Olen viime päivinä tutkaillut ahdistusta itsessäni. Tuota kaiken ulkokuoreni ja toimintani alla piilevää, ajoittain itsestään muistuttelevaa ”olentoa”, joka masennuksenakin joskus näyttäytyy.

Olen istunut tuon tunteen äärelle ja olen kysynyt siltä, mistä se alunperin kumpuaa. Voisitko mennä jo pois? Etkö voisi antaa minun vain palata takaisin siihen ihanaan huolettomuuden, naiiviuden vaaleanpunaiseen kuplaan, jossa oli niin turvallista ja kaunista joskus elää? Enkö voisi mitenkään palata takaisin ajassa taaksepäin siihen ihanan kevyeen olotilaan, tilaan, jossa uskoin kaikista ihmisistä pelkkää hyvää ja kieltäydyin katsomasta maailmaamme sellaisena kuin se todellisuudessa näyttäytyi? Ja surukseni tuo ahdistus vastaa minulle jälleen kerran sen, mitä jo syvällä sisimmässäni tiesinkin: ei, en minä voi. Olen täällä, olen tehnyt kodin sisällesi, enkä voi poistua. En aio jättää sinua. Sinä et voi palata takaisinpäin ajassa. Kaiken kokemasi ja oppimasi jälkeen et voi enää laittaa noita vaaleanpunaisia laseja takaisin päähäsi ja teeskennellä, että maailmassamme on kaikki hyvin, etkä voi palata enää takaisin siihen ihanan pehmoiseen kuplaan, jossa suljit muun maailman kamalat asiat ulkopuolelle.

Pahoinvointia on liikaa ja maailmamme, yhteiskuntamme kulkee vääjämättä koko ajan epäinhimillisempään suuntaan. Olen viime aikoina lukenut tarinoita ja katsonut elokuvia siitä, millaista elämä oli joskus ennen. Millainen oli maailma 30 vuotta sitten, ollessani vielä pieni lapsonen. Millainen oli maailma silloin joskus ennen vanhaan. Vaikka maailmassamme oli monia epäkohtia, yksi olennaisin seikka oli hyvin erilailla kuin nykyään: elämä oli ennen vanhaan paljon inhimillisempää. Nykymaailmassamme korostuu huolestuttavaa vauhtia kasvaen se tosiasia, että suuremmassa mittakaavassa tarkasteltuna me ihmiset emme ole mitään muuta, kun numero järjestelmässä. Sosiaaliturvatunnus. Meidän elämiemme syvempää merkitystä laajemmalti voi olla vaikea löytää. Ei siis ole mikään ihme, että usein emme tiedosta, mikä on oman elämämme syvällisempi merkitys, ja pyrimme välttelemään sen pohtimista pitämällä itsemme kiireisenä.

Toistemme aito kohtaaminen on katoava luonnonvara ja usein tuntuu, että meidän ihmisten välinen kiireetön, ajaton läsnäolo on hitaasti kuolemassa sukupuuttoon. Luulen, että jos matkaisimme ajassa taaksepäin sata tai edes parikymmentä vuotta ja katsoisimme nykypäivän elämää elokuvan muodossa, olisimme pöyristyneitä siitä, miten vähän aitoa kohtaamista meidän ihmisten välillä nykyajassa syntyy ja miten kovin ihmisten välinen vuorovaikutus on alkanut muistuttaa konemaista kanssakäymistä. Olisimme pöyristyneitä siitä, miten byrokratia ja mm. suuryritysten tulostavoittelu on saanut meistä kansalaisista tiukan otteen ja miten yhteiskunnassamme on yleisesti hiljaa, ääneen sanomattomaksi säännöksi hyväksytty se järkyttävä tosiasia, että byrokratia ja talous menevät aina vääjämättä empaattisen toisistamme välittämisen ja oman hyvinvointimme edelle. Jostain näkökulmasta katsottuna voisi sanoa, että yhteiskuntamme on alkanut arvostaa konemaista, robotinkaltaista olemassaoloa inhimillisyyden ja ihmisyyden sijaan. Voitontavoittelu ja kansalaisten tuottavuus on hiljaa hiipinyt korkeimmaksi arvoksi yhteiskunnassamme.

Niinpä minä päädyn jälleen kerran hyväksymään tuon pinnan alla kytevän, jatkuvan ahdistukseni olemassaolon joka ajoittain nostaa päätään, ja kiitän sitä siitä, että se kauniisti muistuttaa minussa olevan vielä jäljellä tuon erään kaikkein arvokkaimman asian: ihmisyyden. Uskon ahdistuksen olevan sieluni ääni, ja tuo ääni tulee asumaan minussa niin kauan kuin tätä elämää elän. Mitäköhän minulle tapahtuisi pitkässä juoksussa, jos pyrkisin hiljentämään tuon sieluni äänen esimerkiksi erilaisilla pillereillä, niinkuin tuhannet muutkin tekevät? Voisiko olla niin, että alati keskuudessamme lisääntynyt ahdistus ja masennus olisivatkin terveitä reaktioita yhteiskuntamme sairaaseen tilaan? Ahdistaako sinua koskaan maailmamme nykytila ja se, millaista maailmaa kohti olemme hyvää vauhtia matkalla?