Muistan kun saimme kuudennella luokalla opettajalta kotitehtäväksi pitää päiväkirjaa viikon ajan joka päivä. Meidän piti itse ostaa muistikirja sitä varten. Hain omani Tiimarista. Kirja oli kovakantinen pieni muistivihko. Innostuin tehtävästä valtavasti.

Muistan vieläkin kuinka nautin kirjoittaa pieneen muistivihkooni päivän tapahtumat ylös. Koristelin kannen erilaisilla tarroilla ja täytin rivit tarkkaan. En harpponut riveillä vaan yritin mahduttaa tekstiä mahdollisimman paljon vihkoon jotta se kestäisi käytössä mahdollisimman kauan.

Kun tehtävänannossa sovittu viikko oli kulunut jatkoin päiväkirjan kirjoittamista edelleen. Itseasiassa olen jatkanut siitä päivästä asti kirjoittamisharrastusta lähes joka päivä. Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä, voisi sanoa jopa pelastus. Se on pitänyt minut järjissäni omien ajatusteni, tunteideni ja tämän hullun maailman keskellä. Kirjoittaessa tulen perille itseen, kuulen oman ääneni sekavien ajatusten takaa ja saan selkeyden ja rauhan.

Aina se ei tietenkään ole toiminut niin vaan pahaolo on jatkanut myllerrystään vaikka sitä on yrittänyt saada ulos kirjoittamalla. Kynä ja paperi on tarjonnut kuitenkin turvasataman jonka äärelle pysähtyä. Ja työkalun jonka avulla ajatusten vyyhtiä voi lähteä purkamaan.

Olen pikkutytöstä asti kirjoittanut runoja ja pidänkin itseäni ennen kaikkea runoilijana. Runokirjan julkaiseminen on ollut haaveeni pienestä asti.

Matkallani kirjoittajana on ollut paljon epäuskoa tekemiseeni. Se nostaa toki päätänsä vieläkin joinakin hetkinä, mutta nykyään koen suurempaa varmuutta siitä, että kirjoittaminen on minun juttuni, koska tie on auennut niin hienosti sen siivittämänä.

En ole aina nähnyt kirjoittamisen arvoa. Yhdessä vaiheessa haaveilin, että olisipa minullakin taito niinkuin vaikka huippulahjakkaalla kitaristilla Steve Vailla joka tässä https://youtu.be/TjARr7UlvMs puhuu siitä miten hänestä tuli yksi maailman parhaista kitaristeista. Hän harjoitteli teininä ja soitti kitaraa silloinkin kun muut ikäisensä tekivät jotain ihan muuta.

Jostain luin, että tulet taitavaksi kun harjoittelet yhtä tiettyä asiaa yhteensä 10 000 tuntia. Mietin, että ei minulla ole mitään sellaista taitoa mihin olisin perehtynyt samalla tavalla. Joskus asiat on lian lähellä eikä niitä siksi huomaa. Nimittäin yhtenä päivänä tajusin, että onhan minulla! Olen varmasti heittämällä kirjoittanut yli 10 000 tuntia elämäni aikana. Jos lasketaan, että aloitin kirjoittamisen kun olin 12-vuotias, silloin kuudennella luokalla, niin tähän päivään mennessä kun olen nyt 35-vuotias minun olisi tarvinnut kirjoittaa tunti päivässä, että tuo 10 000 tuntia olisi täynnä. Kirjoittamiseni ei tietenkään ole ollut noin säännöllistä. On ollut päiviä ja viikkoja jolloin en ole kirjoittanut yhtään mutta on myös lukematon määrä päiviä jolloin olen pelkästään kirjoittanut 5-6 tuntia putkeen. Jossain vaiheessa minun piti oikein vieroittaa itseäni kirjoittamisesta. Siitä oli tullut lähes pakkomielteistä. Pidinkin jonkin aikaa taukoa kirjoittamisesta ihan siitä syystä, että suhteenisiihen tervehtyisi.

Nykyään suhteeni tähän intohimoon on tasapainossa. Kirjoitan useimpina päivinä tunnista neljään tuntiin. Joskus pidän tarkoituksellakin luovaa taukoa. Kirjoittaminen on minulle helppoa. En kärsi writers blockeista eli aina kun otan näppäimistön sormien alle tai kynän käteen niin tekstiä tulee kyllä solkenaan. Uskon, että harjoittamani ”kanavointi” on ollut siinä apuna. Koen, että mieleni ei tule tielle kun kirjoitan. Sisäinen kriitikko ei estä minua kirjoittamasta. En edes yleensä ajattele etukäteen mitä kirjoitan. kirjoitan flowlla.

Kaikkina elämänvaiheina minulla on lähestulkoon aina ollut matkassa mukana muistikirja ja kynä. Ne on käslaukkuni vakiotavarat. Ilman niitä tuntuisi melkein oudolta lähteä kotoa. Varsinkin pidemmille matkoille. Enimmäkseen olen kirjoittanut omia ajatuksiani, runoja, aforismeja. En juurikaan tarinoita tai vastaavaa. Minulla on varastossa vinopino täyteen kirjoitettuja päiväkirjoja, muistivihkoja, lehtiöitä. Tietokoneella lukematon määrä julkaisemattomia tekstejä ja tallessa tuhatkunta runoa.

On tyypillistä, että ihminen ei näe selkeästi niitä asioita jotka ovat liian lähellä itseä. Minulle kirjoittaminen on ollut juuri sellainen. En osannut arvostaa itseäni kirjoittajana vuosiin. Vasta blogini myötä olen ymmärtänyt kunnolla kirjoitusteni arvon. Pidin raapustuksiani jopa noloina, ajattelin että jokainen osaa saman. Sehän on vain kirjoittamista! Ajattelin lähinnä, että ”Kirjoitan tässä vain omia tylsiä ajatuksiani. Kuka niistä nyt olisi kiinnostunut..?”

Vuonna 2012 olin kyllästynyt ihmettelemään mitä haluan tehdä elämässä. Omaa paikkaa ei oikein tuntunut löytyvän mistään. Silloin päätin, että pidän paussin kaikesta suorittamisesta ja yrittämisestä ja pysähdyn. Päätin olla tekemättä mitään niin kauan, että minulle valkenee mitä todella haluan tehdä. Joogasin ja meditoin. Kuuntelin paljon youtubesta erilaisia filosofisia ja henkisiä luentoja. En vieläkään tiennyt mitä tekisin työkseni mutta se tuli yhä selvemäksi, että kirjoittaminen on minulle kaikista tärkeintä. Sitä tekisin vaikka siitä ei edes maksettaisi. Se oivallus selkeni ja varmistui pysähtymisen lopputulemana.

Olin vuotta aiemmin käynyt kijroittajan perusopinnot avoimessa yliopistossa. Luin jostain lauseen ”Kirjailijan pitää elää kirjailijan elämä” ja kaikille siihen astisille elämäni seikkailuille tulikin tuosta lauseesta enemmän järkeä. Jo opintojen aikana olin saanut palautteista hiukan vihiä, että ehkäpä kirjoituksissani onkin enemmän itua kuin olin ajatellut. Ehkäpä se olikin oma erityistaitoni jota voisin arvostaa enemmän.

Minulle on jäänyt erittäin elävästi mieleen yhden opettajan sanat hänen luettuaan keskeneräistä novelliani johon olin kirjoittanut väliin paikkakuvauksien ideoita. Hän totesi rohkeudestani tarjota tekstiraakiletta kaikkien eteen tarkastettavaksi: ”Hyvät tekee näin!” Kiitos hänelle tästä ja muutamasta muustakin rohkaisusta jotka olivat minulle kuin kultakimpaleita matkalla siihen, että aloin uskoa itseeni.

Muutama muukin positiivinen kommentti tuon vuoden aikana sai minut heräämään ajattelemaan kirjoittamisen taitoani eri tavalla. Sitä ennen minua oli kehunut muistini mukaan vain kaksi ihmistä. En kyllä juuri näyttänyt kirjoituksiani edes kenellekään nuorempana.

Yläasteen äidinkielen opettaja joka oli lukenut aineeni luokan edessä vaikka olinkin kirjoittanut siihen ”tätä ei saa lukea ääneen.” Hän oli lukenut kuitenkin (itse olin poissa koulusta juuri tuona päivänä) luokkakaveriltani kuulemani mukaan sanoen ”tämä on niin hyvä.” Tuo positiivinen kommentti oli hopeareunus siinä, että tuon aineen takia minua kiusattiin yläasteella loppuajasta ”luonnonsuojelijaksi” ja ”kettutytöksi.” Aineen aihe oli luonnonsuojelu ja ekologisuus. Pienellä paikkakunnalla kasvissyönti ja ekologiset aatteeni olivat syy kiusaamiselle niin idioottimaista kuin se näin jälkikäteen ajateltuna onkin. Olin tuolloin 14-vuotias ja koulun ainoa kasvissyöjä.

Välihuomiona haluan mainita, että lopulta tuosta ”ivasta” tuli myös totta. Minusta tuli luonnonsuojelija! Luonto-ja ympäristöalan perustutkinto on ainoa ammattitutkinto jonka olen tähän asti suorittanut. Ja ollessani työttömänä ammattinimikkeeni työvoimatoimiston listoilla oli LUONNONSUOJELIJA. Olin siitä tosi ylpeä.

Toinen mieleenpainuva kehu jonka kirjoituksistani sain oli parikymppisenä kun kävin viikottain juttelemassa lasten-ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla sairaanhoitajan kanssa. Hän pyysi minua kirjoittamaan kotona kuvailua siitä miltä masennus ja ahdistus tuntuu. Tehtävä oli minulle mieleen, koska osasin tavoittaa tunnetilat paljon paremmin kirjoittamalla kuin sanoin. Palautin kirjoitukseni sairaanhoitajalle joka luki sen silmät suurina. Muistan edelleen sairaanhoitajan ällistyneen ilmeen ja takeltelevat sanat kun hän ihmetteli miten hyvin olin onnistunut kuvamaan tunteitani. Hän pyysi saako niitä tekstejä käyttää jossain laajemmissa yhteyksissä ammattilaisten keskuudessa. Naurahdin vähän hämmentyneenä ja annoin luvan.

Blogia lähdin kirjoittamaan muutaman vuoden empimisen jälkeen. Minulla oli blogimaailmaa kohtaan suuren suuria ennakkoluuloja. Kokemukseni mukaan blogeissa käsiteltiin muotia ja meikkejä. En osannut nähdä itseäni siinä maailmassa. Sittemmin kuvani bloggaamisesta on laajentunut melkoisesti. Blogista tulee aina ihmisen itsensä näköinen ja tässäkään ei tarvitse orjallisesti seurata sitä ”miten asioiden kuuluu mennä.”

Itse menen intuitiolla ja tunteella. En juurikaan laskelmoi tai suunnittele kirjoittamisiani tai niiden aikatauluttamista. Ehkä pitäisi, en tiedä. Tärkeintä minulle on edelleenkin kirjoittaa. Kirjoittaminen kun tuntuu olevan minulle enemmän oma äidinkieli kuin puhuminen jostain syystä. Tällä hetkellä menen kirjoittaminen edellä ja katson millaisia ovia se vielä avaa. Kirjan kirjoittaminen on tottakai haaveena ja toivon sen olevan totta mahdollisimman pian.

Kiitos kaikille lukijoilleni. Jokainen kommentti ja viesti on minulle tärkeä siitäkin syystä, että huonoina päivinä kun epäusko omaan tekemiseen iskee tiedän tällä olevan merkitystä kun saan kuulla siitä. Kaikenlainen palaute on aina arvokasta.

Kenen taitoa sinä voisit tänään kehua? Kehen valaa uskoa ja antaa tunnustusta hänen taidoilleen jotta hän voi joku päivä uskaltaa niiden siivittämänä toteuttaa itseään? Jokaisela kehulla ja positiivisella sanalla on suuri merkitys. Kehu ei mene koskaan hukkaan.