Teksti on kaksiosainen, tästä pääset ensimmäiseen osaan.

Kaikki lähti kuolemasta, sen olemuksen ymmärtämisestä elämän kiertokulussa. Monesti emme anna tälle luonnolliselle osalle elämäämme, sille kuuluvaa arvostusta.  Sanat loppuvat kuoleman äärellä. Se on todellista, pysäyttävää ja lopullista. Illuusiomme ajan jatkuvuudesta kärsii kolauksen kuoleman äärellä. 

Kuolemaa sanotaan ”Harry Potter ja Kuoleman varjelukset” -kirjassa ”vihollisista viimeisimmäksi.” Onko kuolema vihollinen? Entä, jos se onkin tähän hetkeen ravisteleva ystävä? 

Suomalaisessa nykyisyydessä suhde kuolemaan on etäinen. Aivan kuin se olisi osanen elämästä irrotettuna. Juuri tämän vuoksi kuoleman kohtaaminen onkin haasteellista. Emme  osaa olla läsnä menehtyneen omaiselle. Surua ei välttämättä edes tarvitsisi olla kokemassa omaisen kanssa. Olisi täysin riittävää, jos saisi varmuuden elämän jatkumisesta elävien kanssa oman todellisuuden ollessa täysin jumissa kuoleman äärellä.

Nykyisellään kuolema on näkymätön ja pois korjattu ilmiö. Ei ole ihme, jos se vaikuttaa pelottavalta. Suuri tuntematon, jonka rajallisuuteen havahdumme sen osuessa kohdalle. Kuolema pysäyttää ajan lopullisesti. Yksinkertaisesti jonkun kohdalla aikaa ei enää ollut. Aika jatkuu alati eteenpäin, toisin kuin menehtynyt läheinen, jonka kohdalta sanotaan usein: ”liian aikaisin.”

Miksi liian aikaisin?

Jokainen meistä elää täällä juuri yksilöllisesti tarkoitetun aikamme. Emme voi tietää, kuinka kauan tuo hetki kestää.  Jokainen poistuminen täältä tapahtuu juuri oikeaan aikaan, vaikka omaa itsekyyttämme emme osaisikaan näin suhtautua toisen menehtymiseen. Voimme havaita toisemme, itsemme sekä jo poistuneet kaikenlaisissa luonnonilmiöissä ympärillämme. 

Kukaan ei ole kuollut ennen kuin hänet unohdetaan. Toivottavaa olisi vaalia aiemmin eläneitä kunkin omissa muistossa. Valita, mistä haluaa itselleen tärkeän poistuneen muistaa. Muistojen laatua ei voi valita. Ihmissuhteissa on vähintään kaksi osapuolta, jotka ovat myötävaikuttamassa olemassaolollaan muistojen syntymään. Silti kukin kohdallaan voi valita vaalia ihmistä itselleen sopivalla tavalla. Jopa niistä ikävistä elämisen myötä syntyneistä tapahtumista voi muovautua kauniita ikimuistoisia hetkiä, jotka on kokenut tietyn ihmisen myötävaikutuksesta. 

Aika ei edelleenkään paranna haavoja, vaan aktiivinen muutos itsessään. On osattava kohdata kuolema itsensä tasolla, jotta voi nähdä ilmiön elämää ylläpitävän vaikutuksen yksityiskohtaisesti ympärillään. Joskus on mentävä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Lähimpänä omaa elämäänsä kuoleman vaikutus on pysäyttävintä.

Kuolema on elämän luonnollista kiertoa. Joka päivä aurinko väistyy kuun tieltä tai valo pimeän. Toisin voisi sanoiksi pukea: auringon kuoleman myötä kuu nousee. Ikuisuuden iätön tanssi jatkuu yön ja päivän vaihtelussa tai vuorokauden ja vuodenaikojen.

Aurinko ja kuu: nämä kaksi muistuttavat Feenikslintua ajattomassa kehässään synny, elä ja kuole. Päivä ja yö toistavat aikakäsityksemme peruspilaria. Kunnes saapuu kierron hetki jolloin tärkeä ihminen ei enää olekaan jakamassa elämän kulkua, jota tallustelemme eksyksissä, ollessamme perillä, yksilöllisessä kohdassa elämässämme. 

Kuolema tuokin negatiivisiksi miellettyjä tunteita hyvinkin intensiivisesti esille. Elämän rajallisuus pysäyttää niille sijoilleen täysin. Pelilauta pyyhitään tyhjäksi, eikä revanssiin ole mahdollisuutta. Vaikka kuolema olisikin ollut odotettavissa, hetki jolloin sydän pysähtyy lopullisesti, on aina yllätys. Äärellä kuoleman sanat loppuvat, siihen päättyi kokonainen ihmiselämä. 

Ei ole enää mahdollisuutta luoda niitä uusia tulevia muistoja, joiden myötä jatkumo on todellinen ihmisen elämässä. Sukupolvet toistensa jälkeen kulkevat muistoissa. Aiemmat elävät niin kauan kunnes heidän tarinansa lakkaavat olemasta.

Elämään olennaisesti kuuluu muutos, olkoon, se sitten yksilön kannalta hyvä tai huono. Muutos ei kysele: miltä sinusta tuntuu? Se vain tapahtuu. Emme voi laajemmassa mittakaavassa painaa jarrua. Omassa elämässään voi kyllä jäädä paikalleen, pysähtyneiseksi elämänmuodoksi, jonka todellisuuskin on sellainen.

Kuulostaa raadolliselta ajatella näin. Yhtäaikaa täysin todenmukainen näkemys elämän luonteesta. Yksilön näkökulmasta ajateltuna koko maailma pysähtyy kuolemaan. Toinen ei ole enää mukana jakamassa elämänmatkaa, jolla tallustelemme täällä eksyksissä ja perillä yhtäaikaa.

Ollessamme yhtäaikaa eksyksissä ja perillä voi olla vaikeaa hahmottaa kumpi on kumpaa. Perillä olemme aina itsessämme sellaisena keskeneräisenä kokonaisuutena kuin olemme. Eksyksissä ollessaan ei tiedä suuntaa, mitä kohti lähteä. Ei ole määränpäätä sen tarkempaa. Aikuisuudessa oletetaan vastausten niin usein olevan jo valmiina. On täysin hyväksyttävää olla tietämättä.

Entä jos onkin kuoltava vanhalle ennen kuin voi rakentaa uutta?

Kuoltava itsessään itselleen tarpeeksi monta kertaa, jotta uuden rakentuminen on mahdollista. Pidettävä itselleen hautajaiset, joissa voi päästää irti siitä mikä ei enää palvele ja tue polkunsa askelissa. Rituaalin omaisesti annettava vanhalle armolliset jäähyväiset. Pyytämättä palaamaan enää takaisin, kun vanhan on aika jättää se ei enää ole aktiivinen osa nykyisyyttä.

Pienin askelen hippusin huomaa kuolevansa ja syntyvänsä uudelleen yhtäaikaa. Ikuisuuden kierrossa tämä muutos on luonnollinen. Mitä varhaisempaa ja vanhempaa itseään kohtaakaan sitä rankempi ja syvempi on luopumisen prosessi. Mikäli vanhan integraatio itseensä on ollut vahvaa ja intensiivistä, heijaste luovuttavasta vanhasta tulee näkyväksi myös rajusti. Niin paljon on syvälle itseensä koodannut ajstustensa turvin huonoa arvoa ja mitättömyyttä, että niiden olemassaolevaisuus haastaa useinkin elämän mielekkyyden.

Kuollessaan vanhalle on osattava luopua siitä osasta itseään, jonka suojaa ei enää tarvitse. Ikään kuin uusi alkaa uteliaasti luomaan omaa pientä pesäkoloaan olemisen luontoon. Haparoivin pienin ensiaskelin uusi ottaa tilaa itsessään.

Ajattelussa alkaa syntyä uudenkaltaista valoisuutta. Pystyy näkemään toisen ihmisen uudenlaisesta näkökulmasta kuin aiemmin. Inhimillisyydelle on sittenkin sijaa, kun taas tuomitseminen on saanut väistyä ajattelussa aikapäiviä sitten.

Oli aika jolloin tuominta oli ajatteluni ytimessä. Ihmiset kävelivät tyhmän näköisesti tai sanat kuulostivat tyhmiltä. Yritin keksiä jotain parempaa tilalle siinä onnistumatta. Olin todella ilkeä ajatuksissani toisia ihmisiä kohtaan.

Ylimielisyys oli pitkään suojakuoreni. Keskusteltuani toisen ihmisen kanssa saatoin päättää lopuksi vielä pääni sisällä: ”Minä voitin.” Asetin itseni toisen yläpuolelle omassa ajattelussani. Tämä piirre vielä valiettavasti nostaa päätään tilanteissa, joissa koen tarvetta puolustaa itseäni. Olen todella kylmä ja julma toista kohtaan, mikäli hän on oman kokemukseni mukaan toiminut minua kohtaan väärin.

Aivan hiljattain muistan ajatelleeni: ”Omapa oli syynsä, kun valitsi toimia noin.” Nykyisin toimintani on onneksi jalostunut niinkin pitkälle että osaan pysyä poissa ja hiljaa, kun tunnistan olevani tämän tunnekuohun vallassa. Matka tähän on ollut pitkä ja kivinen.

Suojani tullessa esiin sen intensiivinen vaikutus ei ole enää niin voimakas. Aiemmin oli pakko toimia suojasta käsin voimatta vaikuttaa omin todellisin ajatuksin kuluvalla hetkellä tapahtuvaan hankalaan tilanteeseen. Pakonomainen vetovoima, jota vastaan oli turha taistella, saneli tilanteiden kulun. Ikään kuin olisin hypännyt mukaan käsikirjoitukseen, jonka sisältönä oli vain pahaa oloa sekä sen purkamista kaikkeen ympärillä olevaan. Haavoittuneen eläimen lailla koitin puolustautua kaikelta olemassaolevalta kunnes jäin yksin. Käytännössä tuhosin kaiken ympäriltäni. Jäin yksin raunioihin keräilemään palasia ja aloittamaan perustusten rakentamisen samoille raunioille uudelleen ja uudelleen.

Aidosti taistelin siis vain itseäni sekä erilaisia olemuspuoliani vastaan. Heijastin taisteluni kaikkeen ympärillä. Se näkyikin todella monenlaisilla osa-alueilla elämässäni. Merkittävimpäni voisin mainita ihmissuhteeni. Yritin etsiä itselleni uutta äitiä.

Kovinkaan vaikeaa ei ole päätellä, ettei äitejä uusina saa kaupasta. Tai ainakaan minä en löytänyt. Yritin paikata kaikkea kipua, mitä suhteeseeni oman äitini kanssa liittyi. Mitä enemmän olen antanut itselleni tilaa ja aikaa pysähtyä itseni äärelle luomaan turvallista elämää, sitä enemmän olen päässyt kosketuksiin sisäisen lapseni kanssa.

Kädestä pitäen olen hänen kanssaan mennyt kipukohtiin. Olen päättänyt alkaa itse itseni kasvattajaksi. Kohta hetki kerrallaan näiden kipujen vapautua. Ensin annan tuskalle kaiken tilan mitä se tarvitsee päästäkseen esille. Olen tunteessa mukana, mutten ole tunne. Voin silti jostain taustalta tarkkailla, mitä kaikkea tällä kertaa menneisyydellä on kerrottavaa sisäisen lapseni muodossa.

Omalla kohdallani olen oppinut, ettei tällaiset menneeseen palauttavat takaumat ole kerrasta ohitse. Eli on monta monitusta kertaa jolloin sukellan syvyyksiin mörköjeni maille pimeyteen. Tällä kertaa rakas pienoiseni ei kuitenkaan tarvitse kääriytyä yksin peiton alle suojaan kaikenlaisia pimeän kaiheuksia, vaan aikuisena kanssasi tulen tuomaan pimeään valoa yksi pieni hippunen kerrallaan.

Kannattelua olen matkallani pimeyteen saanut paljonkin. Rakas puolisoni on kanssani opetellut minulle sopivia keinoja olla läsnä näissä pimeyden hetkissä. Tämän kaltaiset kokemukset ovat tulleet hänelle täysin uusina, joten olemme yhdessä kasvaneet ja opetelleet olemaan näissä tilanteissa. Ehkä avaan puolisoni roolia toisessa tekstissä lisää.

Kuoleman ilmiönä voi ulotttaa kaikkialle missä olemme. Niin yksilötasolla meihin ihmisiin kuin meidän ulkopuolella kaikkeen elolliseen. Kuolema on pysyvä osa elämää ja sen paradoksaalisesti alati muuttuvaa luonnetta. Hyväksymällä kuoleman kokonaisvaltaisesti elämää muuttavaksi voimaksi, voimme vapauttaa itsessämme sekä ympärillämme aistittavaa voimakasta potentiaalista energiaamme säteilläksemme ihmeessämme elollisina.

Aistimassa maailmaa sisäisestä lapsestamme käsin. Ihmetellen kaikenlaista. Palaamme takaisin lapsiksi aikuisen kehossa. Synnymme ihmisinä uudelleen vapauttamiemme kokemuksien myötä. Kokemuksien vapautumiseen tarvitaan kivuliaan kokemusten uudelleen elämistä tarpeeksi monella tasolla, jotta sen vangitseva vaikutus helpottaa hiiren askeleen verran.

Tärkeimpänä lahjana olen muilta saanut ajatuksen: opettele sallimaan ja antamaan tilaa kaikelle, mitä itsessäsi tapahtuu. Hyväksymällä elämänsä todellisen olemuksen on ottanut ensiaskeleensa pitkällä polulla muiden oivalluksien maailmaan.

Kuolemalla vanhalle vapauttaa uudelle itselleen tilaa syntyä olemaan uudenlaiseen muottiin ja aikaan itsessään. Voi luopua siitä, mikä ei enää palvele tai ole tarpeellista elämänsä kulloisessakin vaiheessa. Olemme kuin feenikslintuja synnymme, elämme ja kuolemme niin kauan kunnes meidät unohdetaan.

Siltikin olemassaolomme jatkuu luovuudessa: kirjaimina ja sanoina kirjojen sivuilla, niminä historian kirjoissa, tarinoina aikalaisten huulilla, videoina internetin maailmassa, kirjoituksina sosiaalisessa mediassa, blogeissa ja sanomalehdissä. Kokoonnumme yhteen kertomaan tarinoita niin kauan kuin elämme. Muodot ja tavat tarinan kertomiselle ovat muovautuneet aikojen saatossa paljonkin.

Millaisen tarinan sinä haluat jättää jälkeesi? Mistä sinut tullaan muistamaan?

Mitä sinussa on piilossa mitä maailma ei ole vielä nähnyt?