sävyyn ”Miksi en pysty parempaan? Enkö vieläkään ole oppinut mitään? Mikä minua vaivaa?”

Kun lähdin käsittelemään vihani aiheuttamia defenssejä olen saanut itselleni paljon vastauksia tältä matkalta. Prosessi lähti siitä, että halusin ymmärtää vihaani ja oppia siitä pois. Yllätyksekseni matka on vienyt sisäisen lapsen ja sen turvattomuden äärelle. Se on tuonut paljon ymmärrystä ja myötätuntoa omaa vihantunettani kohtaan. Vihan kanssa työskentely on näyttänyt, että vihan tunteessa onkin pohjimmiltaan usein kyse pelosta ja sisäisen lapsen turvallisuuden rakentamisesta terveiden rajojen pariin.

Ytimeltään vihatyö onkin sisäisen lapsen turvaamista. Tarvitsemme sisäistä turvaa kasvaaksemme aikuiseksi, ottaaksemme vastuun myös lapsiosasta itsessämme.

Viha nousee lähes vaistomaisesti eteen kun meitä alkaa pelottaa. Tuo voi olla automaattinen kaava ja se vie helposti mennessään. Viha voi naamioitua meissä mm. puhumattomuudeksi, apaattisuudeksi, asioiden väistämiseksi, äksyilyksi, huutamiseksi, torjuvuudeksi, tai muunlaiseksi vihamielisyydeksi.

Jos haluamme muuttaa tuota kaavaa ja oppia vihan tuomaa syvempää viestiä voikin alkaa kysyä tunnistaessaan vihan tai ärtymyksen itsessään: ”Mikä minua pelottaa? Mitä minä juuri nyt kaipaan?”

Vastaukset näihin kysymyksiin eivät ole ”pikku juttuja ” vaan tie kasvavaan turvallisuuden tunteeseen. Noista vastauksista ja niiden kuuntelemisesta saa itseltään vinkin siihen mitä tilanteessa aidosti kaipaa ja tarvitsee. Kun opimme tarjoamaan tätä turvaa itsellemme yhä useammin sisäisen turvattomuuden tunteen aiheuttama pelko vähenee.

Usein esimerkiksi parisuhteessa etsimme toisesta turvaa. Turvaa rakkaudelle ja haavoittuvuudelle. Monesti naisena kaipaamme kumppanin luovan ulkoisen turvan itsellemme. Ihannetilanteessa näin toki onkin, mutta sisäistä turvattomuuden tunnetta ei kukaan voi paikata. Sitä voi auttaa vain rakentamaan. Ja jos puolisolla itsellään ei ole tervettä suhdetta omaan sisäiseen lapseen ja rajoihinsa, hän ei voi turvata myöskään toista.

Parisuhteissa useimmiten olemme kuitenkin kuin lapsen tasolla. Hakeudumme usein vielä toistamaan lapsuudesta tuttua kaavaa. Sitä missä saamme ilmentää niitä käyttäytymismalleja ja tapoja jotka lapsena loimme suojaksemme. Alitajuinen lapsiosa meistä toimii sille loogisella ja totutulla tavalla mutta tässä hetkessä aikuinen minä ei saa otetta mitä itsessä tapahtuu.

Jos kumpikaan ei ole oppinut kuuntelemaan omia rajojaan, ja kunnioittamaan niitä. Usein juuri se kerryttää vihaa ja eripuraa parien välille kun tuota turvaa ja noita rajoja vaaditaan toiselta. Mutta jos kumpikaan ei ole oppinut antamaan itselleen näitä asioita niitä ei voi antaa myöskään toiselle. Silloin mennään pahasti metsään kun jäädään kiinni siihen, että toiselta vain toivotaan ja vaaditaan sitä mitä toisella ei yksinkertaisesti ole antaa.

Tätä pohjimmiltaan tarkoittaa myös se kun sanotaan, että ”vain rakastamalla itseäsi voit rakastaa toista.” Hurjan iso oppiläksy jota ei opita yhdessä yössä vaan se vaatii pitkäjänteistä harjoittelua ja rohkeutta seisoa itsensä puolella, vaikeissa ja haastavissakin tilanteissa suhteessa toisiin ihmisiin. Kuinka oppia valitsemaan itsensä silloinkin kun muut projisoivat sinuun pettymystä ja omia tunteitaan? Ei helppoa, mutta harjoiteltavissa oleva taito….

When we are radically brave enough to let go of the outer masculine and allow the inner masculine to rise, a feminine who is no longer wounded can awaken. She looks out into the world with new eyes; eyes that see the world not from the lenses of seeking love, but from the lenses of knowing.

Lähde: The-healthy-and-unhealthy-masculine-and-feminine-an-easy-guide

Kuka tukee sisäistä lasta?

Sisäisen lapsen turvallisuuden kokeminen ja eheytyminen on oman tasapainon ja hyvinvoinnin kannalta erittäin olennainen asia. Paljon puhutaan sisäisestä lapsesta, kuinka sen tukena tulisi olla. Mutta jos on jäänyt vaille vanhempien turvaa ja oikeanlaista mallia lapselle mistä tuo tuki haetaan tai saadaan? Tyhjästä on vaikea ammentaa.

Mikä auttaa pääsemään rakkauden luokse, takaisin yhteyteen ja kiinni siihen olemukseen joka aidosti koemme olevamme? Kun sisäinen lapsi kokee turvaa voimme olla rennosti, voimme hyvin eikä meidän tarvitse suojautua keneltäkään. Sisäinen lapsi ei voi saada turvaa ulkomaailmasta. Kaikki tässä maailmassa on katoavaa joten lopulta emme aikusiina voi luottaa muutakun sisäisen terveen feminiinisen ja maskuliinisuuden luomaan turvaan.

Voimme saada ulkoisten turvallisuustekijöiden kuten hyvien ja luotettavien ihmissuhteiden kautta kokemuksen ja yhteyden turvallisuuteen mutta jotta se olisi aitoa sen täytyy rakentua sisältä käsin pysyviksi rakenteiksi. Ensin vaaditaan oivallusta vanhoista toimimattomista sisäisistä rakenteista jotta ne voi purkaa uuden tieltä. Tuo prosessi voi olla pelottava ja voi vaatia kanssakulkijaa rinnalleen. Mitä vahvempia rakenteita pengotaan, sen turvattomampi lapsi sieltä takaa saattaa paljastua.

Terve feminiininen ja maskuliinen energia on sisäisen lapsemme koti ja suoja.

Me mallinnamme omien vanhempiemme käytöstä usein omissa parisuhteissamme halusimmepa sitä tai emme. Joskus toimimattomat mallit ovat voineet kulkeutua pitkään omassa suvussa.

Myös opitut selviytymiskeinomme suojata haavoittuvuutta ja herkkyyttämme on suojanamme. Nuo suojat eristävät meidät usein myös rakkaudelta. Vääränlainen auttamisenhalu (yritys ansaita rakkautta), miellyttäminen (todellisen olemuksemme peittäminen), sopeutuminen (mukautuminen toisten tarpeisiin) tai kyvyttömyys elää sellaista elämää kun oikeasti haluaisi (sisäisen turvallisuuden kokemus on jonkun toisen hartioilla) voivat kertoa turvattomasta sisäisestä lapsesta. Nuo voivat olla niitä selviytymiskeinoja joiden avulla pärjäsimme lapsena, mutta jotka ajavat meidät umpikujaan ja rakkaudettomuuteen nyt aikuisena.

Miten kasvaa aikuiseksi turvattoman sisäisen lapsen kanssa?

Opimme mallintamisen kautta vahviten. Noita malleja voi olla vaikea muuttaa vaikka haluaisikin. Lapsena opitut ja kehitetyt selviytymiskeinot ovat automaattiohjauksella. Ulospäin oma käytös saattaa olla lähes päinvastaista kuin miten oikeasti haluaa itsestään ilmentää. Tuo oravanpyörä on tuskallinen ja aiheuttaa itseinhoa ja vihaa, masennusta, turhautumista ja lamaannusta. Jokainen haluaa tuosta oravanpyörästä pois, mutta keinot siihen ovat usein vähäiset. Kukaan ei kerro miten se tehdään tai näytä mallia. Tuntuu kuin olisi vain ikuisesti tuomittu olemaan huono ja vääränlainen, ja elämään ihmissuhteissa joissa kärsii.

Vastuu vapauttaa meidät oppimaan sen miten se on mahdollista. On oltava rohkeutta myöntää tämän hetkinen tilanne. Rehellisesti kohdattava epämiellyttävät keskeneräisyyden ja kyvyttömyyden tunteet, virheet jotka on tullut tehtyä ja niiden seuraukset. Lakattava syyttelemästä menneisyyttään, itseään tai muita. Luovuttava marttyyriuden tuomasta turvasta.

Vastuu on ensimmäinen askel ja usein juuri se askel joka tuo avaimet ratkaisuihin käteemme. Joskus tarvitsemme kanssakulkijaa joka ymmärtää asioita tällä hetkellä enemmän kuin me. Jonkun näyttämään myötätunnon rohkaisevaa valoa omiin pimeyksiimme silloin kun itse ja koko maailma tuntuu tuomitsevan sen. Toivottomuuteenkin on aina olemassa tukea. Meissä täytyy olla sen verran rakkautta valmiina, että pystymme ottamaan avun vastaan.

Itse olen saanut oivalluksia ja apua Jari Koposen kanssa keskustellessani. Suosittelen lämpimästi muillekin jotka kamppailevat neuvottomuuden ja turhautumisen kanssa näissä asioissa. Jariin voit ottaa yhteyttä esimerkiksi hänen sivujensa kautta facebookissa.

Sisäinen työ itsesi kanssa voi muuttaa koko todellisuutesi.