Aikaisissa aamuissa oli jotain lumoavaa. Herätä yön jäljiltä.
Toisinaan niin kovin intensiivisen yön jäljiltä. Monet unet olivat taas vierailleet luonani. Tuoneet kerrostumia, vanhoja tarinoita näkyviin.
Ja usein se jätti minuun hieman heilahtaneen tunteen herätessäni. Levottomuuden.
Tulla taas tänne. Herätä. Avata silmät.

Siitä huolimatta, siinä oli jotain maagista. Herätä uuteen päivään.
Valmistautua olemaan taas täällä. Taas ihmisenä. Taas matkalla.
Taas uudessa. Aina uudessa.

Keitin aamukahvia. Sytytin tuikkukynttilöitä. Laitoin pehmeää musiikkia.
Tuoksuöljyä. Hmm. Kaunista. Tunnelmallista.
Siitä kaiken täytyy aina lähteä. Tunnelmasta. Se oli minulle nykyään itsestäänselvää.

Totesin, ettei taas auttanut muu kuin auttaa itseään laskeutumaan.
Antaa yön levottomuuksien laantua.
Mielen laantua. Sulaa. Hiljakseltaan.

Voi mieli. Sillä oli niin monta kysymystä heti aamusta mielessään.
Se tykitteli ilmoille suuria suuria kysymyksiä. Pyörremyrskymäisiä kysymyksiä.
Antaa olla. Antaa olla. Olin onneksi oppinut laskeutumaan.
Sallimaan itseni laskeutua.

Liikutin kehoani. Tein lempeää, pehmeää liikettä. Annoin sen hieman avautua.
Pehmentyä jännityksistään. Annoin venytysten ja liikkeiden tuoda sille uutta energiaa.
Uutta virtaavaa energiaa. Uutta sulattavaa energiaa. Ihan hiljakseltaan.

Sitten vain asettauduin siihen. Matolleni. Makuulleni.
Suljin silmäni. Otin syvään, syvään henkeä. Laskeuduin.
Syvälle itseeni laskeuduin. Keskustaani. Vatsan seudulle.
Mmmm.
Annoin kutsun nousta – kutsun sielulleni tulla osaksi tätä kokemusta.
Osaksi tätä hetkeä.

Niin me aloimme yhdessä luomaan tätä aavaa syvää merenomaista tilaa.
Se lähti nousemaan keskustastani.
Kuin suurteen laajentuvien aaltojen lailla se lähti sieltä nousemaan.
Varmemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Avaten minut, avaten tietoisuuteni.
Sinne annoin itseni vain laskeutua. Vain laskeutua.
Olin hiljaa. Kuuntelin.
Vihdoin minä vain kuuntelin.

Sieltä se nousi. Tämä selkeä kutsu.
Sieluni syvä kutsu.
Se kysyi: tuletko tanssimaan?
Tuletko kanssani tanssimaan?

Ja herkkä kun olen niin arvata jo saattaa, että kyyneleethän se silmääni nostatti.
Itkua tihrustaen minä huokaisin:
Voi rakas sieluni.
Miten tunnetkin minut niin hyvin.
Mihinkään muuhun ei minulla olisi nyt jaksamista.
Ei halukkuutta.
Mutta tanssiminen. Siihen minä olen valmis. Todella valmis.
Sen laadun minä tiedän.
Sen laatu on luottaminen. Antautuminen.

Joten vastaus on kyllä. Minä suostun tähän tanssiin kanssasi. Minä suostun.

Niin minä annoin itseni vain saapua. Tähän tanssiin saapua. Syventyä.
Se otti minut mukaansa. Niin kovin pehmeästi se otti minut mukaansa.
Toi yhdeksi tämän syvän sisäisen meren kanssa. Laajentuneen meren kanssa.
Se tuntui niin intensiiviseltä. Niin voimakkaalta. Niin laajalta.
Samaan aikaan se oli niin uskomattoman levollista ja hiljaista. Lempeää. Pehmeää.
Se vei minut korkealle. Laski alas lempeästi. Pyörteisiin, pehmeisiin aaltomaisiin liikkeisiin.
Lämpimästi, lämpimästi. Minua niin pehmeästi tukien. Tanssittaen, koskettaen.

Ja pala palalta, enemmän ja enemmän, annoin itseni vain upota siihen.
Upota syvälle, syvälle siihen. Tanssiin. Tähän uskomattomaan sielukkaaseen tanssiin.
Se oli niin yksinkertaista. Niin helppoa. Niin kovin, kovin helppoa.

Mieleni alkoi hiljentyä. Niin yksinkertaisesti vain hiljentyä.
Silloin minä muistin – tämä on tanssin laatu, hiljainen mieli. Hiljainen mieli…

Huokaisin ja totesin: Tältä tuntuu olla yhtä. Voi että, tältä tuntuu olla yhtä.

Se oli kaunis, upea hetki. Merkityksellinen hetki.
Se oli hyppy. Tietoinen suuri hyppy.
Tuntemattomaan.
Irtipäästöön.

Olin lakannut taistelemasta.
Olin lakannut yrittämästä ymmärtää.
Olin lakannut piiloutumasta.
Ja vain suostunut tähän tanssiin.

Siinä päätöksessä oli ollut jotain niin kovin somaa, niin kovin viatonta. Niin kovin puhdasta.
Eikä sieluni ollut ainoa, joka tässä kutsui tanssiin.
Nimittäin minäkin kutsuin tanssiin.

Ja ensi askel tätä kutsua oli se, että päästin lähelle.
Päästin niin kovin lähelle, että annoin kaiken pudota edestäni pois. Kaiken.
Ja annoin sieluni olla siinä. Lähellä. Minussa.

Tietäen, että se tietää kaiken minusta. Näkee kaiken minusta.
Sillä tavoin, että sitä ei osaa sanoin kuvata.
Mutta se vain lävistää kaiken. Ytimiäni myöten.
Ja minä annoin sen nähdä itseni.

Tietysti se oli aina jo nähnytkin kaiken, mutta ihmisenä olin luullut piiloutuneeni, luullut, että se ei näkisi, ei tuntisi, jos oikein piiloudun siltä.
Mutta nyt. Olin tullut ulos piilostani. Jokaisesta piilostani.
Ja vain olin siinä. Siinä yhteisessä tilassa. Yhteisessä tanssissa.
Paljaana, haavoittuvaisena.
Sillä tavoin avoimena, etten koskaan aiemmin ollut ollut.
Näytin itseni. Sielulleni. Kokonaan.

Ja se hiljaisuus mikä tätä kaikkea ympäröi, puhui puolestaan.
Lähettäen sen kaikista merkityksellisemmän kysymyksen, mitä ihminen oli aikojen saatosta asti syvällä sisimmissään pohtinut.

Ja sielu kuuli sen, kuunteli sen, syvästi.
Niin kovin kovin syvästi. Herkästi. Lämpimästi.

Ollen vain siinä. Niin kovin lähellä.
Antaen minun tuntea sen.
Tämän kaikista suurimmaisen rakkauden.
Myötätunnon. Lämmön. Puhtauden.
Se puhui volyymeilla.
Sellaisilla tunteilla sekä aistimuksilla, että sanat eivät niitä pysty kuvaamaan.
Mutta voin yrittää.

Se oli samaan aikaan haikeaa, sellaista syvää kaipausta.
Kaipausta siitä, että olimme niin kauan olleet erillämme toisistamme.
Niin kauan olleet pois toistemme tietoisuudesta.
Siinä oli tuntemuksia siitä, miten yksinäinen, surullinen ja hukassa ihminen oli ollut.
Siinä oli syvää myötätuntoa ja hyväksyntää sitä kaikkea kohtaan. Kaikkea sitä kohtaan.
Ja se rakkaus. Voi se rakkaus. Se oli jotain niin käsittämättömän puhdasta.
Niin käsittämättömän suurta. Helpottavaa. Oikeaa.

Se täytti minut kokonaan. Jokaisen soluni, jokaisen ajatukseni.
Jokaisen osan minua.

Ja siinä me olimme yhtä. Minä sekä sieluni.
Tuntien tätä kaiken kauneutta. Kokemuksieni kauneutta.
Minun kauneuttani. Sitä ainutlaatuista minua, joka oli täydellinen epätäydellisyydessään.

Hiljaisuus ympäröi tätä pyhää hetkeä.
Aamu oli alkanut sarastaa, aurinko oli noussut esiin yön varjoistaan.
Päivä oli puhkeamassa kukkaansa. Upeaan syksyiseen kukkaansa.

Lintu lensi parvekkeelle, se oli ollut ohikulkumatkalla, mutta pysähtynyt tuntiessaan jotain merkityksellistä.
Mmm. Mikä on tämä myötätuntoisen, pehmeän tuntuinen energia mikä tuolta asunnosta tulee, se oli tuuminut. Tämä syvä, rakkaudellinen tila.
Siinä se katseli, ikkunasta sisään vain katseli.
Ja antoi itsensä olla. Nauttia tästä kaikesta. Tuntemuksistaan. Elämästä.

Se teki sen valtaisan iloiseksi.
Nimittäin se tunnisti, että tuolla matollahan pötköttelee ihminen, kuka on sallinut itsensä olla vapaa.
Vapaa, kuten minä! Se hoksasi.
Ja se puhkesi mitä iloisimpaan lauluun.
Hassuun iloiseen lauluun.
Joka kuului näin:

Näin me täällä menemme. Lennämme. Iloitsemme.
On kaikki aina pyhää ollut.
Ei mikään ole erillistä mistään ollut.
Yhtä ja samaa.
Kaunista sinfoniaa.
Elämän virtaa.
Ihmeellistä sekä ihanaa!
Hyvää päivää! Hyvää päivää!
Minä kaikille ihmisille toivotan.
Ja vapauden kutsun suustani päästän.
Kuulkoot jokainen sen, joka ikinen joka tahtoo ja valmis tähän on.
Minä vapauteen uskon!

Ja niin se silmää iskien pyrähti kauniiseen, upeaan tanssinomaiseen lentoon!
Näkemiin ja nähdään! Se huikkasi.

(Kuvat on luotu yhteistyössä tekoälyn kanssa.)