Olen syntynyt tähän maailmaan ihmisenä, jolla on keho. Käsitän tämän tarkoittavan sitä, että olen rajaton tietoisuus supistettuna rajalliseen muotoon ja minulla on täällä Maa-planeetalla käytössäni kulkuväline, jota yleisesti kutsutaan nimellä Keho.

Tässä elämässäni kävi kuitenkin niin, että hyvin hyvin pitkäksi aikaa ikään kuin unohdin tuon kulkuvälineeni tärkeyden. Jo joskus olessani lapsi koin sen verran ikäviä asioita, että koin helpottavana ikään kuin poistua hetkeksi tuosta kulkuvälineestä, unohtaa sen hetkeksi. Piipahdin tuonne jonnekkin, ahh kuinka ihanaa, helpottavaa! Ei ollut kipuja, ei huolia, ei murheita.

Saattoipa käydä niinkin, että pikkuhiljaa ajan saatossa tuo tapa piipahtaa muualla muodostui ikään kuin tavaksi. En tehnyt sitä koskaan tarkoituksella tai mitenkään tietoisesti – se vain tapahtui. Ei ollut enää omassa kontrollissani, koska lähden käymään muualla. En kuitenkaan koskaan ollut poissa pitkiä aikoja, lyhyitä hetkiä vain. Myöhemmin elämä toi eteeni oivallisia, mutta kovin haitallisia apukeinoja helpottaakseni kehosta poistumista. Nuo apukeinot olivat sellaisia, että ne vahingoittivat arvokasta kulkuvälinettäni kovasti.

Viime kuukausina, ehkä vuosina, olen pikkuhiljaa, askel askeleelta tehnyt matkaa takaisin. Takaisin itseeni, takaisin kotiini. Takaisin tuohon kulkuvälineeseen, jossa joskus oli niin pelottavaa ja liian kamalaa viettää suurinta osaa ajasta. Alussa, kun otin ensi askelia kohti koti-Kehoani, koin jopa pakokauhunomaisia tunteita. EI, en missään nimessä halua takaisin tuonne! Mitä vain muuta.

Pikkuhiljaa, askel askeleelta, kehossa olemisesta on tullut vähän helpompaa. Se, mikä alussa sattui ja pelotti niin, että henki melkein salpautui, tuntuu enää satunnaisina epämukavina tuntemuksina tai ohimenevinä kiputiloina. Oikeastaan olen oppinut nauttimaan tästä kodistani, jota kehoksikin kutsutaan. Täällä voi itse asiassa olla jopa ihan mukavaa.

Etsin pitkälle aikuisikään tekosyitä kehosta pakenemiselle ja löysinkin henkisyydestä erinomaisen avun tähän. Tavallaan kielsin olevani kehollinen olento ja uskoin vuosia, etteivät tämän maailman lainalaisuudet koskeneet minua. Olinhan henkinen olento, joka osaa parantaa itse itsensä! Uskon edelleen vahvasti mielen voimaan ja ihmisen kykyyn parantaa itse itsensä mistä vain. Olen nähnyt ja kuullut niin mielettömiä, lukuisia paranemistarinoita joiden lisäksi olen kokenut omakohtaisesti oman kehoni paranemiskyvyn Taian ilman kummempia poppaskonsteja, ettei epäilyille kehomme ihmeellisyydestä ole mielessäni enää sijaa. Olen joutunut kuitenkin viime aikoina tekemään laskua maan pinnalle, sillä eräs fyysinen vaiva, jonka olemassa olon olin unohtanut kokonaan, on yllättäen nostanut päätään. Tuo vaiva on sydänperäinen, sellainen, että sitä ei taida olla koskaan mahdollista täysin parantaa (toki uskon tähänkin mahdollisuuteen sillä maailma on täynnä ihmeitä), sen kanssa on vain elettävä.

Olen saanut huomata, että tuo ”vaiva” ei mene pois, vaikka unohtaisin sen kokonaan ja teeskentelisin, että sitä ei ole. Se ei mennyt pois silloinkaan, kun unohdin sen olemassaolon lähes tyystin 10 vuodeksi. Olen nyt tässä pisteessä elämääni, jossa joudun toteamaan, että jos elän tavoilla, jotka vahingoittavat kehoani, vaivani saattaa pahentua ja vaikuttaa voimakkaasti haitallisella tavalla elämänlaatuuni. Viime aikoina tuo ”vaiva” on muistuttanut minua olemassaolostaan täysin yllättäen äkillisillä kiputiloilla. Nuo tilat havahduttivat minut lopulta siihen, kuinka lähellä meitä Kuolema on jokaisessa hetkessä ja kuin kovasti tahdon elää. Elänkö sellaista elämää kuin haluan, elänkö tässä hetkessä vai juoksenko hetkestä toiseen tuli hännän alla? Onko minulla ylipäätään suurta halua jatkaa tätä elämää, kuinka voimakkaana elämänenergia minussa sykkii? Kuka ohjailee elämääni ja päätöksiäni, olenko oikasti Vapaa elämään juuri sellaista elämää kuin sydämestäni haluan ja tiedän oikeaksi?

En koe, että tämä ”vaiva”, ominaisuuteni olisi negatiivinen asia vaan uskon, että sillä on tarkoituksensa ja tahdon nähdä sen lahjana. Ehkä se on tullut oppaaksi muistuttamaan minua siitä, miten tärkeää itsestään ja kulkuvälineestään huolehtiminen oikeasti on. Vaikka kuinka osaisimme parantaa itsemme mielen voimalla, se ei poista sitä tosiasiaa, että täällä Maan päällä ollessamme pätee tietyt lainalaisuudet ja aika käy. Se, miten elän, vaikuttaa suoraan kulkuvälineeseeni ja se, miten kulkuvälineeni voi, vaikuttaa suoraan muuhun hyvinvointiini. Jos sivuutan kehoni tarpeet ja kohtelen sitä kaltoin, kostautuu se vääjäämättä myös hyvinvointini muihin osa-alueisiin.

Siispä olen isolla sydämellä kiitollinen sydämelleni, joka muistutti minua siitä, miten tärkeää on ravita Kehoani, arvokasta kulkuvälinettäni ravinteilla, joista se saa elinvoimaa. Tämä on johtanut minut suurten, kenties loppuelämän pituisten elämäntapamuutosten äärelle. Tällä hetkellä olen syönyt kuukauden ajan suurimmaksi osaksi elävää ravintoa ja olen sitoutunut pitämään itsestäni huolta koko loppuelämäni. Olen huomannut, että kun syön elävää ruokaa, saan lisää elämää, elinvoimaa itseeni. Aiemmin elin uskossa, että tarvitsen lihaa maadoittuakseni. Nyt ymmärrän, että maadoittumiseen toimii parhaiten ruoka, joka tulee suoraan maasta – porkkanat ja muut juurekset ovat tähän tarkoitukseen erinomaisia. Olen haltioitunut siitä kaikesta tiedosta, jota olen tämän elämäntapamuutoksen myötä itseeni imenyt. Olen innoissani kuin pieni lapsi löytäessäni jälleen kerran ruoan lääkinnälliset ominaisuudet – Hippocratesia lainatakseni –

”Let food be thy medicine and medicine be thy food.”