Niin harmittomia ja viattomiakin kuin kommentit ”ei ole mitään pelättävää” tai ”älä itke” ovatkin, ne sisältävät paljon suuremman merkityksen kuin mitä aikuiset ehkä niitä sanoessaan haluavat tietoisesti välittää.

Kun yritämme kontrolloida toisen tunnetta, mitätöimme hänen kokemustaan kokea omia tunteitaan. Tunne on aina totta, vaikka tilanteessa olisikin väärinkäsityksiä. Esimerkiksi kun lasta pelottaa pimeässä, aikuinen yrittää sanoa, ettei pimeässä ole mitään mitä pelätä. Lapsi painaa pelon sisälleen miellyttääkseen vanhempaansa mutta pelkää silti. Tunne ei usko selityksiä eikä järkeä. Tunne on tunne. Koska meitä kaikkia on lähestulkoon opetettu juuri näin, opetettu kontrolloimaan tunteita järjellä, olemme niiden kanssa todella hukassa aikuisena ja opetamme vaistomaisesti samaa lapsillemme.

Olen todella vaikuttunut joka kerta 2-vuotiaani kanssa kun pystyn keskustelemaan uhma- tai kiukkukohtauksen keskellä hänen kanssaan. Yleensä aina näissä tilanteissa olen itse toiminut hänen tarpeitaan mitätöiden tai ohittaen kärsimättömästi josta hän on loukkaantunut tai pahoittanut mielensä. Kun pysähdyn tilanteen äärelle yrittäen ymmärtää miten lapseni tilanteen kokee, tilanne yleensä ratkeaa.

Tilanne raukeaa yleensä siinä kun myötäelän hänen tunteitaan. Ei sillä, että määrään häntä käyttäytymään tietyllä tavalla tai yrityksellä kontrolloida niitä. Kun annan lapsen tuntea pettymystä, loukkantumista tai turhautumista sillä voimalla kuin hän sitä kokee ja hänen tunnettaan ymmärtäen, tunne raukeaa yleensä hyvin pian ohi. Se, että kuuntelee lapsen tunteita ja elää niitä hänen kanssaan ei yleisestä päätelmästä huolimatta tarkoita rajattomuutta.

Otan esimerkin eiliseltä. Olimme rannalla. Poikani viihtyy veden äärellä todella hyvin ja haluaisi olla siellä loputtomiin. Tuli kuitenkin aika kun meidän piti lähteä pois. Hän hermostui siitä. Itki ja huusi, että haluaa olla vielä rannalla. Selitin, että huomenna tullaan uudestaan ja nyt pitää lähteä nukkumaan. Kuten sanottu, järkipuhe ei tunteissa auta eikä tämä auttanut poikaani rauhoittumaan. Hän veti jarrut pohjaan ja yritti saada haluamansa.

Sain hänet kuitenkin rauhoittumaan kun hyväksyen ja rakasten katsoin häntä ja otin osaa hänen tunteeseensa. En yrittänyt saada tunnetta loppumaan tai järkiperustein yrittänyt saada häntä kontrollomaan sitä. Hän rauhoittui täysin kun kysyin, että onko sinulla rankkoja tunteita. Hän katsoi minua itkuisin silmin silmiin ja sanoi ”Joo.”

Jo kaksi vuotias osaa tunnistaa milloin on kyse tunteista. Kaksivuotias ymmärtää kun hänelle puhuu näin. Tunsin sen tunteen joka pojastani välittyi kun hän katsoi minua. Tuo katse sanoi ”sinä näet minut, mikä helpotus.” Tämän jälkeen aloimme jutella tiellä näkyvistä kotiloista ja poikani katseli niitä. Matka sujui käsikädessä mukavasti kotiin asti. Olen monesti huomannut, että juuri tällä tavalla, ilman, että vastustan hänen tunteitaan saan hänet aidosti rauhoittumaan.

Kun lapsi saa luvan tuntea, hänen ei tarvitse kehittää strategioita tunteiden kanssa selviytymiseen. Tälläisiä strategioita olen joutunut itse aikuisiällä purkamaan. Oma strategiani on ollut, että olen muuttunut vihamieliseksi tai etäiseksi kun minussa nousee vaikeita tunteita. Olen oppinut, että niille ei ole tilaa. Ne ovat olleet joillekin liikaa.

Olen yrittänyt selviytyä tunteiden kanssa kun pelkkä niiden hyväksyminen olisi riittänyt vapauttamaan ne. Opimme lapsena sietämään vaikeita tunteita ja voimme kokea niitä aikuisen turvan avulla jos meillä on omia tunteitaan kohdannut aikuinen jonka kanssa tehdä se.

Nyt aikuisena opettelen sallimaan kaikki tunteeni. Vain sillä tavalla tunteista pääsee eteenpäin, tuntemalla. Ei järkeistämällä, selittelemällä, älyllistämällä tai logiikan avulla. Tunteissa ei useinkaan ole järkeä mutta silloin kun niitä kokee ne on totta. Ja niille olisi hyvä suoda oma hetkensä. Yleensä vain lyhyt salliva hetki riittääkin. Ja tunne on vaihtunut toiseksi. Vastustamalla saatamme pantata vaikeita tunteita vanhuuteen asti.

Jos tunteitaan oppii vastustamaan sisällä ei ole hyvä olo. Puhdasta tunteiden virtaa voisi verrata kirkkaaseen puroon. Vesi solisee eteenpäin ja pysyy raikkaana. Seisovassa lammikossa taas vesi on yleensä sameaa ja likaista. Tunteet eivät vahvimmillaankaan sairastuta meitä eivätkä ole se todellinen ongelma. Ongelmia muodostuu jos meidän tarvitsee kieltää se mitä todella tunnemme. Jos tunteiden virta on tukahdutettu. Se voi sairastuttaa ja siitä voi seurata monenlaisia ongelmia monilla elämän osa-alueilla.

Aikuisenakin voi oppia hyväksymään omia tunteitaan. Se käy helpommin kun tiedostaa, että tunteet eivät oikeasti ole huonoja vaan niihin liittyy valtavasti vääriä ja epäterveitä uskomuksia. Nuo uskomukset voi muuttaa.

Kun saamme vaikeimmille tunteille tukea ja hyväksyntää löydämme myös ilon. Ja oikeastaan sitä ei tarvitse edes etsiä, ilo löytyy yleensä heti kun muille tunteille on saanut tilaa. Ilo on heti surun takana. Ja tämän huomaamme parhaiten siitä kun lapsi pystyy iloitsemaan heti itkun loputtua. Lapselta tämä käy vielä luonnostaan.

Omassa elämässämmekin on tälläisiä hetkiä. Vai oletko koskaan kokenut vastaavaa kuin minä, että kun itkun ja pahanolon saa tuhertaa ystävälle pian alkaakin naurattaa. Kun sallimme surun ja negatiivisen tunteen olla, seuraava tunne on jonossa tulossa vuorollaan.

Meidän ei tarvitse oppia kontrolloimaan tunteitamme. Toki hyvä oppia kontrolloida käyttäytymistämme vaikeissa tunteissa, mutta oman kokemukseni mukaan sekin onnistuu paremmin silloin kun on tullut kuulluksi. Pahimmillaan se, ettei kukaan kuule todellisia tunteitamme saa sisimpään kaamean olotilan jonka kanssa ei osaa toimia. Voi tulla suorastaan paniikki ja pakokauhu. Mihin laitan tämän tunteen kun sille ei ole lupa olla? Tunteita ei voi piilottaa. Paitsi sisimpään ja se vie ilolta tilaa.

Tälläistä ymmärrystä toivoisin kohdistettavan enemmän kanssa ihmisiin ja erityisesti lapsiin. Lapset elävät vielä puhtaasti tunnemaailmassa, he eivät osaa hävetä tunteitaan jos heitä ei siihen opeteta. Eikä tunteissa ole mitään hävettävää, ne kuuluvat luonnollisesti ihmisyyteen. Lapsi voi olla myös suuri opettaja tunteiden maailmassa. Hän näyttää mite luonnollisia tunteet ovat. Mikään muu meitä ei oikeastaan erota lapsista kuin ne mallit jotka olemme matkalla oppineet. Tunteet ovat edelleen samat.