Unenomaisuutta, unenomaisuutta. Sitä on tänään taas ilmoilla.
Kaikki tuntuu jotenkin kaukaisemmalta, etäisemmältä.
Tilanteet, joita on viime aikoina ollut. Ihmissuhteet, tapahtumat.
Onnistumiset, iloitsemiset, epävarmuudet sekä epäonnistumisen kokemukset.
Kaikki ne tanssivat nyt hieman kauempana.
Aivan kuin saisin laskeutua jonnekin toisaalle. Kauemmas siitä kaikesta.

Epätodellisuudesta todellisuuteen. Mikä on loppuviimein edes totta kaikesta?
Mieli väittää toista. Sydän on hiljaa. Hyväksyvässä tilassa. Hiljaa.
Mieli väittää vastaan. Näkee epäonnistumisen. Vakuuttaa siitä.
Kertoo, että pitää puolustautua. Selittää. Puhua.
Kertoa oma näkemys. Haluaa vakuuttaa, ettei kukaan ole nyt käsittänyt mitään väärin.
Haluaa tehdä itsensä näkyväksi. Itsensä näkyväksi.
Kadottaa, kadottaa. Suunnan siinä helposti kadottaa. Toisiin ihmisiin uppoaa. Peileihin katoaa.
Hmm.

Lähdetäänkö tänään matkalle? Sisäiselle matkalle.
Kylmä tuuli pyyhkii ylitseni. Kuin jotain jäisiä maailmoja todeksi tuotaisiin.
Jäänkuningatar. Kaukaisuudessa. Eteeni avaa kylmät maisemat.
Istun hiljaa. Kaiken keskellä. Olohuoneen matolla. On tilaa hengittää. Paljon tilaa olla.
En ole menossa mihinkään. En tekemässä mitään. Olen vain.

Tunnen kiinnostuksen heräävän sisälläni. Näytä, näytä, näytä itsesi.
Mistä oikein on kyse? Mikä on mitäkin? Kuka minä olen?
Kun tämä kylmyys, jään viima pyyhkii ylitseni, kuka minä olen?
Sen kaiken vastaanottaja. Peiliinkatsoja.

Hiljaisuus alkaa tehdä itseään todeksi.
Todemmaksi, kuin se toinen.
Mielen maailma. Se missä on paljon ratkaistavaa, selitettävää.
Annan itseni avata uuden todellisuuden. Uuden valtakunnan. Shh.

Sisäinen viisaus kutsuu minua antautumaan.
Tulemaan todemmaksi itselleni.

Olen niin kiitollinen siitä, mitä elämässäni on. Kaikista niistä tilaisuuksista mitä olen saanut.
Ihmisistä. Ovat sydämeltään niin kovin rakastavaisia. Niin kovin rakastavaisia.

Silti kaikkein tärkeintä on omaan sydämeeni luottaa. Sen peiliin katsoa.
Nähdä sieltä itseni. Antaa itselleni se, mitä vaille aikoinani jäin.
Kuka minussa on se, joka kaiken itselleni antaa. Kuka?
Kuka minussa on se joka hyväksynnän verhon sisimpäni eteen kantaa?
Kuka?

Minä tunnen hänet. Kaukaisuudesta saakka tunnen hänet.

Hiljaisuudessa olen hänet tavannut. Auta minua. Minä hänelle sanoin.
Auta minua. En tiedä minne olen menossa. Olen itseni hukannut.
Kadottanut tähän kokemukseen. Auta minua. Auta.

Hän vastasi minulle:
Tulee aika jolloin tiedät itsesi. Tiedät itsesi niin kovin todeksi.
Aika jolloin et enää tunne olevasi hukassa.
Tulee aika.
Ja minä vien sinut perille. Vien kyllä perille. Mutta tiedä, että tarvitsen sinua siihen.
Tarvitsen läsnäoloasi. Suostumustasi. Sitoumustasi.

Ja minä vastasin: Minä valitsen totuuden.
Aina totuuden. Aina.

Ja hän vastasi:
Oletko valmis vaalimaan totuuden kaikista syvimmäisen? Oletko?

Valmis. Aina.

Hmm. Miten helposti sitä katoaa. Ihmisyyden verhoon katoaa.
Miten sekavaa kaikesta tulee. Kuka teki mitä? Koska?
Ja mitä? Kuka?

Mutta kaiken takana piilee totuus siitä, että vain hyväksynnän ja myötätunnon maailmassa, löytyy totuus siitä, että kaikki vain on. Sitä mitä on. Ei tarvitse jahdata. Ei syyllisiä etsiä.
Ei riivautua mistään. Mutta se mikä siinä onkin niin outoa, on se, että:
Mieli ei ymmärrä. Mieli ei päästä helpolla. Mieli ei ymmärrä.

Kunnes se antaa periksi. Alkaa otettaan menettää. Antautua. Pehmentyä.
Silloin tämä toinen maailma alkaa tehdä itsensä todemmaksi.
Myötätunto, pehmeys. Se on totuuden ydin.
Se on puhdas. Niin puhdas.

Joten hengitä. Hengitä kanssani. Anna itsesi saapua. Myötätunnon syliin vaipua.
Tuudittua. Pehmittyä.

Kaikki tapahtuu aikanaan. Aikanaan. Aikanaan. Aikanaan.
Hiljaisuus esiin kapuaa. Shh. Sinut esiin nostaa. Shh.