Ihmiseen on sisäänrakennettuna kaipuu ykseyteen. Ykseydessä tulee esiin tosin olemuksemme. Se on rakkaus. Egomielikin tunnistaa tarpeen olla ykseydessä mutta tekee sen yleensä pelkojen kautta. Ego elää  erillisyydestä ja se aiheuttaa usein kipua jos sitä ei suostu hyväksymään.

Erillisyyden paradoksi on, että voidakseen kokea jälleen yhteyttä on hyväsyttävä erillisyytensä. Kuten sienirihmasto tuottaa maan pinnalle yksilöllisen näköisiä itiöemiä eli poimittavia sieniä, niin mekin ihmisinä ilmennämme itseämme ykseyden valoverkosta erillisinä persoonina ja olemuksina.

Pohdin miksi meidän on vaikea hyväksyä toisiamme erilaisina, erillisinä yksilöinä. Miksi toisille on hankalaa hyväksyä erilaiset mielipiteet ja tavat elää ja olla. Mietin liittyykö se siihen ristiriitaan mikä syntyy elämisestä erillisinä persoonina. Meidän juuremme ovat vahvasti alkuperässämme, ykseydessä. Ehkä tahtoisimme muuttaa tämän erillisyydestä kärsivän ja alkuperänsä unohtaneen maailman jollain hyvin alitajuisella vaistotietoisuudella vastaamaan ykseyttä. Voisimme kylpeä samankaltaisuudessamme, mutta silloin kaikki se runsaus minkä erilaisuuden rikkaus tarjoaa jäisi kokematta. Ehkä ihmisen on vaikea hyväksyä erilaisuuutta, koska se herättää kivun erillisyyden harhassa. Muiden erilaisuus korostaa sitä, että olemme erilaisia ja kipuilemme siitä aiheutuvaa erillisyyden tunnetta.

Itsensä rakastaminen on lopulta pyrkimystä juuri siihen tietoisuuteen, että kaikki osat meissä ovat rakastettavia, jopa erehtyvät ja virheellliset näkemyksemme. Lopulta aidossa armossa ja rakkaudessa saa levätä myös keskeneräisyydestämme kumpuavat toisia vahingoittavat teot. Tuo rakkauden valo auttaa meitä paranemaan pelosta ja syyllisyydestä. Ja valaisemaan varjomme.

Kun rakastamme itseämme pyyteettä, me pystymme sallimaan myös toiset sellaisina kuin he itseään täällä ilmentävät. Tuomitseminen lisää vain erillisyyttä ja kuiluja. Rakkaus ja hyväksyntä tuo meitä lähemmäs toisiamme huomataksemme, että olemme sittenkin samaa alkuperää, samalla missiolla. Se on osaltaan sulautumista ykseyteen niin puhtaana kuin se on erillisyydessä mahdollista.  Ja kun voimme hyväksyä täysin inhimillisen ihmisyytemme pääsemme samalla myös peloistamme ilmentää itseämme vapaasti.

Jos ei ole oppinut hyväksymään itseään projisoi sisimmästä kumpuavaa tyytymättömyyttään helposti toisiin. Kun on tyytymätön omaan toimintaansa heijastaa tyytymättömyyttä kanssaihmisiin. Toisia arvosteleva ihminen on mielestäni esimerkki siitä, että jokin osa itseä on vielä rakkauden ulkopuolella, tuomittuna. Tai siitä, ettei ole uskaltanut ottaa koko huikeaa omaa potentiaaliaan ja voimaansa käyttöön. Projisointi toimii silloin helpottavana vastuunsiirtona. Voimme vapauttaa itsemme tästä antamalla itsellemme rajatonta hyväksyntää, jonka luomassa turvassa uskallamme pikku hiljaa alkaa ilmentää itseämme rajattomasti.

Olemme tulleet tänne ainutlaatuisen tehtävän kanssa ja jos koitamme piilottaa itsemme massaan tuo lahja ei koskaan pääse oikeuksiinsa. Ehkä olet tullut edustamaa ihmisryhmää joka on aikojen saatossa ollut aina sorrettu tai hyljeksitty. Jos tämä ihmisryhmä ei ole saanut osakseen ymmärrystä sitä tärkeämpää se on nostaa esiin omalle paikalleen. Sinä voit olla se airut joka tuo tämän ihmisryhmän tarpeet tietoisuuteen ja sitä kautta ne voivat hyväksynnän kasvaessa sulaa massaan. Lunastaa oikeutensa.

Tai ehkä olet tullut luomaan jotain täysin uutta ja ottamalla paikkasi muuutkin pioneerit saavat voimasi ilmentymisestä samanlaista rohkeutta. Ehkä olet tullut elvyttämään ikiaikaista viisautta tämän ajan tarpeisiin, jolloin muutkin vanhat sielut tunnistavat sinusta itsensä. Olipa tehtäväsi mikä tahansa niin sen merkitys paljastuu vasta kun uskallat antaa itsesi hengen käsiin. Kun uskallat luoda ja luottaa tarkoitukseesi.

Olen aina kokenut itseni joukkoon kuulumattomaksi, outolinnuksi ja erilaiseksi. Tämä on  ehkä mielessäni korostunut siitä, että nuorempana sain kuulla hyvin usein kommentteja outoudestani, hulluudestani ja erilaisuudestani. Nuorena kuulin sitä niin usein, että aloin nähdä itsessäni jonkin osan huonona, kelpaamattomana ja hävettävänä. Minulla meni kauan oivaltaa, että nuo kommentitit kumpusivat erilaisuuden hyljeksimisestä ja oli osaltaan ihailua naamioituneena peloiksi. Se oli vinoumaa kyvyttömyydestä suhtautua toisenlaiseen mihin oli ehkä totuttu. Tehtäväni oli silti olla minä. Siitä heränneistä reaktioista huolimatta.

Olen myös ilmentänyt omassa suvussani täysin toisenlaista roolia mihin ei ole ollut lähipiirissä vertaistukea saatavilla. Silläkin on oma tehtävänsä ja olen saanut rauhan sen hyväksynnän myötä, että tämän hetken mielipiteitä suurempaa on se millaisen jäljen jätän itsestäni tänne kun aika minusta jättää. Jos olen onnistunut luomaan helpompia uria toisille oman totuutensa puhujille kulkea, se on juurikin se arvo jonka tahdon jättää. Minun on pitänyt hakata oma tieni umpeen kasvaneeseen metsään. Se on vienyt hirveän paljon energiaa. On ollut myös haastavaa purkaa uskomukset siitä, että juuri tälläisenä olen tärkeä vaikka joihinkin joukkoihin tunnenkin kuulumattomuutta. Jos esimerkilläni teen jollekin saman hieman helpommaksi se kaikki on kannattanut.

En ole koskaan halunnut sopeutua massaan. Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta miellyttää ketään olemalla joku muu. On mennyt silti kauan, että voisin hyväksyä itseni tälläisenä, omana itsenäni. Taiteelllisena runosieluna joka tykkää mieluummin pohtia traumojen ja tunnetyöskentelyn vaikutuksia ihmiskuntaan kuin trendejä tai uusimpien tekoripsien laatua. Vastakkaisten asioiden ei silti tietystikään tarvitse sulkea pois toisiaan ja minussakin on paljon ns. pinnallisuutta mutta tiettyjen aiheiden parissa minusta tulee täysin kömpelö.

Katsoin tänään autismin kirjoa edustavien ihmisten kekustelua ja samaistuin keskustelussa hyvin moneen kohtaan. Rupesin miettimään onko minussa autistisia piirteitä, vai johtuuko tietty osa olemuksestani traumastani. Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, ettei sillä ole merktiystä. Vain sillä, että hyväksyn itseni ja ilmennän itseäni vapaasti.  Pohjimmiltani persoonana olen aina ollut sama. Jo  lapsena  minua kiinnosti osallistua aikuisten keskusteluihin ja pohtia esim ihmissuhteiden dynamiikkaa. Ja teininä lainasin pelkästään filosofiaa ja psykologian kirjallisuutta teiniromaanien sijaan.

Mitä vanhemmaksi tulen sen helpottuneemmaksi oloni tunnen. Löydän itseni äärelle syvemmin koko ajan syventyvän hyväksynnän kautta. Minä saan olla juuri tämä. Utuinen, rosoinen, hämyinen, hölmö, naiivi tunnerikas haaveilija. Kaikkien ei tarvitse ymmärtää minua mutta olen tullut ilmentämään tärkeää rooliani osana tätä ykseyden palapeliä. Ja niin koen kaikkien muidenkin roolin hyvin arvokkaana osana juuri sellaisenaan kuin se luonnostaan ilmenee. Täytenä palana ykseyden palapelissä. Ei puolikkaana taikka jokin kulma irti leikattuna vaan kokonaisena. Kaikkine puolineen.  Täydellisen sopivana.

On tärkeää hyväksyä itsensä erillisenä, vaikka joskus muiden  torjumana ja hyljeksittynä. Kiusaajat ja pilkkaajat tekevät väärin, ei se joka on autenttinen oma itsensä.  Olisi tärkeää saada tukea ilmentää itseään siitä huolimatta sellaisenaan. Se voi auttaa tietoisuutta muissa heräämään. Se on myös tärkeää jotta muut samankaltaiset ihmiset voivat löytää itsessään suurempaa hyväksyntää rohkean tiennäyttäjän peilauksen kautta. Silloin toisetkin uskaltavat astua esiin omana itseään omassa voimassaan luoden maailmaan jotain tärkeää, juuri jotain omanlaista. Jotain mitä vain he voivat tänne tuoda.

Tästä joskus niin kipeästä ja mukaansa kietovasta erillisyydestä meillä on aina portti auki ykseyden runsauteen ja viisauden laajuuteen. Tuon portin avaamalla voimme kokea ettemme ole koskaan yksin. Portin takana on yhteys muihin. Kun uskaltaa katsoa ykseydessä vallitsevan rakkauden silmin niin pelot hellittävät.

Kun emme yritä pienentää itseämme emmekä samaista itseämme erillisyyden maailmassa ilmeneviin pelkoihin pystymme omassa elämässämme ilmentämään kauttamme ilmenevää viisautta juuri sillä laajuudella ja syvyydellä kuin on tarkoituskin.

Erillisyys on vain silmän lumetta. Se on ykseyden monimuotoinen paradoksi joka mahdollistaa erilaisten ulottuvuuksien ilmentämistä ja niiden kautta oppimista.  Tietoisuus evolvoituu jokaisen erilaisuuden kautta kun uskallamme täyttää oman kokoisemme saappaat. Olemme samalla kertaa ykseydessä ja erillisyydessä ja meillä on lupa ilmentää itseämme täydesti rakkaudessa. Säteilymme sallii silloin saman muille.

Näitä valomajakoita me todella tarvitsemme täällä, koska pelot ovat niin vallalla ja ne imaisevat helposti mukaansa. On tärkeää tietoisesti ankkuroida itsensä kiinni ykseyteen ja se onnistuu parhaiten harjoittamalla täyttä hyväksyntää erillisyydestä käsin.

Lue myös artikkelini:
Ihmisen ikävä itsensä luo
Rajat on rakkautta – Teetkö rajat omalle jaksamisellesi
Sieluni ohjauksessa oppimassa rakkautta
Kuinka pysyä elossa ennen kuin kuolee
Erillisyydestä yhteyteen