Paljon puhutaan siitä, miten lapsille tulisi sanoittaa tunteita. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sanoittamista tarvitaan lähinnä aikuista varten. Lapsi on hyvinkin kiinni tunteissaan, hän ei tarvitse niiden kanssa opastusta. Sanoittamisen kautta yritetään usein tavoittaa tunteet mielen kautta ja se on hiukan harhaanjohtavaa. Tunteissa ei tarvita sanoja. Tärkeintä niiden kanssa on se, että ne saa tuntea. Lapsi osaa tunteiden tuntemisen puhtaasti, mutta meillä aikuisilla tilanne on usein toinen. Sanoittaminen on hyvä asia kunhan perusasia ei unohdu. Tunne tarvitsee ennenkaikkea tilaa ja hyväksyntää olemassa ololleen. Sanojen merkitys on toissijainen. Lapset opettavat meitä takaisin tunteidemme juurille, eikä päinvastoin.
Olen monta kertaa saanu vaikuttua pienen lapseni terveestä tunneilmaisusta ja ottaa itsekin mallia siitä. Pari päivää sitten tapahtui taas aivan hämmästyttävän ihana tilanne siitä miten puhtaasti lapsi ilmaisee tunteitaan. Opin terveestä tunneilmaisusta sen tilanteen kautta itsekin paljon.
Olimme tehneet omenapiirakkaa ja pöydällä oli piirakan seurana jäätelöpaketti. Olimme pyytäneet myös naapurin lapset tarjoilujen ääreen. Istuimme mieheni kanssa sohvalla kun isommat lapset ottivat piirakkaa ja jäätelöä. Yhtäkkiä 2,5-vuotias poikamme tuli viereeni ja sanoi: ”Olen vihainen.” Aluksi äänensävy oli melko hiljainen ja rauhallinen. Kysyin mistä olet vihastunut. Äänenpaino vain voimistui: ”Olen vihainen. MÄ olen VIHAINEN!” Koko ajan äänensävy kohosi ja muuttui lopulta karjumiseksi. ”MÄ O – LEN VI – HAI – NEN!!””
Katsoimme mieheni kanssa toisiamme ihmeissämme kun emme saaneet mitään johtolankaa yllättävän tunnepuuskan alkuperästä. Poikani oli kiivennyt syliini ja selkä kaarella jännittyneenä huusi sylissäni kuinka vihainen onkaan. Hän piti samalla kädestäni kiinni hyvin hellästi eikä kohdistanut vihaansa millään tavalla minua kohti. Ei rutistanut eikä lyönyt. Vain ilmaisi vihaansa. Hän koki vihan tunnetta omassa kehossaan vahvasti.
Huomasin miten naapurin lapsi katseli tilannetta hiukan pelästyneen näköisenä kauempana ja lopulta hän vastasikin: ”Se tuli varmaan vihaiseksi siitä kun kielsin häntä nuolemasta jäätelöä suoraan paketista.” Ahaa! Nyt tilanne valkeni meillekin. Kerroin pojalleni, että jäätelöä on syömässä muutkin joten sitä ei saa nuolla mutta sinä saat olla vihainen siitä, että sinua kiellettiin. Poikani kuunteli ja rauhoittui melkein heti. Kohta kysyinkin, että otetaanko jäätelöä ja omenapiirakkaa ja vastaus oli iloinen ”Joo!” Erittäin raivokas tunne olikin yhtäkkiä tipotiessään!
Olin vaikuttunut siitä millaisella voimalla poikani päästi tunteensa ulos ilman, että tunne kohdistui yhtään kehenkään. Hän tuli syliini näyttämään ja kokemaan tunnettaan, päästi sen ulos ja pienen kesustelun jälkeen tilanne palautui normaaliksi. Ajattelin jälkeen päin, että wau, tuollaista on terve tunteen ilmaisu.
Terveesti ilmaistu tunne ei ole osoitettu kenellekään.
Tunne on tunne. Se ei ole mielenosoitus tai manipulointikeino. Tunteen kanssa ei tarvita mitään siitä pois vievää strategiaa kun meillä on turvan ja luottamuksen kokemus, että tunteillemme on lupa olla. Kun ihminen on saanut ilmaista tunteitaan ja tullut nähdyksi niiden kanssa, hänen ei ole tarvinnut kehittää strategioita niiden kanssa toimeen tulemisessa. Aikuisilla on kuitenkin usein päinvastoin. Meidän tulisi oppia pois strategioistamme joihin olemme oppineet tunteiden kanssa.
Kun lapseni kokee tunnetta hän antaa sen näkyä ja kuulua, mutta se ei vie tilaa kokoansa enempää vaan kestää juuri sen hetken minkä kokoinen tunne on. Siinä ei ole mitään liioiteltua tai vähäteltyä. Vain puhdas sen hetkinen tunne. Aikuisilla on usein tapana suurennella tai pienentää omia tunteitaan. Tehdään draamaa sinne missä sen ei kuulu alunperin olla tai mitätöidään omia tunteita kokonaan näkymättömiin.
Lapset ovat meille terveitä peilejä tunteiden ilmaisun maailmaan. He eivät ole vielä oppineet häpeämään kokemuksiaan ja sitä kautta väärällä tavalla rajoittamaan tunteitaan.
Metsään mennään kun alamme arvostella toisen tunteita eri asioista. Näinhän meidän tunteisiin on usein suhtaudutte: ”Isot pojat ei itke.” ”Miksi olet niin herkkä?” ”Eihän tässä ole mitään pelättävää.” ”Rauhoitu, kerää itsesi.” Kun arvostelemme toisen tunnetta, teemme samalla selväksi, että sille ei ole tilaa. Sen kokija joutuu kehittämään strategioita tunteen piilottamiseksi ja sen kanssa selviämiseen jos tunne ei puhtaasti saa olla. Saa olla tarkkana ettemme opeta lapsiamme samaan mihin me olemme oppineet. Terve tunne-elämä on vapaata virtaa. Tunteet tulevat ja menevät. Kun tätä ei sallita se sairastuttaa.
Me aikuiset olemme usein oppineet ajattelemaan tunteitamme, tuntemisen sijaan. Tähän perustuu myös monesti mielestäni se tunteiden sanoittaminen lapselle josta alussa mainitsin. Aikuinen puhuu ja nimeää tunteita mutta kuinka moni aikuinen pystyy aidosti sallimaan lapsen tunteen olla. Kuinka moni pystyy kannattelemaan tilaa toisen surussa ja vihassa. Kuinka moni aikuinen pystyy aidosti omalla esimerkillään sallimaan oman tunteensa olla, lapsenkin edessä. Tilanteesta ja paikasta riippumatta. Kuinka monesti yritämme tukahduttaa toisen tunnetta, että nyt sille ei ole tilaa eikä tämä hetki ole sille sopiva, koska teemme jatkuvasti niin myös omien tunteidemme kanssa.
Kontrolloinnin kautta tunteet yleensä vain paisuvat ja saavat ihan vääristyneitä muotoja. Olen huomannut sen oman lapseni kanssa ja myös itsessäni. Jos yritän kontrolloida tai hillitä lapsen tunnetta se vain voimistuu ja alkaa ottaa enemmän tilaa ympäriltään. Kun sallin tunteen tulla pitämällä tilaa sille juuri sen hetken ja sillä voimalla kun se ilmenee puhutaan yleensä vain parin minuutin kestoisista tunteista. Vastustus lisää tunteiden voimakkuutta. Omatkin tunteeni säilyvät sisimmässä jopa vuosikausia jos yritän välttää niitä oheistoiminnalla. Tunteiden välttely voi johtaa masennukseen, apatiaan, aggressioon, lamaantumiseen, ylikiltteyteen, riippuvuuksiin, ahdistukseen, teeskentelyyn, itsetuhoon, itsestä ja yhteydestä vieraantumiseen, yksinäisyyteen… Lista on loputon.
Tunteista ei pääse läpi kuin tuntemalla ja sanoittamisen sijaan mielestäni on tärkeämpää sanaton tilan antaminen. Kun kanssaihmisten kanssa on tila omille tunteille, sen kyllä aistii ja kokee nahoissaan. Se tuntuu rakkaudelta ja hyväksynnältä. Tilan antamista ei voi huijata. Muiden tunteille osaavat antaa tilaa yleensä sellaiset ihmiset jotka ovat käsitelleet ja käyneet läpi myös omia tunteitaan hyväksyen.
Paras keino oppia antamaan lapselleen tilaa tunteissa onkin tutustua omiin tunteisiinsa ja luoda ehkä kadotettu yhteys omaan tunnemaailmaansa. Siitä avautuu elämänmittainen, tervehdyttävä ja hyvää tekevä matka. Tunteiden vapaa kokeminen lisää elämänlaatua, – niiden tukahduttaminen taas rajoittaa niin monin eri tavoin.
Lapset osaavat terveen tunneilmaisun ja sen sijaan, että me muka opettaisimme heitä tunteisiin usein jo rajoitetun tunneilmaisumme kanssa, he sen sijaan opettavat valtavasti meitä jos vain suostumme tässä oppilaiksi.
Ihailen lasten elämänvoimaa ja uskon, että se tulee juuri vapaasta ja puhtaasta tunneilmaisusta. Lasten kautta voimme itsekin löytää saman vapauden elämään opettelemalla tunnistamaan ja TUNTEMAAN tunteitamme uudelleen.
Lue myös artikkelit:
Lapsena saadut mallit tunteiden käsittelemiseen kantautuvat aikuisuuteen asti
Aikuisen energia rauhoittaa taaperon
Laadukkaat ja iloiset lastenvaatteet Pubulta
Vaille jäämisen jäljet
Mökkiloma Serenassa
0 kommenttia