Otsikko on itsestäänselvyys mutta miksi materia kuitenkin hallitsee ihmisiä? Millaisia tiedostamattomia käyttäytymistapoja kuluttamiseen liittyy ja miksi ihmiskunta ei herää siihen, että kuluttaminen on ekologisen kestävyyden kannalta suuri ongelma?

Materialismionnellisuus on termi joka tarkoittaa, että saadessaan jonkin esineen ihminen tulee onnelliseksi. Esimerkiksi uudet farkut, uusi astiasto, uusi puhelin tai tekoripset voivat luoda hetkellisen onnentunteen. Kun tavara on ostettu oikeaan tarpeeseen sen onnellisuutta tuottava vaikutus ei myöskään häviä.

Esimerkiksi jos on pitkään joutunut kulkemaan julkisten liikennevälineiden avulla ja saa hankittua viimein auton, voi olla onnellinen aina kun saa startata autonsa ilman että joutuu odottelemaan bussia räntäsateessa. Kiitollisuus siitä, että jokin materia helpottaa elämää auttaa säilyttämään onnentunteen. Jos tavara todella  täyttää aidon käytännöllisen tarpeen, materialismionnellisuus säilyy.

Jos tarve on jokin muu kuin mitä materialla koitetaan paikata, tavaralla pyritään täyttämään esimerkiksi omaa arvottomuuden tuntoa, kohottamaan itsetuntoa, rakkauden vajetta, läheisyyden tarvetta tai muita syvempiä tarpeitamme emme tule onnelliseksi jos hankimme tätä tunnetta paikataksemme materiaa. Päinvastoin tyhjyyden tunne saattaa jopa lisääntyä.

Mikään määrä rahaa tai materiaa ei paikkaa sitä
mitä vailla sisimmässämme olemme.

Materialismionnellisuudessa on mielestäni ensi sijaista ymmärtää omia syviä tarpeitaan ja mihin tarpeeseen hankitaan tavaroita. Voiko tavaralla ylipäänsä korvata joitakin näistä tarpeistamme joita yritämme niillä paikata? Voimme varmasti hämätä itseämme lähes loputtomiin materialla pois tunnetarpeistamme, mutta vajetta ne eivät koskaan täytä. Uskon, että moni ihminen joka hakee tavaran kautta aitoja tunteita, kasvattaa vain suurempaa kuilua itseensä.

Olen itse ollut turvallisuushakuinen tavaran suhteen aiemmin elämässäni. Joskus minulle tavara loi turvaa ja haalin sitä asuntooni siksi, että tuntisin oloni turvalliseksi. En juuri koskaan uutena, koska podin siitä syyllisyyttä. Kirpputoreja kolusin ahkerasti. Koti oli todellinen turvapaikka. Ymmärrän sen nyt kun jälkeen päin mietin, miten kotiini vieraiden kutsuminenkin saattoi etukäteen ahdistaa. Pelkäsin turvapaikkani puolesta. Esineet ja asiat loivat tyhjyyteeni täytettä ja kiinnyinkin helposti esineisiin.

Kun aloin tiedostaa syvimpiä tarpeitani suhteeni materiaan myös muuttui mutta se ei tapahtunut yhdessä yössä. Ensimmäinen tälläinen tavaraa karsiva muutto jossa ystäväni olivat auttamassa on edelleenkin elävänä mielessäni. Olin reilu parikymppinen ja minulla oli säästössä mm. rippikukat, teininä sähkötolpasta irti revitty lempibändin juliste ja paljon kaikkea turhaa mutta tunnerikasta tavaraa. Säästin kaiken ja minun oli vaikea luopua oikeastaan yhtään mistään. Olin jopa säästänyt talvesta asti sydämen muotoista perunaa, koska ajattelin kylvää sen kesällä maahan versoamaan rakkautta. Nämä naurattaa nyt mutta se syvin tunne joka minulla oli, oli kuitenkin ahdistava ja elämää tukahduttava. Pyrin tunnepitoisia esineitä säästämällä kokemaan turvaa elämässäni. Ja jopa kiintymällä perunaan koitin kaapia jotain turvaa tästä maailmasta! Tämä todella naurattaa minua nyt, mutta kun mietin elämääni silloin muistan suuren sisäisen tuskan ja turvattomuuteni ja ymmärrä hyvin tämänkaltaisen tunteen siihen suhteutettuna.

Kun ystäväni tuli muuttoavuksi ja tokaisi, että ”nyt nämä Maiju lähtee” niin se tuntui kuin osa minusta olisi kiskaitu pois. Tavaraan kiintyminen on täysin valheellinen keino paeta itseään, vaikka se nykymaailmassa onkin enemmän kuin normi.  Jos minulla ei olisi tuossa muutossa ollut näitä apujoukkoja niin en olisi jo silloin päässyt alkuun luopumisprosessissa.

Toisen kerran sain myös ystäväni avuksi. Siitä on aikaa yli kymmenen vuotta kun katsoin kaapista vaatteet äpi yksitellen ja ajattelin mikä tunne tähän vaatteeseen littyy. Lahjoitin kaikki negatiivisen tunnelatauksen tai muiston sisältävän vaatteen pois. Huolimatta siitä kuinka paljon vaatteesta pidin tai kuinka paljon sitä käytin. Ainoastaan tunne joka tavarasta tuli oli merkityksellinen. Nykyään konmaritus perustuu tähän samaan josta on tullut huikea villitys, mutta silloin siitä ei oltu kuultukaan.

Olen sittemmin elämässäni luopunut aivan kaikesta omistamastani materiasta kahteen otteeseen. No, jäi minulle valokuvat ja päiväkirjat molemmilla kerroilla. Omistin paljon matkamustoja lukuisiltani matkoiltani ja paljon kaikenlaista mutta mitään niistä en ole kaivannut oikeasti. Päinvastoin, koen että tavaraa on taas jälleen liikaa.

Vastaani tuli muutama päivä sitten lause jossa sanottiin suurinpiirtein näin: Aika ja tila ovat yhteydessä toisiinsa. Kun luot tilaa luot lisää aikaa.

Konmaritus on saanut valtavan suuren suosion ja mietinkin lauseen luettuani liittyykö se  alitajuisesti sihen miten nykyihminen kaipaa enemmän aikaa joten hän haluaa luoda elämäänsä enemmän tilaa sitä saadakseen. Käy järkeen sinänsä!

Jossain vaiheessa asuin niin, ettei minulla ollut muuta kuin riippukeinu, sohva, vähän vaatteita, tietokone, puhelin, pöytä ja astiat. Pärjäsin vallan mainiosti ja tunne oli miellyttävä mikä tuosta avaruudellisuudesta seurasi. Nykyään asunnossani on paljon enemmän tavaraa mutta sekään ei ole minulle ongelma. Materia tai sen vähyys ei ole pointti. Vaan se mitä sen avulla haluamme luoda. Tuoko se hyvinvointia vai onko se jokin estävä tekijä? Millaisia tunteita heijastamme materiaan?

Minulla ei ole nykyään mitään ongelmia luopua tavarasta. Koen tavaran käyttövälineinä eikä niihin juurikaan liity tunteita.

En enää koita materian kautta korvata tarpeitani mutta kyllä se tuottaa minulle nautintoa. Vimeksi ostin videotykin ja sen kautta elokuvien katselu on todella mukavaa. Pyrin nykyisin panostamaan esineisiin jotka tuovat minulle iloa elämään. Rakastan esimerkiksi isoja värikkäitä teemukeja koska ne tuovat minulle iloa hörppiessäni teetä aamuisin niistä.

Uskon, että elämän yksi tarkoitus on kylvää iloa ympärilleen ja olla onnellinen. Materia voi tuottaa meille iloa kun olemme tietoisia syvimmistä tarpeistamme ja kulutamme kohtuudella. Tavarlla itsensä hemottelu loputtomiin ei mielestäni voi johtaa hyvinvointiin koska yli tarpeen kuluttaminen ei lisää kenenkään hyvinvointia.

Tämä on paitsi yksilön myös koko maapallon asia. Emme kuitenkaan yksilöinä voi tehdä kuin oman osuutemme. Aiemmin ostokäyttäytymistäni hallitsi syyllisyys. En enää pode syyllisyyttä siitä, että ostan joitakin tavaroita uutena koska kulutustottumukseni ovat todella maltilliset ja tiedän, että itse ostan tarpeeseen. Suhdetta materiaan on myös selkiyttänyt titoisuus siitä mitä sillä len aiemmin pyrkinyt kompensoimaan. Materialla ei voi korvata tosimpia tarpeitamme mutta hauskuutta ja käytännöllisyyttä niiden avulla voi luoda.

Lue myös artikkelini:
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”
Kiitollisuus ja itsemyötätunto – avaimet unelmaelämään
Liian kiltti patoaa piilovihaa
Sisäisen lapsen vaiheet ihmissuhteessa
Läheisriippuvainen ei ole olemassa itselleen
Laulaminen vie tunnelukkojen äärelle