Olen pohdiskellut erityisesti viime aikoina paljon rajoihin liittyviä tuntemuksia. On ollut vaikea saada otetta miksi tietyt oman kärsimykseni pintaan nostavat teemat toistuu jatkuvasti elämässäni. Uskon, että asiat tapahtuvat meille siksi, että voisimme oppia niistä. Siksi olen tarkastellut aktiivisesti tätä rajattomuus teemaakin siltä kannalta mitä konkreettiset tapahtumat kertovat omista sisäisitä malleistani. Uskon vahvasti, että vain omia sisäisiä uskomuksiani muuttamalla voin muuttaa elämääni. En pääse tietyistä oppiläksyistä ennen kuin olen ratkaissut ne itselleni.

Rajojen vetäminen on moniulotteinen ja monitahoinen asia. Se ei ole mustavalkoinen vaan hyvin laajastikin omaan uskomusmaailmaan liittyvä teema. Omiin rajoihin littyy omanarvontuntoa ja itsensä kunnioittamista ”mitä minä ansaitsen”, mutta myös syvemmät arvot siitä miten itseään haluaa ilmaista.

Olen saanut matkan varrella jonkin verran aiheeseen liittyviä oivalluksia mutta se lopullinen ahaa-elämys on ollut kateissa tähän päivään asti. Viime yönä näin sarjan unia joiden kautta ymmärsin lopultakin mistä tässä rajojen vetämisessä oikein on itselleni kyse.

Sain ikään kuin puuttuvan palasen isompaan kokonaisuuteen unista tulleen oivalluksen kautta ja tämän uuden oivalluksen avulla saan nyt työkaluja konkreettiseen toimimiseen paremmin. Asioiden oivaltaminen ja oppiminen on kuin sipulin kuorimista, – aina paljastuu uusia kerroksia. Niin tässäkin asiassa. Olen jälleen jonkin uuden äärellä ja tämä uusi tuntuu taas vievän minua kohti täydempää itsearvostusta. Siitähän rajojen vetämisessä paljon onkin nimenomaan kyse. Jos jokin tuntuu jatkuvasti olevan elämässämme ”vinksallaan” se on todennäköisesti merkki siitä, että emme itse arvosta itseämme tarpeeksi, jotta laittaisimme rajat sille mikä saa meidät voimaan huonosti.

Omien tarpeideni ilmaisu ja rajojen oppiminen on ollut yksi elämäni suurimpia tähän asti opittavia asioita. Niiden opiskelu on työn alla edelleen. Vieläkään en aina ymmärrä miten saan omat tarpeeni kuuluviin. Ja miten saisin loppumaan sen tunteen, että olisin ikäänkuin omasta elämästään syrjässä. Erityisesti niissä tärkeimmissä ihmissuhteissa.

Oivalsin viime öisen uneni kautta, miksi minusta tuli rajaton aikuinen. Vyyhti on monimutkainen ja se alkaa varmasti jo kauempaa kuin omasta lapsuudestani, eli se on kaikuja sukupolvien takaa. Kyse ei ole pelkästään omasta kasvuympäristöstäni vaan myös vanhempieni ja heidän vanhempiensa kasvuympäristöstä. Jos lapsen rajoja ei ole kunnioitettu lapsena hän ei myöskään välttämättä kasva aikuisenakaan kunnioittamaan itseään. Tästä meillä on varmasti pitkät perinteet monissa suvuissa.

Omien rajojen tunnistaminen ei liity mielestäni siihen onko meillä ollut lapsena sääntöjä ja kuria eli ns rajat kunnossa perusturvan tunteen suhteen. Olen aina ajatellut, että juuri nuo asiat liittyvät yhteen mutta itseasiassa uuden oivallukseni kautta sain yhteyden, että se on paljon syvällisempi asia. Jos lapselle on pidetty rajoja esimerkiksi kotiintuloaikojen, ruoka-aikojen ja peliajan puitteissa se ei liity mielestäni hänen koskemattomuuteensa. Aikuinen pitää lapselle rajoja luodakseen sisäistä turvaa, mutta koskemattomuus taas luo lapselle itsekunnioituksen.

Koskemattomuus liittyy ihmisen ydinolemuksen kunnioittamiseen ja näkemiseen. Siihen, että omalla itsellä on arvoa sellaisenaan ja, että jo lapsena omia rajoja kunnioitetaan esimerkiksi lapsen omien mieltymysten suhteen. Kun lapsen tarpeita ei mitätöidä, arvostella tai paheksuta, hän oppii itsekin pitämään niitä tärkeinä.
Muiden kunnioituksen kautta ihminen oppii itsekin kunnioittamaan omia rajojaan myös aikuisena.

On olemassa todella äärimmäisiä tilanteita joissa lapsen koskemattomuutta rikotaan kuten väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tälläiset rajojen erittäin vahingolliset ylitykset jättävät todella syvät jäljet. Rajojen rikkomiseen liittyy myös pienemmät ja ehkä joidenkin mielestä vähäpätöisemmän tuntuiset tilanteet. Kaikki minkä ihminen itse kokee eäkunnioittavana, on sitä. Emme voi väheksyä toisten tarpeita vaikka juuri samat tarpeet olisivat meille itsellemme merkityksettömiä. Tärkeintä olisi hyväksyä ja todella kuulla, mitä toinen sanoo.

Jokainen lapsi on ainutlaatuinen uniikki yksilönsä ja oma kokonaisuutensa alusta alkaen, omien mieltymystensä, kiinnostuksen kohteidensa ja persoonallisuutensa kanssa. Jos omaa persoonaa mitätöidään tai se nähdään vain rajallisena, lapsikaan ei opi kunnioittamaan itseään kokonaisuutena. Tämä saattaa tuottaa jälkeenpäin vaikeuksia pitää rajoja esimerkiksi ihmissuhteissa.

Lapsena saadun itsen ohittamisen mallin kautta ihminen alkaa aikuisenakin itse mitätöidä tiettyjä puoliaan ihmissuhteissa ja jossain vaiheessa alkaa huomaamaan, että ihmissuhteet eivät tyydytä häntä. Tällöin voi olla todella vaikea hahmottaa mistä on kyse. Jos jokin puoli itsessä ei ole saanut oikeutta olla olemassa lapsena, sen puolen esille tuominen voi olla vaikeaa aikuisissa suhteissakin. Jotkut osat meissä ovat kuitenkin erittäin tärkeitä hyvinvoinnillemme emmekä voi piilottaa niitä itse siitä kärsimättä.

Esimerkiksi jos olemme taiteellisia mutta tätä puolta ei ole koskaan lapsuudessamme tunnustettu voi olla vaikea sallia sen olemassaoloa omien sisäisten uskomusten ja ydinolemuksen ristiriidassa aikuisenakaan. Uskomuksemme ovat voineet kasvaa konservatiivisiksi. Kuitenkin tuon taiteellisen puolen ilmentäminen voi olla aivan ratkaisevassa asemassa oman hyvinvoinnin kannalta. Ihminen voi kokea silloin jatkuvaa tyytymättömyyttä, kun hänen ydinolemuksensa ei ole lähtökohtaisesti sallittu, ennen kaikkea itseltään. Siksipä onkin tärkeintä näitä uskomuksia purkaessaan ensin sallia ja hyväksyä ITSE omat olemuspuolensa sen sijaan, että niille lähtisi hakemaan ulkopuolelta hyväksyntää.

Jos lapsuudessa saa jatkuvasti viestiä siitä, että omat mieltymykset eivät ole ok tai niissä on jotain pilkattavaa, oppii, ettei omilla tarpeilla ja rajoilla ole väliä. Ne ovat jotain mitä pitää piilottaa. Lapsen keinot ilmaista itseään on joskus hyvin vähäeleiset ja hienovaraiset.

Aikuiset eivät välttämättä huomaa pieniä merkkejä siitä mikä on lapselle ok ja milloin mennään rajan yli. Emme voi ymmärtää toista jos emme ole aktiivisesti kiinnostuneet kuulemaan, mitä ajatuksia toisen sisimmässä liikkuu. Kun aikuinen lattaa lapsen lokeroon ”tietämällä paremmin” lapsi tulee mitätöidyksi.

Moni lapsi sulkeekin tunteensa sisäänsä ja alkaa hävetä omia ominaispiirteitään. Ulkoinen viesti on selkeä, vika on sinussa. Vasta myöhemmällä iällä lapsi koittaa ilmaista ehkä itseään voimallisemmin mutta ei välttämättä silloinkaan tule kuulluksi. Kun ulkopuolelta ei heru kunnioitusta mielen valtaa lamaannus ja silloin astuu esiin yleensä jokin selviytymiskeino. Persoonasta riippuen se voi olla itsetuhoa, alistumista, aggressiivisuutta, levottomuutta, jatkuvaa sopeutumista tai jotain muuta oman ”epätoivotun energian” piilottamiseen pyrkivää toimintaa. Yleensä se on aina vahingollista ihmiselle itselleen.

Yleensä lapsen todellista olemusta eivät huomaa ne aikuiset jotka eivät ole itse saaneet kokea samaa kunnioitusta omassa lapsuudessaan. Joskus se uskomus on uponnut niin syvään, että siitä on tullut ikään kuin totuus ”minun tarpeillani ei ole väliä.” Koko elämä rakentuu tuon totuuden ympärillä, eikä sitä edes näe asiaksi jota voisi muuttaa. Tämän takia tuo rajattomuus ja itsen piilottaminen saattaa jatkua sukupolvelta toiselle.

Olin jo lapsena todella herkkä, sitä olen edelleen. Aikuisena tuo herkkyys on pitänyt kaivaa uudestaan esiin, niin monen kerroksen taakse se oli piiloutunut. Tuon herkkyyden takaa pajastui myös omat rajani ja ne paljastuvat hienovaraisemmin päivä päivältä.

Ensin piti opetella oma koskemattomuus. Nuorena aikuisena altistin itseni parisuhde väkivallalle. Oli rajojen oppimisen suhteen erittäin kova koulu pistää sille stoppi. Vielä kauan tuon suhteen loppumisen jälkeen en kunnioittanut omaa kehoa enkä hyvinvointia vaan elin itsetuhoisesti. Itsellenikin on pitänyt tehdä rajat ja oppia rakentamaan aitoa hyvinvointia luovaa elämää. Kenelläkään muulla kun ei ole siihen elämässäni valtaa. Oli otettava isosti vastuuta.

Tällä hetkellä avautuu rajattomuuteen taas uusia kerroksia. Viimeyön unessa oli kolme erilaista kohtausta eri ihmisten kanssa joista tunnistin, että elämässäni on ollut paljon asioita joissa koskemattomuuttani on loukattu lähes huomaamattani. Rajojen oppiminen tuntuu olevan kuin liukas saippua, koko prosessiin ei aina saa kunnon otetta. Se on todella monitahoinen asia ja siksi niin vaikea.

On vaikea oppia elämään vanhaan verrattuna lähes mustavalkoisesti tiettyjen asioiden suhteen. Olen aina ollut sopeutuja ja nyt se on muuttumassa. Kun koko elämän lähes kaikki on ulospäin ollut ok (vaikka sisäisesti ei oikeasti olekaan) niin tuntuu lähes perisynniltä alkaa vetää rajaa.

Sain aiemmin monesti kuulla olevani tosikko, traumatisoitunut tai tyhmä kun yritin vetää rajojani. Kun yritin suojautua asioilta jota eivät tuntuneet hyviltä se herätti muissa vastustusta. Sain jatkuvaa viestiä siitä, miten omien rajojen vetäminen ei ollut ok muille. Miellyttäjä minussa joutuu tuollaisessa tilanteessa vaikeaan asemaan. Kenen puolella seison? Aijemmin valitsin muut. Siksi miellyttäjän piti kuolla.

Tuota sisäistä tunnetta vastaan joudun käymään vieläkin henkisiä taisteluitani. Asetan nyt rajani siitä huolimatta, että joudun tuntemaan tuon vanhan ”typeryyden” ja syyllistymisen tunteen. Rajojen vetämisen kautta joudun kohtaamaan myös hylätyksi tulemisen pelon. Voin joutua hylätyksi siitä, että olen kompromissitta itseni puolella. Minua motivoi tässä kohtaa kuitenkin se, että omien rajojen tunnistamisen ja luomisen kautta voin jatkuvasti rakentaa enemmän juuri sellaista elämää joka tuntuu minusta hyvältä. Enkä usko, että itsen riistäminen on pidemmän päälle kenellekään hyväksi.

Näen myös, että työelämä on mennyt kieroon siinä miten niin moni ihminen on valmis joustamaan rajoistaan. Uskon, että se rajattomuus mihin meistä moni on kasvanut jo sukupolvien ajan, juontaa juurensa siihen, että omilla tarpeilla ei ole väliä vaan muiden tarpeet menee aina edelle. Tälläinen jatkuva ristiriita ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä luo varmasti suurimman pahoinvoinnin yhteiskunnassamme. Milloin opimme olemaan yksilöinä itsemme puolella, toisilta lupia kyselemättä?

Nyt on tietynlainen vallankumouksen aika. On aika lunastaa voima takaisin. Aika luoda rajat. Aika luoda hyvinvointia tukevaa elämää. Tämä kaikki sisäinen liikehdintä saa varmasti aikaan myös ulkoisen suuren muutoksen, pikkuhiljaa, jatkuvasti eteenpäin puskevan höyryjunan lailla. Muutos on väistämätön myös konkreettisesti kun se on tehty vankkumattomaksi sisäisillä tasoilla. Vallankumous alkaa itsensä rakastamisesta.

Lue myös blogitekstini:
Vaille jäämisen jäljet
Yksinäisen suden syndrooma
Hylätyksi tulemisen pelko järisyttää olemassaolon perustuksia
Läheisriippuvainen ei ole olemassa itselleen
Jumissa auttajan roolissa – autatko muita itsesi kustannuksella?
Rajan veto sallittu