Olen terapiatyössäni joutunut usein pohtimaan ristiriitaa menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Eri terapiasuuntaukset ovat omaksuneet kovasti toisistaan poikeavia näkymyksiä siitä, voiko ja kannattaako menneisyyden tapahtumia ”tonkia” ja tuoda niitä esiin nykyhetkeen. Toisaalta menneisyys on mennyt jo, tapahtumat ovat jääneet taakse, mutta silti sen vaikutus nykyhetkeen on mielestäni olennainen. Minä en olisi minä, jollen olisi kokenut kaikkea sitä mitä olen kokenut. Tämä koskee kaikkea sitä aivojeni taltioimaa dataa, minkä ne elämäni aikana ovat ”kovalevylleni” tallentaneet. Siellä ovat tallessa niin aidot aisti-. ja tunnekokemukset kuin myös esimerkiksi mielikuvitukseni aiheuttamat, täysin turhat pelkotilat. Sinne on taltoitu runsaasti ”sääntöjä”, joiden mukaan minun tulee olla ja elää.

Ihminen on monimutkainen eliö ihan niinkuin luonto ympärillämme antaa ymmärtää lukuisten muidenkin eliöiden olevan. Jokaisen eläväisen elämän perusta ovat tarpeet, joiden tulee täyttyä, että eläminen on mahdollista. Laakamadot tarvitsevat vain yhden aukon ruumiiseensa syödäkseen ja ulostaakseen ja sama yksilö voi jakaantua lisääntyäkseen. En jaksa uskoa, että laakamadon menneisyys olisi kovinkaan merkityksellinen esim. jakaantumistilanteessa, jossa yhdestä tulee kaksi, mutta kehittyneemmät eliöt, joilla aivot ovat elintoimintojen keskus, niille oppiminen tapahtuuu nimenomaan menneisyyden tapahtumien kautta. Ihminen on näistä eliöistä oman biologiaan ja evoluutioon perustuvan käsityskykyni mukaan kaikista kehittynein.

Ihminenkin on evoluution myötä kehittynyt kovin, monet tutkimukset ja arkeologiset löydökset todistavat tätä tosiasiaa. Tarpeet hengissäpysymiseen ja lisääntymiseen ovat muuttuneet matkan varrella moneen otteeseen. Luolamiehet suojelivat itseään, naisiaan ja lapsiaan ympäristössä vaanivilta uhkaavilta pedoilta milloin puunuijilla, milloin tulella, milloin piiloutumalla kallionkoloon. Aivot olivat virittäytyneet havaitsemaan vaaran ja kaikki aistit olivat valppaana havaitsemaan lähestyvää hengenmenoa. Kun riittävän monta perheenjäsentä joutui ajan mittaan petojen ruuaksi, tapahtumat opettivat esim. asuinpaikan riskit tulla nähdyksi ja kuulluksi. Opittiin tekemään vahvempia asumuksia ja sijoittamaan ne petojen ulottumattomiin. Tässä menneisyydellä on tärkeä rooli kehityksen mahdollistajana.

Miten ihmisen tarvejärjestelmä toimii tänäpäivänä, kun hengissäpysyminen ei riipu enää ulkoisesta uhkasta? Mitä meidän nykyään tulisi oppia menneisyydestä? Lähtökohtana lienee, että meidän tulisi tunnistaa tarpeet toimintamme takana, että osaisimme ajatella elämää kokonaisuutena. Elintoimintojen ylläpitämiseen suunnatut primääritarpeet on helppo tunnistaa. Meidän täytyy syödä, ulostaa, juoda, käydä virtsaamassa, nukkua ja pukeutua niin, että kehon lämpötila vastaa ympäristömme lämpötilaa ja sen vaatimuksia. Näillä ihminen jo selviää hengissä. Tarvejärjestelmä on kuitenkin nykyihmisellä ihan jotain muuta kuin muinaisilla esi-isillämme. Menneisyys on kehittänyt siitä paljon monimutkaisemman kuin uskommekaan. Mitä ajattelet tarpeesta saada olla rauhassa? Tai tarpeesta saada aikaan, puuhastella jatkuvasti jotain, luoda jotain uutta? Tai tarve olla esillä, tehdä itsensä näkyväksi ja kuuluvaksi? Tarve tulla ymmärretyksi omana itsenään? Kaikki nämä ovat esimerkkejä psyykkisistä tarpeista, jotka ovat pikkuhiljaa kehittyneet menneisyyden tapahtumien myötä. Kaikki psyykkiset tarpeet eivät ole merkityksellisiä jokaiselle. Vain ne tarpeet , jotka ovat yksilötasolla saaneet tulla esiin koettujen tapahtumien myötä, ovat yksilölle merkityksellisiä.

Kuten aluksi mainitsin, minua hämmentää joskus eri psykiatristen koulukuntien ajattelumallit menneisyyden roolista. Yksi koulukunta tutkii tapahtumia varsin tarkkaan ja analysoi niitä vetäen johtopäätöksiä nykyhetkeen. Toinen suuntaa ajatukset täysin nykyhetkeen ja tulevaisuuteen kieltäytyen käsittelemästä menneisyyden tapahtumia, koska ne nähdään vain ”ongelmina”. Kolmas uskoo postiivisten ajatusten ja myönteisten tunnetilojen olevan ratkaisu kaikkeen. Yhtenäistä linjaa on vaikea löytää.

Itselleni on päivänselvää, että menneisyyden kokemukset ovat jokaiselle meistä merkityksellisiä ja mitä paremmin osaamme tunnistaa taustalta ne tarpeet, miksi merkityksellisyys on syntynyt, sen paremmin ymmärrämme itseämme. Otan esimerkin omasta elämästäni. Minulla on useita hylkäämiskokemuksia lapsuudestani. Merkityksellisin niistä ehkä hylkääminen heti syntymän jälkeen lastenkotiin ja myöhemmin kipeimmin tunne-elämääni vaikutti rakkaan kasvatti-isäni varhainen kuolema syöpään. Tapahtumat ovat vaikuttaneet vahvasti omiin aikuisiän kiintymyssuhteisiini ja tarpeeseen tulla rakastetuksi. Jollen aikuisena olisi oivaltanut näiden tapahtumien merkityksellisyyttä itselleni, en olisi koskaan oppinut luottamaan ja rakastamaan kerta toisensa jälkeen vaikka aikuisissa suhteissa on myös tapahtunut hylkäämisiä puolin ja toisin.

Jokaisella on menneisyydessään omat kipupisteensä: omat tarpeet, jotka eivät ole täyttyneet. Jokainen meistä kohtaa elämänsä nykyisyydessä vastoinkäymisiä, psyykkistä kipua ja tuskallisia kokemuksia. Oivaltamalla yhteyden menneisyyden ja nykyisyyden välillä, voi oppia itsestään paljon. Menneisyyden kokemuksiin ei tarvitse takertua, eikä antaa tarpeiden ohjaamalle tunnesäätelyjärjestelmälle ylivaltaa. Riittää, kun tunnistaa mikä tai mitkä tarpeet eivät ole täyttyneet ja tekee parhaansa itse niiden täyttämiseksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Mitä sinä tarvitset juuri nyt?