Moni osaa varmaan samaistua tähän. Elämässä on tuntunut hyvältä. On ollut mukava viikko takana. Tuntuu, että asiat virtailevat tosi kivasti ja oikeat jutut tapahtuvat.
Muutenkin on oikein lokoisa ja uudistunut olo. Uusi ihanan tuntuinen todellisuus on alkanut nostaa päätään ja nousta esiin todeksi elettäväksi.
Kunnes sitten yhtäkkiä jotain todella outoa tapahtuu.

Pudottautuukin jonnekin täysin toisenlaiseen todellisuuteen.
Sellaiseen missä ahdistaa ja on kauhea olla. Tuntuu, että on vajonnut jonnekin vanhaan manalaan.
Ei hemmetti. Miten tämä voi olla mahdollista? Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Koska tämä muuttuu ja mitä hittoa oikein pitäisi tehdä.
Tilanne muistuttaa minua siitä, kun pääsiäisenä oli niin keväistä, lämmintä ja aurinkoista ulkona ja tänään, muutama päivä myöhemmin, ulkona on voimakas lumimyrsky päällä. Takatalvi iski oikein täydessä voimassaan. On tosi vaikeaa kävellä tuolla ulkona tässä ilmassa. Vaikea nähdä eteensä.

Itse ainakin voin samaistua tähän todella hyvin. Elämäni näyttäytyi minulle hetki sitten vielä aika mukavana, virtailevana ja tasapainoisuuteen taipuvaisena, kunnes yhtäkkiä jokin seuraavan tason sisäisyyden myrskytsunami toi näkyville käsittämättömät määrät tuskaa.
Kehonikin meni sen seurauksena ihan remonttiin. Hyvä, että ylös sängystä pääsee. On ahdistanut.
Pää on sumua täynnä. Silmissä ei tahdo näkyä kirkkaana mikään.
Pelkään, että rahat loppuvat enkä tiedä mistä saan lisää. Uusia laskuja vain pukkaa sisään. Kuin tyhjästä. Tunnelma on pahaenteinen.

Olen muuttamassa kuun lopussa. Tänään Lidlissä käydessäni näin ihanan ovimaton ja ihanan laadukkaan kattilahomman. Olisin halunnut ostaa ne uuteen kotiin, mutta totesin ettei minulla ole tällaiseen nyt rahaa. Siitä varmistui ajatus, että haluan todella päivittää itseni seuraavalle tasolle elämässäni siten, että minulla on varaa asioihin. En halua elää murehtien raha-asioita. Haluan että asiat sujuvat ja voin ostaa sen mitä tarvitsen.
Ja sehän kysyy sitten sitä, että jotain täytyy myös alkaa tekemään.
Totesin myös, että on turha jäädä valittamaan mielessään siitä, että kun nyt olisin ne halunnut ja ei minulla ole sinne kattilaa, kun siellä ei voi käyttää näitä vanhoja (induktiolieden takia), ja ovimattonikin on kai huono.

Ehei. Sitten keitetään vaikka paistinpannulla jos niikseen tulee.
Ja ovimatto kyllä menee. Mutta pointtina se, että haluan että elämässäni virtaisi laveammin raha.
Siksikin on hyvä aika muuttaa. Uuden paikkakunnan myötä koen, että uudet tasot elämässä avautuvat. Uudet työmahdollisuudet, itseni toteuttaminen yms. Päivitys on siis käynnissä.
Mieli ei kyllä tajua tästä mitään. Olen vuosien ajan tehnyt lähinnä satunnaisia keikkatöitä sisäisen työni intensiivisyyden vuoksi, joten se on mielelle iso pala purtavaksi. Hämmentävä pala purtavaksi. Olen alkanut avata tietoisuuttani uusille mahdollisuuksille, mutta ei minulla ole mitään varmaa tietoa mistään. On ollut tärkeää liikkua pienin askelin eteenpäin.
Tämän vuoden olen ollut yrittäjällä työkokeilussa, mikä on ollut ihanan joustavaa sekä myös opettanut minulle uusia asioita. Tuonut näkyville uusia mahdollisuuksia.

No, nyt takaisin Lidliin. Sain suht säästeliäät ostokseni tehtyä ja matkasin kassalle. Siellä oli juuri aloittanut nuori mies palvelemassa. Hän oli niin pahoillaan ja jännittynyt siitä, ettei osannut ja että hommassa kesti. Ei tiennyt kasvisten nimeä yms. Oli hätäinen. Ja minä sanoin sille niin lempeästi, että ei se kuule haittaa. Ja autoin häntä tunnistamaan niitä kasviksia.
Se jotenkin kosketti minua siksi, että tuntui että jokin osa minuakin on samalla tavalla aivan paniikissa, jännittyneenä ja ahdistuneena tästä kaikesta.
Kenties se tarvitsee vain minusta sen osan paikalle, joka on myötätuntoinen, rauhallinen ja vain siinä läsnä. Sanomatta sen kummemmin mitään.

Olla majakka itselleni. Läsnäolon ja myötätunnon majakka. Tässä suuressa sisäisyyden myrskyssä. En tiedä tulevasta, mutta ei auta kun mennä päivä kerrallaan. En tiedä koska kehoni on virkeämpi. En tiedä koska ei enää purista ja ahdista. En tiedä mistä saan lisää rahaa. En tiedä tuleeko joku ostamaan sohvan vai pitääkö se ottaa mukaan sinne uuteen kotiin. En tiedä miten elämä tulee menemään. Mutta voin vain luottaa siihen, että kävi miten kävi, minussa on jokin sellainen suuri läsnäolo ja myötätunto paikalla kaikessa itseäni varten. Aina. Valmiina auttamaan. Valmiina olemaan kanssani. Kävi miten kävi.

Ja se läsnäolo on jotenkin jännästi selkeydessä. Luottamuksessa. Hiljaisuudessa.
En voi muuta tehdä kuin nojata siihen tämän kaiken keskellä.
Pala palalta. Hetki kerralla.
Ja voi miten kovasti haluaisin itse olla kokoajan kokemassa tätä elämää siitä levollisuudesta ja luottamuksesta käsin, mitä tämä osa minua pitää sisällään.
Mutta koska näin ei vielä ole, haluan olla myötätuntoinen itselleni ja kaikelle minussa.
Olen matkalla ja saan myös olla. Voin vain palata uudestaan ja uudestaan tämän läsnäolon äärelle.
Kunnes jonain päivänä huomaan, että se alkaa olla minun vakioni.

Lisäksi täytyy vain todeta, että kyllä on hirveää, kun on hirveää.
On hirveää, kun yhtäkkiä todellisuus tuntuu ottavan mittavat määrät takapakkia ja kaikki tuntuu ahdistavalta. Ei kukaan siitä pidä!
Mutta tarkkaillessani itseäni ja muita olen huomannut, että yleensä ongelmana on se, että ihmiset eivät monesti tiedä miten olla itsensä kanssa kun on vaikeaa. Eivät osaa olla prosesseiden keskellä. Eivät tiedä miten tukea ja auttaa itseään samalla kun on kamalaa.
Yleensä käännytään pikemminkin itseään vastaan. Ollaan vihaisia ja vaaditaan itseltä.
On kamalaa kun on kamalaa ja siitä tulee vielä kamalampaa jos on itselleenkin kamala.

Jotenkin olen alkanut itse elämässäni löytää siihen, että osaan enemmän ja enemmän auttaa itseäni kaikessa. Olla kaikessa tukeva itselleni. Siihen on ollut tosi pitkä matka. Mutta on hienoa huomata, että se on alkanut löytyä. Siitä olen kyllä kiitollinen.

Tämän kaiken keskellä minua esimerkiksi auttaa se, että ohjaan itseni aamuisin vakaalla puheellani hengitykseeni ja keskityn siihen, että tuon itseni läsnäoloon. Tuon itseni olemaan majakka kaikelle sille hirveälle myrskylle mikä sisälläni pauhaa. Kivulle rinnassa. Pistävyydelle sydämessä. Äänille sisälläni. Tunteilleni.
Ja siinä istuessani se alkaa laantua. Edes hetkeksi. Hetkeksi hiljaisuutta myrskyn keskellä.
Silloin teen päättäväisen valinnan jatkaa eteenpäin. Kohti vapautta. Kohti elämää.

Teen myös muutaman kerran päivässä rauhoittavaa joogaa. YouTube on täynnä ihanien ihmisten joogia ihan ilmaiseksi. Se on mielestäni valtava lahja. Ja hirveydenkin keskellä olen iloinen, että pystyn näkemään mitä lahjoja maailma on pullollaan.
(Vaikka välillä jotain osaa minusta ärsyttää jostain syystä ne lempeät rauhalliset joogaohjaajat juuri nyt.)

Palaan kuuntelemaan Anna Taipaleen juttuja. En oikein kuule mitään mitä kuuntelen, mutta jotenkin se laittaa minut muistamaan lempeyttä. Anna on ihana ihminen ja hänen opeillaan on ollut suuri vaikutus elämääni.
Kirjoitan myös paljon. Välillä vain voivottelen sinne kirjan sivuille. Kerään itseäni. Toistelen: Ei auta nyt kuin olla itselleen lempeä. Rakastava. Auttaa itseään. Listaan sataan kertaan asioita mitkä tukisivat nyt minua. Ihmettelen ja totean latteuksia.
Sekin tuntuu ihan auttavan. Sitten keitän teetä tai teen kurkumalattea.

Välillä sitten on vain ollut vanha kunnon paniikki päällä. Kirjoitan laskutoimituksia rahatilanteestani, muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin. Kauhistelen. Ihmettelen. Eikä se muutu, vaikka miten monta kertaa sen kirjoitan. Hämmennyn. Mietin vaihtoehtojani. Mietin, saisinko jostain muutamaksi päiväksi keikkatyötä, vaikka viikonlopuksi.

Välillä vaadin itseltäni. Että nyt ei saisi antautua pelon vietäväksi. Pitäisi olla jämpti ja luja. Niin olen tehnyt sisimpänikin kanssa. Olen oppinut menemään pelon läpi kerta toisensa jälkeen. Sille antautumatta. Vakaasti sen edessä olen seissyt hievahtamatta minnekään, kunnes se itse on antautunut. Miten voi olla näin hiivatin vaikeaa olla siitä erossa ”ulkoisen” maailman suhteen.

Vaadin, että nyt pitäisi pysyä lujana eikä syödä yhtään sen enempää kuin on nälkä.
Nyt ei ole aika mennä tunnesyömiseen.
Välillä tulee vanha ääni ja läsnäolo paikalle, joka vain tarkkailee minua ja ”virheitä” joita teen. Tuomitsee ja käskee olemaan nyt vain ihan rauhassa. Lopettaa säntäilyn. Lopettaa äkkipikaiset liikkeet. Pitäisi vain istua hiljaa tämän karmeuden keskellä. Tehdä yksi asia kerrallaan. Olla oikein.

Sitten löydän taas lempeyden kaistalle. Sille päästessäni tunnen, että tämä on se tie, joka mut perille itseeni vie. Ja kysymyksiini vastauksetkin tuo. Kun vaan hetkeksi pehmeyttä suon.

Taas on helpompi hengittää, helpompi olla. Annan sisuskaluja puristavan kivun ja ahdistuksen vain tuntua ja olla. Siinä lempeyden kaistaleella sille on tila. Otan lämpimän suihkun. Leivon kauraleipää. Ja kun sitä leipoessa hätäinen ääni nousee sanomaan että ”nyt se meni ihan pihalle, kun painelin sitä liikaa. Ja tuliko siihen nyt ihan liikaa niitä jauhojakin”, niin totean, että no tässä sitä opitaan. Katsotaan millainen tulee. Ja hyväähän siitä tuli.
Ja näin ne loputtoman tuntuiset tunnit päivästä taittuvat. Yksi kerrallaan.

Ja jotain osaa minua myös naurattaa tämä kaikki. Naurattaa se, että siellä Lidlissä katselin niitä kuramattoja ja mietin miksei minulla ole varaa nyt vain ostaa näitä asioita. Se oli oikeasti jotenkin ihana kuramatto. Well, hello, siinä sanottiin.
Naurattaa miten sitä oikeasti tuntuu, että on jotenkin hukkumassa.
Että aivotkin ja ajatukset ovat irtisanomassa itseään. Että on jotenkin menettämässä itseään.
Eikä tiedä mitä tapahtuu.

Ja sitten esitän itselleni kysymyksen: Miten saisit tästäkin hirveydestä mahdollisimman ikimuistoista aikaa? Niin, että joskus kun kerrot tarinaa tästä ajanjaksosta, se tarina olisi oikein rikas ja värikäs.
Oikein sellainen makoisa.

No, siinäpä vasta kysymys. Taiteilijan luonteeni on valmis tutkimaan tätä. Avautumaan olemiselle kaikessa!

PS: Tekstin kirjoittamisen ja julkaisun välillä oli tunti. Siinä välissä ehdin irtipäästellä vielä lisää ja samassa sain sohvalleni ostajan. Hän tulee tunnin päästä. Mahtavaa. Näin ne asiat liikkuvat ja virtaavat. 🙂

2 Kommentit

  1. Jane

    Kiitos kun jaat, sinun kirjoitukset on resonoineet yhä uudelleen.❤️

    Vastaa
    • Ida Mokki

      ❤️❤️🤗

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *