Olen edistynyt viime aikoina paljon työssäni. Teen nykyään sitä mistä niin monien vuosien ajan vain haaveilin. Saan kirjoittaa työkseni, saan ilmentää itseäni vapaasti. Ja saan omasta työstäni myös tarpeeksi toimeentuloa. Tai ainakin se on pyrkimykseni näin yrittäjänä.

Olen lähiaikoina saanut suuresti arvostamiltani ihmisiltä yhteistyöehdotuksia ja kannustavaa palautetta. Kaikki viestit siitä miten kirjoitukseni koskettavat monia lukijoita on myös täysin korvaamatonta palautetta. En voisi kuvitella tekeväni merkityksellisempää työtä. Se on minulle suurenmoinen saavutus siksikin, että työni ei pohjaa oikeastaan mihinkään ulkoa opittuun tai ulkoaohjautuvaan vaan autenttisuuteen. Laitan itseni tässä työssä likoon ja opin koko ajan tekemällä. Olen varmasti itsepäinen ja oppinut monet asiat kantapään kautta tällä ihmisyyden matkalla. Minulla ei ole kummoisia tutkintoja tai meriittejä. Siksi kärsinkin varmasti huijarisyndroomasta aina aika ajoin. Luulin itse asiassa selättäneeni sen, mutta huomasin eilen sen palanneen. Ja tässä tekstissä puran mitä tuo tunne haluaa minulle viestittää. 

Haluan työssäni ilmentää omaa luovuuttani, ajatuksiani. Pukea ajatuksiksi kaikkea sitä mitä olen joutunut kohtaamaan trauman läpikäymisessä… Sanoittaa asioita joita olen itse reilun kymmenen vuoden tietoisen tunnetyöskentelyn aikana oivaltanut. Ja sanoittaa asioita joita joskus itsekin olisin toivonut ja kaivannut jonkun sanoittaneen minulle matkalla läpi tunteiden rämeikköjen…

Minä en näe itselleni muuta titteliä kuin kirjoittaja ja ihminen. Kulkija tällä ihmisyyden polulla. Koulusta asti on kuitenkin opetettu, että johonkin tulisi pyrkiä, jostain valmistua ja johonkin sopeutua. Minulle ainoa tavoite elämässä on oppia nauttimaan ihmisenä olemisesta kaikkine haasteineen. Ja sopeutua en aio armasti, mihinkään sellaiseen mikä ei ole arvojeni mukaista. En enää. Heräsin jo siitä kuplasta. Huomasin, että niin ei tarvitse elää.

Pakko oli joskus vain hyvä tekosyy paeta pelkojani. Ja tuo sana kaikuu kyllä vieläkin  korvissani, koska niin kauan sitä minulle toistettiin. Mutta ihmisen keksimä merkitys sanalle ”pakko” on enää vain tyhjä kaiku vailla merkitystä, koska omaa polkuani itsepäisesti kulkemalla olen luonut omanlaisen tien. Ja se on ainut pakko mikä minulla on koskaan ollut. Olla uskollinen omalle polulleni.

Huijarisyndrooma alkoi eilen huhuilla varsin uskoattavasti ja kaikenkattavasti, että nyt olen ylittänyt taitoni. Tuo tunne nostaa päätään varmasti siitäkin syystä, että olen ylittänyt tietyt kynnykset jotka olivat ennen vain haave. Ja nyt on uudenlaisten kynnysten yli astumisen aika.

En usko, että tulee koskaan sellaista vaihetta jossa ihminen ei enää kyseenalaista tekemisiään mutta antaako sen estää etenemistä on se kysymys… Minä haluan pilkkoa osiin mistä huijarisyndrooma tulee jotta sillä ei ole minuun valtaa.

Joku minussa alkoi epäillä uuden kynnyksellä itseäni… Se on tavallaan ihan tuttua, joinakin päivinä mieleni alkaa kyseenalaistaa todella napakasti sitä mitä olen tekemässä. Se on tietysti myös hyvä ja terve asia, että voi epäillä itseään, koska yleensä se vahvistaa tai kirkastaa omaa suuntaa. Onko tämä juuri sitä mitä haluan tehdä?

Epäilysten myötä oma näkökulma vahvistuu ja laajenee. Sitä herää pikkuhiljaa näkemään itsensä eri perspektiivistä. Aivan kuin me nyt katsomme kasarin hiusmuotia ja nauramme sille. Joskus minäkin joudun ehkä huvittumaan sille mitä joskus olin. Ja tässä hetkessä tuo ajatus on kestettävä jotta voin ylipäänsä tehdä yhtään mitään.

Ehkä huijarisyndrooma syntyy koulumaailman myötä siitä illuusiosta, että eläisimme valmiissa maailmassa johon meidän tulisi valmistua. Ei meille kouluajoilla opetettu, että keskeneräisenä olet hyvä. Tai, että keskeneräisenä tulet pysymään loppuun asti. Ja, että tuossa keskeneräisyydessä ainoa mikä merkitsee on itsesi hyväksymisen määrä koska se auttaa sinua elämään aidosti tyydyttävää elämää. Itsemyötätunto on minulle  huijarisyndroomaan ainoa toimivaa vastalääkettä.

Meidät opetettiin suorittamaan itsestämme parempaa minää. Paremmin arvosanoin, paremmin taidoin. Elämme edelleen tuon ajatuksen illuusiossa siinä, että erilaiset valmentajat käärivät rahaa sillä ajatuksella, että emme koe olevamme riittäviä. Riittävä on se mikä on nyt. Asiat voivat silti muuttua, itseään voi silti kehittää. Hyväksyminen ei tarkoita minulle, että asiat olisivat aina näin. Se, että hyväksyn nykyhetken pudottaa vastustuksen ja se taas auttaa keskittämään kaiken energian olennaiseen sen sijaan, että vastustaisin  jotain mikä on.

Huijarisyndrooma voi olla hyödyllinen muistutus siitä, että kaikki mitä meille on opetettu ei ehkä ole totta. Kun lähdemme miettimään kenen ääni puhuu huijarisyndrooman hetkellä saamme ehkä siitä kiinni. Onko se kenties joku joka puhuu sen vanhan, maailmaa sairastuttavan tehokkuus ajattelun kielellä? Palveleeko itsensä piiskaaminen lopulta ketään?

Huijarisyndrooma on vanhan maailman haamukipuja uuden maailman alussa. Ja jos minä kuuntelen tuota syndroomaa se sanoo minun olevan lapsellisen idealistinen hömppä. Jos taas  jätän kuuntelematta tuota ääntä painan ”JULKAISE.” Huijarisyndrooman ääni edustaa itselleni maailmaa joka ei vastaa arvojani siksi voin ohittaa sen. Olemalla minä, riitän. En olemalla jonkun toisen mittapuulla riittävä.

Lue myös artikkelini:
Yrittäjä onko sinun vaikea hinnoitella työtäsi oikein? – Ajatuksia omanarvontunnosta ja markkina-arvosta
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”
Riittämättömyydestä armollisuuuteen
Lapset aistivat näkymätöntä
Materialla ei voi korvata syvimpiä tarpeita