Tämä oli taas yksi niitä viikonloppuja, kun hiljaisuuden verho sulki tilan sekä ajan syliinsä.
Se tuntui siltä kuin olisi jokin laajentunut ulottuvuus jossa olla. Jossa kulkea. Jossa matkata.
Se tuntui vakavalta. Tuntea tämän tilan muodostuminen. Nähdä sen esiinnousu tyhjyydestä.
Aivan minun ulottuvilleni.
Enkä voinut paeta sitä, en kieltää sen olemassaoloa.
Enkä missään nimessä olisi edes halunnut tehdä niin.
Vaikka tämä kaikki tuntui hieman epävarmalta minulle, en voinut kuin suostua hiljaisuuden syleilemäksi. Suostua astumaan sen luomaan tilaan.
Ja nyt kun se oli tässä. Edessäni. Ympärilläni. Tunsin itseni niin raskaaksi. Sydämeni niin raskaaksi. Tulin sen edessä niin paljaaksi. Ja vain seisoin siinä. Olin siinä.
Kuiskasin: Kerro minulle. Kerro. Mitä minä teen tälle? Itselleni.
En voi kantaa enää tätä raskautta. Tätä pimeyttä mukanani. En vain voi.
Sen täytyy jäädä pois. Sen vain täytyy.
En aio ottaa sitä enää mukaani. En aio.
Olen valmis luopumaan siitä. Niin kovasti.
Se tuntuu kuin olisi joku jatkuva musta möykky minussa.
Koko ajan jotain, mitä vastaan asettua.
Jotain, mikä kysyy minulta jatkuvaa hereillä oloa.
Kamppailua siitä, ettei se saa otetta minusta.
Tuntuu kuin se rakastaisi painaa minut alas. Sanoa minulle asioita.
Kertoa millainen sen mielestä olen. Miten vääränlainen, miten paha.
Ja se haluaa, että vajoan sen uskomuksiin.
Olen aika väsynyt siihen. Ottamaan sen kanssa näitä eriä.
Olemaan jatkuvasti sen niskan päällä, tai välillä sen alla.
Tiedätkö. Sen täytyy lähteä minusta. Nyt.
Olen tosissani. Hyvin tosissani.
Hiljaisuus katsoo minua. Nyökkää syvästi minulle.
Tuijotamme pitkään vain toisiamme.
Tunnen itseni niin väsyneeksi, mutta samalla tunnen päättäväisyyteni. Varmuuteni.
Toivon. Uudesta alusta.

Tämä on niin väärin. Kuulen itseni sanovan.
Tämä on niin väärin, että joudun kamppailla tällaisten asioiden kanssa.
Eikö minulla voisi olla hieman helpompaa tämän asian suhteen.
Hieman kevyempää.
En jaksa enää elää tätä outoa fantasiamaailman satua, missä nämä kaikenkokoiset ja näköiset örkit ja monsterit sisälläni kolistelee ränsistyneiden talojen ikkunoita.
Saa minut uskomaan ja tuntemaan asioita, jotka tekevät kaikesta vaivalloista.
Minähän olen piinattu, tuumaan.
Se saa minut naurahtamaan ääneen. Tämä koomisuus kaiken keskellä.
Että elää todeksi jotain outoa monsterisatua.
Ja että miten sisuksissani voikin hiertää näin jäätävän tuntuiset voimat.
Mutta tarpeeksi on tarpeeksi. Tuumaan hetken.
Ja huomaan, että alan hieman rentoutua.
Nauru, hymähtely itsekseni, on tuonut minuun rentoutta.
Inspiraatio lähtee virtaamaan hieman laveampana, ja alan tuntea luottamuksen aaltojen kevyen mutta varman esiin tulemisen.
Se antaa minulle tilaa tutkia tilannettani.
Onko tämä kuin joku sota, mitä vastaan lähden nyt taistoon. Minä toisella puolella.
Valmiina keihäät, tikarit ja muut välineet.
Toisella puolella synkeä metsä. Täynnä näitä monstereita. Outoja pimeitä energioita.
Ääniä. Tunteita. Kaoottisia muistelmia.

Mutta koko kuvitelma tuntuu siltä, etten jaksa kuvitella sitä edes loppuun.
Sota ei ole mikään vaihtoehto. Ei enää. En aio lähteä taistoon näitä vastaan. En aio lähteä metsästämään niitä. Sillä tiedän, että se loisi vain lisää kaoottisuutta kaikkeen.
Lisää veto ja työntö energiaa. Toisi lisää voimaa tähän synkeään metsään.
En aio siis sotia.
Mitä sitten jää jäljelle?
Hengähdän syvään, ja annan sotanäkymän kulua pois tietoisuudestani.
Jäljelle ei jää mitään. Tyhjä, hiljainen tila ainoastaan.
Ja siinä sen tajuan, en aio tehdä mitään asialle.
Aion vain olla. Ja antaa sen kaiken virrata lävitseni.
Vain saapua tähän hiljaisuuden luomaan tilaan ja ulottuvuuteen.
Ja vain katsella sitä kaikkea. Tietäen, että tarpeeksi on tarpeeksi.
Ja etten aio enää lähteä mukaan sen tanssiin. En aio enää lähteä sen synkeisiin kutsuihin mukaan.
Vaan aion vain pysyä. Olla.
Eikä tämä päätös herätä minussa mitään sen kummempia tuntemuksia.
Ei mitään räikeää ilotulitusta, innostusta siitä, että nyt tämä saa kerta kaikkiaan loppua.
Sillä totuus on se, etten tiedä mitä tästä kaikesta seuraa vai seuraako edes mitään.
Mutta syvällä itsessäni tunnen, että olen tosissani.
Todella tosissani.
Ja että loppupeleissä olen itse kokemukseni luoja.
Itse luonut nämä monsterit ja tuntemukset itsestäni.
Ja vaikka ne miten ulkopuolisilta tuntuukin, ne ovat pala minua.
Pala minua.
Se tarkoittaa sitä, että jonain päivänä niiden myös täytyy palata kotiin minuun.
Mmmm.
Hiljaisuus huokaa kanssani. Tässä me nyt sitten olemme.
Minä ja tämä hiljaisuus. Valmiina katsomaan mitä tämän kaiken alla on.
Eikä se pelota minua. Itseasiassa tässä hetkessä tunnen itseni niin viattomaksi, niin avoimeksi, että tuntuu kuin ainoana vaihtoehtona olisi vain mennä läpi. Katsoa. Avautua.
Siinä hetkessä sen tunnen. Tämän lämmön syttyvän sydämessäni.
Se lähtee nousemaan sieltä.
Tämä kultaisen tuntuinen kaunis lämmin syvä energia. Voima.
Se avaa kuin jonkun ihmeellisen kaistaleen tähän hiljaiseen tilaan, jossa nyt olen.
Tähän hiljaisuuden luomaan ulottuvuuteen.
Ja nyt siinä on tämä kultainen kaistale. Sydämestäni noussut kaistale.
Se tarjoaa minulle kättään. Kutsuu minut nousemaan tälle kaistaleelle.
Tartun siihen epäröimättä. Sillä tiedän taas kerran.
Totuus minusta on tämä kultainen kaistale.
Tämä lämpö ja puhtaus miltä se sisimmissäni tuntuu.
Se herkistää minut kyyneliin.
Sillä hetkellä ymmärrän sen. Tässä on vastaus. Kultainen kaistaleeni.
Tälle kaistaleelle nämä monsteritkin saavat tulla.
Saavat tulla luokseni. Katsomaan. Tuntemaan.
Tätä kultaista lämpöä.
Ja ymmärrän sen syvästi: Tätä he ovat vailla.
Ainoastaan tätä. Ja ennen pitkään jokainen niistä tulee luokseni ja sulaa tähän lämpöön.
Sulaa takaisin tyhjyyteen.
Mmm. Huokaan syvään.
Tämä kultainen lämpö täyttää nyt koko rintakehäni. Koko olemukseni.
Aivan kuin itsekin hehkuisin tätä kultaista energiaa.
Ja siinä hiljaisuudessa on hyvä olla. Luottavainen olla.
Tumaan itselleni: Tästä on hyvä jatkaa.
Tästä on todella hyvä jatkaa.

0 kommenttia