Olen tosi hyvä lamaantumaan. Pienikin juttu voi triggeröidä kehossani jähmettymisreaktion, totaalisen pystymättömyyden ja kykenemättömyyden kokemuksen. Ja sitä seuraavan pettymyksen, häpeän, syyllisyyden ja toivottomuuden.
Miten minä taas olen tässä samassa tutussa suossa? Miten minä taas tipahdin tänne, vaikka juuri eilen tai aivan hetki sitten olin onneni kukkuloilla, elämäni voimissa, täynnä iloa ja rakkautta? Ja nyt taas, täällä sitä vaan kaivellaan näitä samoja pohjamutia.
Kokemus tuntuu siltä kuin matto vedettäisiin yhtäkkiä alta, yhä uudelleen ja uudelleen. Sitä seuraavaa tipahdusta alkaa vähän jo pelätä etukäteen. Ja joka kerralla se silti yllättää. Joka kerralla siitä tulee pettymys. Miksi näin kävi taas?
Burn outin muistot kehossa
Minulla lamaantumisen triggeröi helposti sairastuminen. Pienikin kurkkukipu saattaa saada minut makaamaan sängynpohjalle. Ei siksi, etten fyysisesti kykenisi mihinkään muuhun. Eihän kurkkukipu todellisuudessa estä muuta kuin pahimmillaan puhumasta, ehkä tapaamasta ihmisiä, jos se on tarttuvaa tautia ja ehkä kovemmalti urheilemasta. Mutta minun mielessäni se linkittyy jostain syystä aiempaan totaalisen romahtamisen kokemukseen, pahimpaan burn-out-aikaan, jolloin todella en kyennyt fyysisestikään kuin makaamaan paikallani yksi hengitys kerrallaan. Aikaan, jolloin oli pakko lopettaa jopa kevyimmällä Body Balance -tunnilla käyminen, kun sekin sai sydämen lyömään pelottavan kovaa.
Burn outista kehoon jäänyt vahva muisto ja pelko siitä, että joutuisin joskus uudestaan siihen tilaan, saa pienetkin kipeyden merkit laukaisemaan hälytyksen valtavasta vaarasta. Onhan se ymmärrettävää, sillä ennen burn outia en todellakaan kuunnellut kehon hälytysmerkkejä, vaan sinnittelin aivan liian pitkään hammasta purren ja eteen päin puskien.
Varoitusjärjestelmä vinksallaan
Minun tapani reagoida vaaraan on yleensä jähmettyä paikalleen. Niinpä kehoni jähmettyy ja lamaantuu ikään kuin jo varmuuden vuoksi välttääkseen totaalisen romahduksen. Mutta tämä varoitusjärjestelmä toimii itseään vastaan. Se saa minut lähelle juuri sitä tilaa, jota yritän paeta silloinkin, kun totaaliromahdus olisi todellisuudessa hyvin kaukainen vaara.
Kehoni menee tällöin supersäästöliekille ihan vain varmuuden vuoksi kuin varautuen ikuiseen talveen tai taisteluun. Tästä taas tulee itselle heikko ja kyvytön olo. Seuraa itseni tuomitsemista ja syyllistämistä, kun tajuan järjellä, ettei mitään todellista vaaraa ole tässä hetkessä ja silti en pysty välittämään keholleni tätä tämän hetken todellisuutta. En saa sammutettua väärää hälytystä.
Tulee häpeä siitä, miten pienet asiat minut voivat viedä pohjalle. Ja neuvottomuus, miten pystyn omaa elämääni elämään, jos näin helposti tipahdan raiteilta. Näissä lamaantumisen hetkissä koko elämäni näyttäytyy vain epäonnistumisten sarjana. Tunnen tipahtavani oman elämäni aktiivisesta luojasta olosuhteiden uhriksi, säälittäväksi tyypiksi, joka ei oikein pysty mihinkään. Itsesyytökset eivät auta asiaa.
Antautuminen tyhjyydelle
Juttelin aiheesta yhden ystäväni kanssa, joka suhtautui lamaantumiseen kovin neutraalisti, piti sitä aivan normaalina juttuna. Tajusin, että en ollut ehkä koskaan täysin uskaltanut jäädä tuntemaan sitä totaalista, syvää lamaannusta ilman että olisin pyrkinyt pääsemään siitä tilasta pois.
Seuraavana aamuna, kun lamaannus iski, kokeilin antautua sille ihan täysin. Sallin itseni olla siinä tunteessa, missä millään ei ole mitään merkitystä, siinä tilassa, missä oikeastaan en haluaisi olla yhtään mitään, en haluaisi olla edes olemassa. Ehkä ensimmäistä kertaa minä todella sallin itseni tuntea sen pohjattoman tyhjyyden koko kehossani, enkä pyrkinyt siitä pois, en syyttänyt tai säälinyt siitä itseäni. Olin vain, tunsin sen kaipuun olematta olemiseen. Jokin osa minusta todisti sitä kaikkea, katseli sitä tunnetta vähän etäältä, antoi sille hiljaisen hyväksyntänsä. Sanoi äänettömästi, että tämäkin saa olla.
Makasin siinä lamaannuksessa unen ja valveen rajamailla monta tuntia, kunnes pikku hiljaa tunteen intensiteetti alkoi laskea. Lopulta tuli piste, jossa keho tuntui saaneen tarpeekseen paikallaan olosta. Yhtäkkiä tuntuikin aidosti hyvältä nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Niin vain se lamaannuksen tunne meni ohi. Avasin verhot, ja auringonvalo tulvahti sisään huoneeseeni. Kuoleman kaipuun jälkeen tunsin sisälläni ihan uudenlaisen elämän janon. Teki mieli mennä katsomaan aurinkoa ulos.
Tätäkö se tunteiden salliminen todella on?
Sallia kuolema, sallia syntymä ja sallia elämä niiden välissä.
Jälkikäteen mietin, että se osa minusta, joka toisinaan haluaa lakata olemasta, on vain yksi osa minua. Syvimmän lamaannuksen ja toivottomuuden hetkellä se usein valtaa koko tietoisuuteni näyttämön ja saa minut hetkellisesti uskomaan, että tämä kuoleman kaipuu olisi koko minuuteni halu, vaikka ehkä tämä uhriosani on vaan kyllästynyt omaan toivottomuuteensa ja ehkä minun onkin aika päästää siitä irti. Mutta ensin sen kanssa on oltava, sitä on kuultava ja se on nähtävä kokonaan.
Vuosien tantra- ja tietoisuusharjoitukset alkavat ehkä viimein vaikuttaa niin, että toisinaan siellä synkimmässäkään lamaannuksessa en enää täysin hukkaa itseäni sen hetkiseen tunnetilaan. Siellä pimeimmässäkin mielen sopukassa on paikalla sisäinen todistaja. Se muistuttaa, että minussa on muitakin osia, muitakin tunteita, haluja ja kaipuita.
Pikku hiljaa sinne todistajan vierelle on saapunut myös Rakkaus, joka hyväksyy, sallii, tuntee myötätuntoa ja rakastaa ehdoitta myös sitä kaikkein heikointa, kaikkein toivottominta ja lamaantuneinta osaa minussa ja lupaa olla senkin kanssa läsnä. I’ve got you, se kuiskaa silloinkin, kun kukaan ei kuule.
Muita Reben tekstejä:
Kuka minä olen puhumaan rakkaudesta
0 kommenttia