Liikuin taas raskaissa, sumuisissa vesissä.
Painavan tuntuisissa tunnelmissa.
Täällä olin yksin, soutamassa pimeän, sumuisen meren selällä.

Hitaasti lipuen.
Kaiken sen keskellä.
Yritin selviytyä.
Itsestäni.

Kohtalokkaasti se tapahtui – pelastusko edessäni kimmelsi,
vai mikä ihme tuo edessäni oleva oikein oli?
Kuin tyhjyydestä se olisi noussut.
Nyt olin varma, saari se oli.
Saari.
Kaiken sen sumun keskellä.
Tunsin päättäväisyyttä.
Tuonne minä soutaisin.
Vaikka olin uupunut, valitsin: tuonne minä soutaisin, vaikka se olisi viimeinen tekoni.

Niin minä soudin saarelle.
Vein veneeni rantaan.
Nousin ylös sieltä.
Viimeisillä voimillani, nousin ylös sieltä.

Astuin hiekkaan haparoiden.
Tunsin heikotuksen ja kaaduin alas.
Miten kauan siitä oli kun viimeksi olin seissyt kuivalla maalla.
En edes muista.
Huokaisin helpotuksesta.
Miten hyvältä tuntuikaan olla kuivalla maalla.
Niin hyvältä.
Ja yhtäkkiä minut valtasi syvä rauha.

Olin tullut pitkän matkaa.
Soutanut sumuisten vesien läpi.
Soutanut raskaiden vesien läpi.
Tullut kuin sokkona pimeyden halki.
Mutta vihdoin.
Olin turvassa.
Täällä saarella, olin turvassa.

Tunsin syvää rauhaa.
Hyväksyntää.

Nousin ylös ja aloin kävellä saarella.
Oli kaunista. Erotin hämärästi joitain kasveja, puita, kiviä.
Mutta kaikki se näytti minulle uudelta.
En tiedä, johtuiko se siitä etten aiemmin ollut nähnyt tätä kasvillisuutta missään, vai johtuiko se siitä, että olin ollut niin kauan jossain muualla, etten edes muistanut miltä kasvit ja puut näyttivät.

Hengitin syvään.
Oli niin hiljaista.
Täällä oli hyvin pehmeä ja levollinen energia.

Jatkoin kävelyä.
Minusta tuntui lähes kuin jalkani olisivat vieneet minua jonnekin tiettyyn paikkaan.
Tiettyyn tapaamiseen.
Ja pian tiesin saapuneeni perille.
Nimittäin, näin edessäni peilin.
Se nojasi vanhaan, upeaan, puuhun.
Menin sen luokse.
Katsoin itseäni.
Uurteet silmien ympärillä, väsymys.
Likaiset, takkuiset hiukset.
Kaiken sen minä näin.

Väsynyt. Voi luoja, miten olinkaan väsynyt.
Mutta samaan aikaan en voinut olla hymyilemättä.
Nimittäin näin itsessäni jotain täysin uutta.
Täysin hämmästyttävää.
Silmäni.
Ne olivat kirkkaat.
Hyvin, hyvin kirkkaat.
Kuin jokin puhdas totuudellinen peili.
Katsoin niihin lumoutuneena.
Mikä syvyys.
Mikä kauneus.

Voisin vain upota näihin.
Kadota tästä maailmasta ja upota näihin.

Se mursi jotain sisälläni.
Vajosin polvilleni ja aloin itkemään.
Sanoin ääneen:
Miksi henki on hylännyt minut?
Miksi sieluni on hylännyt minut?

Mitä niin väärää olen tehnyt että tämä piina vain jatkuu?
Mitä niin kamalaa minussa on etten pääse eteenpäin?

Tiedätkö sinä, miten paljon minä olen yrittänyt.
Tiedätkö sinä, miten kovin paljon minä olen yrittänyt..

Hiljaisuus ympäröi minua.
Kuuntelin vain tuulen ja meren huminaa.
Alkoi olla jo niin pimeää.
Silti näin itseni peilistä hämmästyttävän selkeästi, sillä kuu hohkasi valoaan juuri siihen kohtaan.
Oli täysikuu.
Upea täysikuu.
En ollut varmaan koskaan nähnyt näin isoa ja valaisevaa kuuta.

Samassa jostain lensi musta korppi.
Se istui peilin päälle.
Katsoin sitä.
Kirkkain silmin katsoin sitä.
Ja se katsoi takaisin.
Sen silmissä oli samankaltaista kirkkautta kuin omissani.
Puhdasta totuudellisuutta.

Se sanoi minulle:
Sinun täytyy lähteä täältä pian ja jatkaa matkaasi.
Et ole vielä saattanut loppuun sitä, mitä varten olet tullut tänne.
Tuon sinulle viestin.
Sinun täytyy lähteä ja jatkaa matkaasi.

Mutta tahdon jäädä tänne saarelle.
Täällä on niin hyvä olla.
Hetken hyvä olla.
Rauhallista, hiljaista.
En jaksa enää.
En jaksa enää soutaa.
Olla tuolla aallokon ja pimeyden vietävänä.
Epävakaiden sääolosuhteiden armoilla.
Katsomassa silmästä silmään mitä hyisempiä asioita, mitä eteeni nousee.
En jaksa!!!

Korppi vain tuijotti minua.
Tietenkin sinä jaksat, se vastasi.
Tietenkin sinä jaksat.

Minä tuijotin sitä hämmentyneenä.
Aidon hämmentyneenä.
Vastasin sille: Mitä tarkoitat rakas korppi? Mitä tarkoitat?

Sinä olet itse luonut tämän kokemuksen.
Valinnut tämän matkan.
Valinnut kulkea sen.
Valinnut mennä loppuun asti.
Ja sinä itse jo syvällä sisimmissäsi tiedät mitä edessäsi on.
Ja mitä kohden olet menossa.
Joten lakkaa epäilemästä.
Joten lakkaa vaikeroimasta.
Ja tunne sydämessäsi se totuus mitä sinulle jaan.
Sinä loit itsesi tätä matkaa varten.
Sinut on tehty tätä matkaa varten.

Katsoin sitä hiljaa.
En voinut väittää vastaan.
Tunsin sen sanoissa totuuden.
Sydämessäni tunsin totuuden.
Lämmön. Varmuuden.

Mutta mihin suuntaan minä jatkan?
Olen palloilut niin pitkään täällä merellä.
Eksynyt. Ollut aivan tuuliajolla.
Yrittänyt epämääräisesti vain selvitä tyrskyistä.
Selvitä näistä hetkellisistä piinaavista koitoksista, joita eteeni on noussut.
Ja vain selvittää.
Tätä kaikkea ratkaista ja selvittää.
Olen kai menettämässä otettani.
Tai jotenkin en enää saa kiinni siitä.
Että mitä olenkaan tekemässä.
Mihin suuntaan kulkemassa.

Tiedän sen, että minun tehtäväni oli tuoda tämä pimeys, tämä koitos loppuun.
Kulkea tämä sydäntä raapiva matka, joka nousee eteeni.
Silmieni eteen,
katsottavakseni,
antaen sen tulla esiin – hyväksyntään.
Hyväksyntään..
Mutta nyt kun olen tällä matkalla, en aina löydä järkeä tässä.
En löydä suuntaa.
Miten paljon tätä pimeyttä on jäljellä?
Mitä minä teen?

Shhhhhh..
Korppi sanoi hiljaa mutta päättäväisesti.
Anna sydämesi johtaa tästä eteenpäin matkaa.
Et ole enää aloittelija tällä matkalla.
Voit aivan hyvin lakata esittämästä pientä ja ottaa sydämesi kompassin käyttöösi.
Kysy siltä: Minne suuntaan minä jatkan?

Tein työtä käskettyä.
Kysyin sydämeltä:
Minne suuntaan minä jatkan?

Ja sydän vastasi selkeydellään:
Et jatka enää mihinkään suuntaan.
Annat suunnan tulla luoksesi.
Annat suunnan tulla luoksesi!
Ja lakkaat soutamasta.
Lakkaat taistelemasta näitä niin sanottuja koitoksia kohtaan, jotka eivät ole mitään muuta kuin sinä itse. Sinun oma energiasi.
Lukkiutunut energiasi, hyväksymätön energiasi, joka tulee sinua vastaan.
Täällä merellä.
Merimonstereiden, myrskyjen ja koitoksien muodossa.

Kuuntelin sitä hiljaa.
Uteliaasti.
Mutta ne ovat tuntuneet niin todelta. Nämä asiat. Nämä monsterit. Nämä taistelut.
Tämä etsiminen. Yrittäminen. Jatkuva hiessä soutaminen. Pelkääminen.
Kaaos. Epävarmuus. Turhautuminen. Eksyminen. Hämmennys.

Monta kertaa olen luullut etten selviä tästä. Niin monta kertaa..

Huomasin myös olevani hieman vihainen.
Ymmärsikö sydämeni alkuunkaan sitä, miten todelta tämä kaikki oli minulle tuntunut.
Ja miten sekavaa sisälläni oli ollut.
Se kun näytti puhuvan niin yksinkertaisella tavalla. Ihan kuin minulla olisi ollut vaihtoehto. Olla jotain muuta mitä olin ollut. Olla jotenkin kirkkaammassa tilassa itseni ja matkani kanssa.

Mutta sydän kuuli sen.
Puuttui väliin:
En syytä sinua mistään. Se mitä olet tähän asti kokenut, on ollut osa matkaasi.
Kunnioitettava osa matkaasi.
Ja tiedä se, miten syvästi kunnioitan sinua siitä hyvästä.

Se ei ole ollut helppoa. Se on ollut lähes loputtoman tuntuista, ajoittain niin piinavaa, että yksikin joka sanoo, että se on ollut helppoa, erehtyy siinä.
Se ei ole ollut helppoa. Se on ollut hyvin hyvin vaikeaa.
Mutta nyt – tarjoan sinulle uutta perspektiiviä.
Suunnan muutosta.
Joten kysyn sinulta: Oletko valmis?
Oletko totaalisen valmis päästämään irti ja luottamaan minuun.
Sydämeesi. Sieluusi.

Minä vastasin: Ota minut mukaasi. Ota minut mukaasi.
En muuta halua kuin sitä, että sinä otat nyt ohjauksen.
Minä en tiedä mitä kohden mennä ja kulkea.
Enkä sitä että miten, mutta sinä –
sinä näet laajuuden. Sinä näet kokonaiskuvan.
Joten minä luotan sinuun. Valitsen luottaa sinuun.
Ole siis niin kiltti – täytä minut rohkeudella.
Täytä minut luottamuksella.
Ja näytä mihin suuntaan kulkea.
Näytä minulle mihin suuntaan kulkea.

Sydän hymyili minulle lämpimästi. Kultaisen lämpöisesti.
Se täytti minut ja kehoni.
Se tuntui hyvältä.
Kaiken sen kurjuuden jälkeen.
Se tuntui hyvältä.
Pehmeältä, rakastavalta ja hellältä.

Sitten se sanoi minulle:
Älä epäile sitä mitä nyt kerron sinulle.
Huomenna aamunkoiton aikaan tule rantaan.
Siellä sinua odottaa uusi laiva. Täysin uusi laiva.
Älä kysy äläkä epäile sitä, mistä tämä laiva tulee.
Se on sinun laivasi. Uusi laivasi.
Se kuuluu sinulle.
Olet itse sen itsellesi luonut.
Aikojen alussa jo sen itsellesi luonut.
Joten pyydän sinua. Hyppää siihen laivaan.
Se on matkasi ensimmäinen askel.
Hyppää tähän laivaan.

Tunsin iloa ja ihmetystä sisälläni.
Hämmennystä jopa.
Olin niin pitkään soutanut tällä kurjalla pienellä soutuveneellä, joten uusi laiva kuulosti ihmeelliseltä.
Upealta suorastaan.
Samassa pieni ääni pääni sisältä tuli väliin.

Se kuiskasi: Mutta oletko varma että olet sen arvoinen?
Oletko varma?
Johon minä vastasin: En suostu enää kuuntelemaan sinua.
Olen tehnyt kaikkeni. Täällä.
Olen todentotta sen arvoinen. Todentotta sen arvoinen.

Sydän jatkoi hymyilyään. Hiljaa. Pehmeästi.

Aloin tuntea väsymyksen suuren painon harteillani.
En jaksaisi enää kauaa pitää tätä kaikkea yllä.
Tätä keskustelua sydämeni kanssa..
En jaksaisi kannatella itseäni seisaallani.
Olin uuvuksissa.

Hyvin uuvuksissa.
Tiesin että minun oli päästävä pitkälleni.
Tehtävä itselleni yöksi nuotio.
Vietävä itseni levolle.
Asetuttava.
Hetken levolle.
Ennen uutta aamunkoittoa.
Ennen uutta aamunkoittoa.

Hymyilin itselleni.
Väsyneenä.
Lähes loppuun palaneena.
Hymyilin itselleni.

Tervehdin korppia vielä viimeisen kerran.
Kiitos että tulit tuomaan viestin.
Totuuden.
Kiitos.

Ja korppi katsoi minua takaisin:
Minä olen sinä.
Ja sinä olet minä.
Tiedä se.
Ja minä tulen aina kun sinä pyydät.
Aina kun olet valmis viestilleni.

Ja niin se teki minulle kunnioittavan eleen.
Lähti lentoon ja teki pyörteitä edessäni.
Osoitti kunnioituksensa.
Ja lensi kauas pois.

Olin taas vain itsekseni saarella.
Vain itsekseni.

Aloin pistää nuotiota pystyyn. Kyhätä nukkumasijaa itselleni.
Siinä ei kauaa mennyt.
Ei onneksi kauaa mennyt.

Nukahdin kuin tukki lämmittävän tulen loimuun.
Suloiseen lempeään uneen..
Sydän täynnä luottamusta.

Aamulla alkaisi uusi matkani.
Uusi matkani.
Sydämeni johdolla.
Uudessa laivassani.