Kuolema on luonnollinen osa elämää. Se on välttämätöntä, jotta elämän luonnollinen kehitys ja kiertokulku olisivat tällaisia kuin ne ovat. Kuoleman olemusta pohtiessa löytyy mahdollisuus arvostaa elämän ainutlaatuisuutta juuri kuluvassa hetkessä. Kuolema ravistelee meitä takaisin tähän, missä elämme jokapäiväistä arkeamme. 

Itsestäänselvyyksiä ei ole, vaan jokaisesta hetkestä voi tulla ainutlaatuinen kokemus aikajanalla, jonka pituutta kukaan meistä ei tiedä. Eikä kuulukaan tietää. Se veisi olennaisen osan yllätyksellisestä elämästämme, jos parasta ennen päiväys olisi koodattu tietoiseen ajatteluumme. 

Elämän paradoksaalisuus kiteytyy hyvin yksinkertaisesti ajatukseen: huonoissa tai pahoissa asioissa on olemassa kolikon toinen puoli: jotain hyvää tai päinvastoin. Tämä selviää toisinaan pienellä viiveellä ja toisinaan välittömästi. Kaikki saamme osaksi sen, mikä on omalla kohdalla tarkoituksenmukaista. 

Kuolema on kaunis opettaja niin monessa asiassa ja läsnä kaikkialla missä elämme, jatkuvasti. Paikoissa, joista emme tiedä kuolee joka päivä ihmisiä. Riippuen maantieteellisestä sijainnista luonto herää tiettyyn itselleen sopivaan aikaan. Olemme oppineet nimittämään tätä jokavuotista ilmiötä vuodenajoiksi.

Tehdessään uudelle tilaa, kuolema, ottaa pois jotain itselle tärkeää tai rakasta. Usein kuolemaan liittyvän suruprosessin aikana on poistunut joku itselle tärkeä henkilö. Myös lemmikit ovat perheenjäseniä. Suru iskeekin juuri siihen kohtaan itsessä joka on nähnyt ja kokenut tämän ihmisen merkityksellisyyden vaikuttamassa omaan elämäänsä monin eri tavoin. 

Yksinkertaista ja käytännöllistä kuolemaa on käsitellä ihmistä lähellä olevan esimerkin kautta, kuten edellisessä kappaleessa. Ilmiönä se on kuitenkin läsnä kaikkialla, jotta elämä itsessään on mahdollista. Monissa viisaiden kauan sitten eläneiden kirjoittamissa tai heidän toimestaan kirjoitetuissa teksteissä mainitaan, mitä moninaisimmin keinoin tämä herkän tasapainon ylläpitäminen. On aikoinaan viitattu tähän elämää ylläpitävään herkkään tasapainoon elämästä ja kuolemasta.

Elämän paradoksaalisuus on välillä haasteellista käsittää, sillä kolikon toisella puolella olevat asiat saapuvat olemassa oleviksi ja läsnäoleviksi kukin omalla painollaan juuri oikea-aikaisesti. Tähän ei ole olemassa mitään tarkka määritelmää missä ja milloin jokin tietty asia ilmenee elämänpiiriin.

Pyrkimyksenä välittää viisautta ihmisenä olemisesta tarkoituksenaan sama päämäärä, mitä nykyään olemassa olevissa ilmiöissä on havaittavissa: ihmisenä olemista toiselle ihmiselle. Ihmisyyden ymmärrykseen ja arvostamiseen lähtökohtana on kyky kunnioittaa toista kanssakulkijaansa.

Historian havinaan hävinneet nimet ovat omana aikanaan olleet hengittäviä, tuntevia sekä ajattelevia todellisia ihmisiä. Jälkensä jättämisen myötä he ovat ottaneet oman paikkansa tässä ikuisuuden ketjussa, jota toisilla sanoilla kutsutaan elämäksi. Sukupolvien myötä muodostamme omanlaisemme aikajanan vaikutuksellamme elämään ja sen olevaisuuteen. Energiaan, joka sykkii ihmisessäkin sisällä, on aika jossain vaiheessa vapautua olemisen ikuiseen virtaan voidakseen mahdollisesti saada toisen kukoistuksen muodon. 

Energian määrä on vakio. Se fyysisesti muuttaa muotoaan jatkuvasti jättäen paradoksaalisesti muutoksen ainoaksi pysyväksi asiaksi. Jokainen päivä on erilainen, minkä sydämemme sykkii ja saamme hengittää puhdasta ilmaa. 

Elämän ja kuoleman ollessa illuusio tai osa elämän luonnollista kiertokulkua tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Pääsemme juuri tähän hetkeen, elämän olemukseen, juuri tässä ja nyt. Läsnäolevuudessa on ikuisuuden henkäys, jota jahtaamme niin epätoivoisesti. Läsnäolossa on ikuisuus. Henkäys ikuisuudessa on elämää ilman eilistä tai huomista. Syvä henkäys antautuessaan olemaan läsnä kuluvalle hetkelle, jossa eläminen täydessä voimassaan on mahdollista uskaltaessaan päästää irti kontrollista. Tila, jossa voi olla vaatimuksetta ihmisenä ihmiselle.

Emme hallitse täällä loppujen lopuksi mitään, jos haluaa elää vilpittömästi sydämestään käsin. Hallinta on valta-aseman luomista suhteessa toiseen elävään olentoon tai elämään.

Tasapainoinen harmonia on kaiken olevaisen ydin. Ymmärtäen oman paikkansa kaikkeudessa, tietoisuutensa laatu on avain laajenemiselle syvemmin ja ulottuakseen kollektiiviseen alintajuntaamme. 

Yhteiseen muistojen puutarhaan, mihin jää printti kaikesta, mitä elämässä ja aiemmissa sukupolvissa on tapahtunut. Mitä erilaisimmin keinoin kollektiivinen tietoisuutemme tuo pintaan asioita, joita meidän on kohdattava. Elämme toistaen samaa oppituntia muodossa tai toisessa uudestaan niin kauan kunnes sen merkitys kokijalleen paljastuu. Tässä vaiheessa voi tehdä tietoisen valinnan toimia toisin, jos kokee sen tarpeelliseksi.

Jokaisen kaltaista tietoisuutta tarvitaan. Toiset toimivat ytimestään syvemmällä kuin toiset. Kaikilla on tähän yksilöllinen rooli. Yksittäisen ihmisen voi asettaa tähän kuvioon yhtä helposti kuin laskea kaarnalaivan aalloille.

Luonto opettaa olevaisille kiertokulusta omassa tahdissaan. Mikään ei tapahdu tarkoituksetta vaan jokaisella olennolla on paikkansa täällä, jopa niillä kaikilla, joita emme ole tieteellisille menetelmille altistaneet. Yhteydessä luontoon aika pysähtyy: sitä ei ole. Luonnolle on vain nyt. Jokainen kuluva hetki on täysin riittävä vaatimatta itseensä mitään. Voi hengittää ja olla. Ei ole tarpeen olla muuta sillä, luonto ei tuomitse. Luonto ei valitse kuka on sopiva jollain tietyillä kriteereillä olemaan äärellään. Olemuksemme sen hetkinen laatu on täysin riittävä.

Olemiseen antautuminen voi olla haastavaa. Tietoinen mieli tahtoo kertoa turhia tarinoitaan huomisen olemattomuudesta. Niistä hetkistä, jotka ovat vain mielemme kuvituksen tuotetta. Tulevassa eläminen etäännyttää läsnäolosta tässä hetkessä. Kehollisesti ei ole kokemuksia tai muistoja, sillä kehomme ei kykene kokemaan elämää mielemme kautta.

Laskeutuminen kehollisuuteen antaa käyttöömme sen potentiaalin, jota itsessämme pakenemme jopa koko elämän mittaisen ajan. Kohtaamalla kaiken, minkä alitajuntaan on tallentunut. Ajoittain alitajunta tuleekin kylään. Itseään ei voi paeta, vaikka kuinka yrittäisi.

Antautuessaan voi olla näille hetkille itsesään. Eksyä, hukkua tuskaansa ja olla itselleen kaikkea mitä kulloinkin tarvitsee. Luonto opettaa ihmisyydestä hämmästyttävän paljon. Olemme kaikkeus ja kaikkeus on meissä. Näkymättömän verkoston energiahiukkanen on omaan tahtiinsa valmis ottamaan vastaan elämän ihmeen, läsnäolevasti elämisen kehollisuudessaan.

Eläminen kuluvassa hetkessä on ainut totuus, mitä meillä aidosti on. Luontomme, kaikki ympäröivämme, opettaa kiertokulullaan olemassaoloa juuri tässä hetkessä. Pysähtymällä voimme huomata ihmeen läsnäolon kaikessa olemisessa. Elämän ihme on olla olemassa ja hengittää syvältä sisältään energiaansa läsnäolevaksi kaltaistensa olevaisuuteen.

Näissä hetkissä kokemus ihmisyyden rajallisuudesta onkin haaste, tarvitsemme toisia kaltaisiamme muodostamaan yhteisön, jossa saa jakaa kullekin ajankohtaista hetkeä omastaan. Näin muodostamme luonnollisen lauman toisista kaltaisistamme. Olemme aina eläneet laumassa ja tulemme aina elämään.

Vaikka jokainen tallaa täällä elonsa polkua yksin, tarvitsemme toisiamme. Yhteydessä itseemme ja toisiimme mahdollisuutemme elonkirjossa ovat suuremmat kuin yksin eloa ihmetellessä.

Tästä linkistä kakkososaan tekstiä.