Ihmisyyteen kuuluu monenlaisia vaiheita. Syntymästä kuolemaan ehdimme kokea kaikenlaista. On varhaislapsuuden välttämättömät riippuvuussuhteet kasvattajiin/huolenpitäjiin, nuoruuden irtaantumisen kriisit, aikuisen elämän haaveet ja unelmat, niiden toteutuminen tai toteutumatta jääminen, keski-iän kriisit ja vanhuuden turvan epävarmuus onko sitä, vai puuttuuko se kokonaan.

Elämänkaari on jokaisella omanalaisensa, eikä kahta samanlaista ole. Joskus tuo kaari katkeaa kesken oletetun eliniän, joskus taas tuntuu, ettei se lopu koskaan. Jos päivien sisältönä ovat ilo ja onni, mikäs täällä on elellessä, mutta jos päivät täyttää fyysinen tai psyykkinen tuska, päivien suhteellinen pituus on varmasti moninkertainen verrattuna heihin, jotka eivät tätä tuskaa koe. Onneksi elämä ei kuitenkaan ole joko tai, vaan jokaisen elämään kuuluu kaikenlaisia tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Kyse on tunteiden tasapainosta ja siitä, miten tapahtuneita asioita pystyy käsittelemään.

Kaikki tapahtumat jättävät jälkeensä sekä fyysisiä että psyykkisiä muistijälkiä, jotka tallentuvat aivoihimme, eivätkä poistu sieltä koskaan. Fyysisinä muistoina koemme esim. näköaistiin perustuvat ”kuvat”, niiden värit, muodot, kolmiulotteisuuden. Kuuloaisti tallentaa kaikki äänet, mm. sanat ja niiden sävyn atomikellon tarkkudella. Haju-, maku- ja tuntoaisti lisäävät muistoon omat fyysiset olomuotonsa. Psyykkiset muistot puolestaan liittyvät esiin nousseisiin tunteisiin ja niiden aikaansaamiin reaktioihin. Reaktiot synnyttävät ajatuksia, ikäänkuin sisäisiä ”sääntöjä” sille, miten tällaisen tapahtuman kanssa tulee toimia. Usein saamme vaikutteita ajatteluun myös ulkopuolelta ja sisäinen sääntökirjamme täydentyy näillä ohjeilla ilman, että osaamme sitä kyseenalaistaa.

Pienen lapsen maailma on täynnä tapahtumia, uusia ennenkokemattomia ja alati muuttuvia. Lapsen aivot tallentavat jatkuvasti näitä kokemuksia ja tavoitteena on alkuun pelkkä hengissä selviytyminen. Kun ikää karttuu, myös toimiminen lauman jäsenenä tulee tärkeäksi, sisältäen sopeutumisen mahdollisimman hyvin ympäröiviin ”sääntöihin”. Sääntöjen rikkomisesta seuraa useimmiten rangaistus ja näin lauma opettaa uutta jäsentään sopeutumaan ympäristöönsä. Tämä on elämän alkuvaiheessa elinehto, syvälle aivoihin koodattu selviytymismekanismi, jonka avulla tulemme hyväksytyksi laumassamme.

Nyt hyppään elinkaaressa eteenpäin ja ihmettelen tässä jälleen tunteiden mekanismia, miten suuri rooli niillä onkaan käyttäytymisemme säätelijänä. Uskomme elinkaaremme kaikissa vaiheissa muistijälkiä, joita aivomme ovat tähän saakka tallentaneet yhtään ihmettelemättä tai kyseenalaistamatta niitä. Se on kuin oma, sisäinen koodikirjastomme, jonka avulla yritämme ymmärtää ympäristömme tapahtumia. Kuitenkin kyse on valtaosiltaan varhaislapsuuden ja lapsuuden/nuoruuden aikana tallennetuista muistijäljistä, joiden avulla olemme sopeutuneet silloiseen laumaamme ja lähiympäristöömme. Kumpikaan tekijä ei todennäköisesti enää ole vaikuttamassa nykypäivänä, ei lauma eikä lähiympäristö. Silti tunnejärjestelmä toimii niiden vanhojen ohjeiden mukaan, mitkä aivojen sopukoista tunnistetaan ja kaivellaan esille ikäänkuin ainoana mahdollisena tapana toimia.

Irtipäästäminen on vaikea laji. Syy-yhteyksien ymmärtäminen on vielä vaikeampaa. Itselläni on vahva hylkäämisen pelko ja löydän itseni tuon tuosta analysoimasta läheisteni ajatuksia, tunteita ja sanoja etsien niistä syytä mahdolliselle hylkäämiselle. Putoan kerta toisensa jälkeen tähän samaan sudenkuoppaan enkä vieläkään osaa ennakoida tunnekuohua, mikä seuraa, kun olen varma, että nyt minut aiotaan hylätä. Pieni ihminen minussa muistuttaa siitä, että jos minut hylätään, en ehkä selviä hengissä. Tai että olen käyttäytynyt sopimattomasti enkä ansaitse paikkaani laumassa. Pienelle ihmiselle minussa tuo uhka on ollut todellinen, mutta näin kuuttakymmentä lähestyvänä minun ei ehkä enää tarvitsisi uskoa näitä signaaleja. Eikä varsinkaan käyttäytyä niin kuin se pieni ihminen tunnekuohussaan käyttäytyi, koska ei muuta osannut. Tämän ikäinen ihminen osaa kyllä 🙂 ja jollei osaa, niin on korkea aika opetella.

Havainnosta tekee mielenkiintoisen se, että kun alkaa tarkkailla ympäristöään, tulee huomanneeksi enemmänkin näitä suuria, mutta käytökseltään niin ”pieniä” ihmisiä. Vaikka elämme ”sääntö-Suomessa”, jokaisen yksilön oma säännöstö syntyy kuitenkin vain ja ainostaan omasta koetusta elämästä. Kuinka paljon yleisiä sääntöjä ja lakia rikotaankaan vain siksi, että se on ristiriidassa oman säännöstön kanssa. Miten usein yksilö turvautuu ei-toivottuihin keinoihin saadakseen oman säännöstönsä toimimaan, jos se on ristiriidassa yleisen säännöstön kanssa. Puhumattakaan siitä, että lähisuhteessa yritetään saada toimimaan kahden eri yksilön säännöstöt ja ajatusmallit. Moni asia olisi yksinkertaisempaa kun osattaisiin tunnistaa oman ajattelun sudenkuopat ja tultaisiin tietoiseksi siitä, että taustalla vaikuttavat menneisyyden tapahtumat, joissa tunteet ovat vielä kiinni, koska niistä ei koskaan ole osattu päästää irti.

Turhan moni ihmissuhde kariutuu pelkästään näiden syiden takia. Olipa kyseessä lähisuhde, työsuhde, ystävyyssuhde, kaverisuhde, jopa vanhempi-lapsi -suhde, hyvä askel parempaan olisi oppia tunnistamaan nämä tunteita nostattavat vanhat muistijäljet. Seuraavaksi sitten opetellaan puhumaan tunteista ja niiden aikaansaamista tunnereaktioista. Minä ainakin aion yrittää, aikaahan on koko loppuelämä.