Minua on auttanut lasten kanssa suhteen muodostamisessa aina se että olen yrittänyt parhaani mukaan asettua heidän asemaansa ja ymmärtää heidän tunteitaan. Aina ei ole ollut helppoa enkä voi itsekään sanoa toimineeni aina oikein, joskus kaukana siitä. Tilanteet on kuitenkin aina jälkikäteen pyritty avaamaan keskustellen ja anteeksi on pyydetty. Pikku hiljaa ymmärrys on lisääntynyt lasten puolelta omaa tunnemaailmaansa kohtaan sekä oma ymmärrykseni on lisääntynyt omaani kohtaan. Perheeksi kasvaminen tekee joskus kipeää ja se tapahtuu välillä yrityksen ja erehdyksen kautta mutta tärkeintä on aina se että ymmärrys pyritään säilyttämään ja sitä pyritään kasvattamaan tuntuipa itsestä välillä miltä tahansa. Niin kauan kuin on halua ”tulla puolitiehen vastaan” on mahdollisuus kasvaa yhteen perheenä. Tätä voi toki vaikeuttaa joskus hyvinkin monimutkaiset uusperhekuviot johon liityy paljon ihmisiä, mutta yhtä kaikki tunteiden ymmärtäminen niin itsen kuin lasten kohdalla on varmasti ainoa avain onneen.

Olen ymmärtänyt oman lapsuuteni kautta miltä on tuntunut kasvaa ilman toista vanhempaa. Nyt kun elän uusperheessä jossa lapsilla ei ole enää elossa olevaa äitiä olen voinut nähdä oman suruni heissä. Niinkuin vanhemmuus yleensä myös uusperhe nostaa omat traumamme pintaan käsiteltäviksi ja olen joutunut kohtaamaan hyvin kipeitä asioita itsessäni lahjalasteni kautta. Olen myös ymmärtänyt että mitä enemmän pystyn tukemaan näitä lapsia heidän menetyksessään eheydyn siinä myös itsekin. Uusperhe on tuhannen taalan paikka kohdata omat tunteensa ja auttaa lapsia  ymmärtämään omia tunteitaan.

Taaperoikäiset lapset purevat ja lyövät kun yrittävät ilmaista negatiivisia ja ahdistavia tunteitaan. Jo pieni lapsi tuntee vahvaa mustasukkaisuuden ja omistamisen halua. Lapsen ikä ei liity tunteiden kokemisen vahvuuteen vaan niiden rakentavaan ilmaisuun. Kun lapselle alkaa tulla sanat tutuiksi hän alkaa ilmaista itseään sanoin. Tunteet saavat sanallisen muodon ja ne pyritään projisoimaan helposti toisiin jos niille ei ole saanut ymmärrystä ja nähdyksi tulemisen kokemusta. Mitä pidemmälle tämä irrallisuuden kokemus omien tunteiden kanssa jatkuu, sen pidemmälle kehittyy niiden projioisinnin oikeutus. On liian hankalaa yrittää pärjätä ikävien tunteiden kanssa yksin joten  oloa ymmärrettävästi yritetään helpottaa puhumalla rumasti toisista ihmisistä, esimerkiksi äitipuolesta. Tuskin useinkaan lapsen sisällä on aitoa ajatusta siitä että äitipuolessa olisi jotakin vikaa. Asia saattaa olla jopa päinvastoin, äitipuoli on lapselle rakas mutta tilanteeseen liittyvät tunteet ovat kaikin tavoin muuten hämmentäviä.

Kun lapsi puhuu rumasti tai kokee tarvetta piikittelylle jokin tunne hänessä haluaa tulla  esiin. Hyvin usein tuo tunne on turvattomuuden kokemus, hylätyksi tulemisen pelko  sekä hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tarve. Aivan kuin aikuisissakin. Jos minkä tahansa ikäisellä ihmisellä on tarve haukkua toisia niin hänellä ei voi olla hyvä olla. Ihmisellä joka haukkuu muita on syvä, joskus täysin tiedostamaton tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi mutta hänellä ei ole keinoja ja kykyä ottaa vastaan hyvää tai jokin sisäinen arvottomuuden tunne itsessä estää sen. Ihminen on ikäänkuin pulassa omien tunteidensa kanssa ja on oppinut ehkä jo lapsesta asti torjumaan muut piikittelyllä ja defenssillä vaikka todellinen tarve onkin ehkä täysin päinvastainen. Jos perheessä näytetään samaa mallia lapset todennäköisesti kopioivat sen omaan käytökseensä.

Lapsissa nuo tavat eivät kuitenkaan ole vielä niin automatisoituneita ja lapsen on helpompi tulla tietoiseksi omasta käytöksestään aikuisen ohjauksessa. Aikuisella itsellään tulisi olla kyky kohdata omia tunteitaan jotta voisi tukea myös lasta tähän.

Nykyään kun lapsilla on tarvetta kohdentaa ilkeyksiä minuun tai joihinkin muihin henkilöiden kysyn suoraan asiasta. Tänään oli taas tilanne jossa toinen lahjalapsistani kommentoi kaksi melko negatiivista juttua peräkkäin minuun liittyen niiden sen kummemmin liittymättä yhtään mihinkään. Joskus nämä kommentit voivat olla hyvin hienovaraisia ja aikuinen voi kyseenalaistaa itseään ja tunteitaan mutta olen itse oppiut tunnistamaan nuo hetket jolloin lapsi haluaa vain purkaa pahaaoloaan.  Kysyin että tiedätkö mitä se tarkoittaa kun on tarve sanoa jotain negatiivista toisista. Ensin hän ei halunnut myöntää että oli sanonut mitään negatiivista. Kun kysyin asiaa uudelleen niin hän kysyi no miksi. Vastasin että silloin kuin ihmisellä on tarve sanoa toisesta ihmisestä jotain pahaa niin hän ehkä itse haluaa huomiota ja rakkautta osakseen. Ensin lapsi kiisti tämän mutta saman lauseen lopussa myönsi asian kuitenkin olevan niin ja halusi tulla silitettäväksi.

Kun jatkoimme keskustelua aiheesta lapsi totesi ettei tajunnut tekevänsä niin, siis projisoineensa omaa pahaaoloaan. Ja siinäpä se juuri onkin, harvemmin lapset tajuaa, harvemmin aikuisetkaan ymmärtää syitä omalle käytökselleen mutta kun sitä lähdetään yhdessä avaamaan ja purkamaan niin ne syyt löytyvät. Asiat ovat hyvin monimutkaisia ja ne voivat avautua vain aidolla kiinnostuksella toista kohtaan. On hyvin inhimillistä reagoida ja piikittää ehkä takaisin  ikävään kommenttiin koska siitähän herää ikävät tunteet mutta mitä tietoisemmaksi tulemme ettei taustalla ehkä olekaan henkilökohtaista halua vahingoittaa meitä ihmisenä vaan tuon toisen ihmisen oma pahaolo, sen enemmän voimme kasvattaa ymärrystä välillemme ja sitä vähemmän omalle mielipahalle on itseasiassa aihetta. Tottakai on inhimillistä edelleen joskus loukkaantua ja pahoittaa mielensä mutta lasten pahaaoloa voidaan lievittää ennenkaikkea puhumalla niistä syistä siellä taustalla kuin esimerkiksi  kontrolloimalla ja uhkailemalla  tai korostamalla käytöstapoja. Rajat on asettetva tottakai mutta asioiden ääneen puhuminen voi olla ratkaiseva avain. Syyt ”huonolle” käytökselle loppuu kun omista todellisista tunteista voikin puhua ääneen ja rehellisesti.

Seuraavan kerran kun lapsipuoli sanoo jotain negatiivista ja ikävää mitähän tapahtuisi jos kysisit suoraan kommentin syytä. ”Onko sinulla paha olo äidin ja isän erosta?” ”Tunnetko itsesi ulkopuoliseksi?” ”Onko sinulla epävarma olo?” Kun äitipuoli osaa sanoittaa lapsen tunteita joita kukaan muu ei välttämättä tunnu näkevän lapsen luottamus häneen kasvaa koko ajan ja hänen elämässään on ainutlaatuinen suhde, joka ei ole uhka muille suhteille vaan rikkaus lapsen elämässä. Sen sijaan että olisi kyse vain ”pelisäännöistä” ja ”käytöstavoista” voisiko kyse ollakin tunteista ja tunnekasvatuksesta?

Meillä on tunteet ensi parkaisustamme (ja jo aikaisemmin sikiönä)  hautaan saakka ja ehkä yksi elämän tärkeimmistä asioista onkin oppia tulemaan omien tunteidensa kanssa toimeen ja käsittelemään niitä. Jos aikuiset eivät sitä tee, kuinka lapset voisivat oppia? Uusperhe on ainakin itselleni ollut tuhannen taalan paikka ja mahdollisuus oppia entistä enemmän tunteistani. Välillä on menty ojasta allikkoon mutta loppujen lopuksi kuitenkin eteenpäin ja mikä tärkeintä armollisuus itseä ja muita kohtaan kasvaa.