Yksinäisyys syntyy yhteydettömyydestä itseensä ja ympäröivään maailmaan. Jää ulkopuolelle elämästään olematta siihen osallinen. Taka-alalle voi jäädä täysin tutussa seurassakin, erityisesti silloin, kun sanat ja teot ovat eri asioita. Tällöin erillisyyden lume alkaa valtaamaan alaa ihmisyyden olemuksesta. Sanojen ja tekojen toistuva ristiriita johtaa merkityksettömyyteen, eikä tällöin kykene kohtaamaan toisia ihmisiä. On toisinaan inhimillistä kuulla väärin tai unohtaa, mutta jos yhteisestä ajasta jää päällimmäisenä mieleen sanojen ja tekojen ristiriita, ihmissuhde alkaa päällimmäisenä menettää merkitystään

Ensimmäinen ajatus tällaisesta henkilöstä voi olla: ”Hän valehtelee tai puhuu muuten lämpimikseen.” Ei ole mikään ihme, ettei halua elämäänsä ihmistä, jonka sanat ja teot ovat vailla merkitystä. Lupaukset muuttuvat tyhjiksi kuoriksi, jotka soivat kaikuvassa tyhjiössä. Ytimessä on särkynyt todellisuus, josta kukaan ei enää saa selvää. Yksilö itsekään ei tiedä itsestään. Omassa olemisessa ei ole turvaa, johon tukeutua vaan pyrkii epätoivoisesti pitämään kiinni elämässään olemassa olevista ihmissuhteista jopa valehtelun avulla. Yksin oleminen on niin riipaisevan pelottavaa, ettei sitä kykene kohtaamaan. Ei välttämättä kykene olemaan yksin, koska on oppinut määrittelemään itsensä kaiken ulkopuolisen avulla. Omassa sisäisessä maailmassa vallitsee valtava tyhjiö, josta ei ole mitäään ammenttavaa. Ikään kuin on vain puhuva pää vailla omia mielipiteitä ja ajatuksia.

Entä sitten hän, jonka jättäminen elämästä on toisaalta looginen valinta?

Tunnemaailmasta käsin ajateltuna kyseessä voi olla voimien loppuminen. Hänet hylätään. Herää kysymys: ”Mistä kaikesta tämä johtuu?” Kaikelle elämässä on useampi näkökulma ja mahdollisuus, kunhan vain rohkaistuu vain olemaan tarpeeksi avoin mahdollisuuksille kieltämättä niiden olemassaoloa. Saattaa vaatia hiukan kärsivällisyyttä löytääkseen ratkaisuja: ”Mitä tehdä?” On selkeää, että tällainen henkilö ottaa enemmän kuin antaa ihmissuhteessa, kuluttaen siis toisen elämänvoimaa. Vaikuttaen arkeen niin perustavanlaatuisella tasolla, että etäisyyden ottaminen voi tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Toista ei tarvitse kuitenkaan hylätä. On mahdollista asettaa omat rajansa selviksi ja kertoa olevansa läsnä hänelle omien rajojensa puitteissa.

Jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä rinnalleen. Ihmisen ollessa rajaton: ollessaan kaikille kaikkea seurasta riippuen, häneen ei myöskään luottaa. Ei voi pohjimmiltaan tietää pysyvätkö luottamuksella kerrotut asiat kyseisessä ihmissuhteessa, jossa luottamuksella asioita on jakanut.

Entä, jos tarkastelisimmekin tätä toisesta näkökulmasta?

Hylätessään toisen ihmisen sanoo: ”Olet tärkeä, enempään en pysty. Voisitko itse ottaa ohjat käsiisi?” Voi kulkea vierellä, mutta kukaan ei voi pelastaa toista, vaikka monesti elämän varrella on saattanut niin toivoakin. Mahdollista on, ettei ole edes tarpeellista kulkea vierellä, koska toisen on käytävä tämä matka yksin tai jonkun toisen kanssa. Silloin ei edes ole tarkoituksenmukaista pyrkiä jäämään vierelle kanssakulkijaksi. Saattaa olla kipeääkin päästää irti ja antaa toisen mennä. Samalla niin tärkeää oman itsensä kannalta. 

Kaipuu ihmissuhteeseen voi olla valtava samalla, vaikka tietääkin, ettei hänen seura ole hyväksi itselleen suurissa määrin. Ilostuu, kun kuulee hänen voivan hyvin tai tietää mitä hänen arkipäiväiseen todellisuuteensa kuuluu. Innostuu kun näkee toisen kasvot, vaikka vain valokuvasta.

Miten käy sanojen, jos niitä toistaa? Entä, jos tunne on vain niin suuri tai intensiivinen ja sanat ovat siinä tilanteessa ainut keino ilmaista itseään? Menettääkö sanoma merkityksensä liiallisen toiston kautta?

Tämän ilmiön kohdalla tulisi puhua nimenomaan yksinäisyyttä kokevasta eikä yksinäisestä. Asettamalla sanansa juuri jälkimmäisen esimerkin mukaan on mahdollista saada käsitys, jonka mukaan ihminen on yksinäisyys. Edellinen sivulause ei ole kunnollista kieltä, silti tarkoituksenmukainen. Niputtamalla ihmiset jonkin tietyn sanan alle, he eivät ole enää yksilöitä ihmisinä vaan tietty ryhmä. Jokainen käyttämämme sana muokkaa todellisuutta, jossa elämme.

Kommunikoitaessa ihmisistä ryhmänä: yksilölle ei jää tilaa, vaan syntyy helposti yleistyksiä. Yleistäessä ihminen kommunikoi kehnosti sekä turvattomasti. Silloin unohtaa ihmisen yksilöllisyyden, kun kertoo esimerkiksi ”kaikkien toimivan näin” tai sanomalla jotain muuta samantyylistä. Yleistys syntyy sen pohjalta, mitä itse on nähnyt, kokenut tai kuullut. On kyse vain yhden ihmisen päätelmistä pohjautuen hänen kokemusmaailmansa.

Yksinäisyys ilmiönä mielletään todella häpeälliseksi sekä stigmatisoivaksi. Miksi käytetään sanaa, joka niputtaa ihmiset tähän yhteen harmaaseen massaan antamatta heille mahdollisuutta ihmisyyteen, vaan sanana olemiseen? Jokaisen yksinäisyys on erilaista. Syvältä löytyy tietty ydinkokemus, jonka ympärille koettu on kietoutunut. Millaisiin tilanteisiin yksinäisyys liittyy? Mikä on tuo toistuva tunne tai tilanne, joka johtaa yksinäisyyden kokemukseen?

Voi olla aikoja, ettei koe yksinäisyyttä. Se ei ole kerran otsaan laitettu leima, joka pysyy lopun elämää, vaan elämäntilanteesta riippuva kokemus. Ihmisellä voi siltikin olla esim. ulkoiset puitteet kunnossa, ”kulissit”, joiden taakse kätkeytyy suuri kaipuu tulla nähdyksi ja kuulluksi toiselle ihmiselle. 

Emotionaalisen yksinäisyyden ytimessä on ihmissuhteiden laatu. Eli perustarpeiden täyttyminen on vajaavaista näillä osa-alueilla. 

Nähdyksi sekä kuulluksi tulon tarpeen lisäksi, yhteenkuuluvuuden tunne on olennainen. Tämä saa meidät hakeutumaan ihmisten pariin luontaisesti. Olemme laumaeläimiä. Nykyisessä ajassamme laumassa oleminen on yhä harvinaisempaa. Mahdollisesti liitymme yhteisöön, jonka jäseniä emme ole itse täysin valinneet.

Olisi varmasti tärkeää, että jokaisella meillä olisi täysin itse valitsemamme lauma niiden kaikkien sosiaalisten verkostojen joukossa, mihin kuulumme. Yhteisössä oleminen ja vaikuttaminen on meille elintärkeää. Jo vauvatkin kommunikoivat osaamillaan keinoilla, joista varsinkin itkulla on välitön vaikutus ympäristöönsä. Vanhempi reagoi ääniviesteihin, joista jokainen tarkoittaa eri asiaa.

Sosiaalisessa yksinäisyydessä on kyse sosiaalisten verkostojen vähäisyydestä tai niiden puutteesta. Nimenomaan itselleen merkittävien läheisten ja ihmissuhteiden vähäisyydestä.

Aito elämä tapahtuu internetin ulkopuolella muiden kaltaistensa seurassa. Vaikka tämän tietäisi, on silti yllättävän helppoa ilman muita sosiaalisia kontakteja kääntyä netin puoleen pyrkiessään tyydyttämään perustarpeitaan. On ihmisiä, joille internetin välityksellä tapahtuva kommunikointi riittää tyydyttämään tarpeen ja laadun sosiaalisesti. Vaihtoehtoisesti netissä tapahtuva kommunikaatio voi olla korvaava sijaistoiminto yksinäisyyden välttämiseksi. 

Yksinäisyydellä voisi olla paljon viisasta annettavaa, mutta siihen ei välttämättä tahdo pysähtyä. Kuulostelemaan, mitä tällä kokemuksella olisi kerrottavaa elämänlaadusta tai ihmisten välisistä suhteista. 

Yksinäisyys ei ole vain yksittäisen ihmisen omalla vastuulla, vaan on samalla kansanterveydellinen ongelma. Yhteisön ja yksilön yhteinen vastuu yksinäiyyden lievittämisessä voi olla haasteellista juuri stigmatisoivan leiman vuoksi. Kauan sitten elimme ajassa jolloin tarvitsimme luontaisesti toisiamme ja palasimme yhteyteen toisen ihmisen kanssa. 

Kuinka paljon nykyisellään koetusta yksinäisyydestä on sidoksissa yksilöllisyyttä korostavaan kulttuuriimme?

Tavoitteena on olla oman elämänsä lumihiutale. Erilainen kaikista muista mahdollisimman monella eri tavalla sekä toitottaa sitä suureen ääneen. Ironista kyllä kaikesta erilaisuuden tavoittelusta huolimatta juuri tämä tekee meistä yhtä ja samaa, jos mahdollisimman moni tahtoo löytää elämänsä lumihiutaleena. Tämän kaltainen yksilöllisyys ei edes ole mahdollista, sillä ihmisyydessä on niin paljon jaettua yhteistä kaltaisensa kanssa.

Yksilöllisyys yhdistettynä nykyiseen elämänmenoomme, joka perustuu kilpailulle ja tehokkuudelle, on myrkyllistä ihmismielelle. Ulkopuolelta annetaan ymmärtää, että olisi oltava kaikille elämän osa-alueilla tasaisesti erinomaisen loistava. Mediassa vastaantulevat lööppien otsikot tuottavat tätä mielikuvaa huolellisen hyvin. Kananmunankin on voinut rikkoa monena vuonna väärin ja hiukan eri tavoin väärin, jos klikkiotsikoista tehtyä meemiä on uskominen. 

Ulkopuolellamme oleva vaikuttaa jatkuvasti sisäiseen maailmaamme sekä siihen miten itsemme koemme tässä maailmassa. Uutiset ovat pakollinen osa tämän päivämme maailmaa. Mitä vaikutusta sillä tosiasiallisesti onkaan, jos toisella puolella maailmaa tapahtuu jotain? Miten se aidosti vaikuttaa itseensä? Millainen mieliala on uutisten lukemisen jälkeen?

Useinkaan uutisissa ei ole mitään hyvää kerrottavaa, vaan jossain on katastrofi, sotatila, köyhiä ihmisiä, nälänhätää, väkivaltaa, oikeudenkäyntejä, sekä monta muuta mielialaa yhtä paljon kohottavaa aihetta. Internetin maailmaan on helppo unohtua. Siellä on kokonainen virtuaaalinen maailma.

Pohdinnan arvoista on: ”Miksi uutisoitu muutos on aina huonolaatuista tavalla tai toisella?” Mieltämme ympäröi jatkuva katastrofi- sekä tuhoajattelu, jos kokee tarvetta olla tietoinen, mitä uutisoitavaa on toiselta puolelta maapalloa. On helpompaa odottaa pahaa tapahtuvaksi kuin hyvää. Se vaatisi paljon enemmän kuin pettymysten jatkuva sarja. Meidät on koodattu olemaan varuillaan ja suojautumaan itsellemme vierailta asioilta, joten uusiin asioihin hyvän kautta suhtautuminen vaatii harjoitusta.

Olemmeko biologisesti lajina kykeneväisiä ymmärtämään tai hahmottamaan oman elämämme kannalta niin laajoja irrelevantteja kokonaisuuksia? Milloin tiedon vastaanottamisessa ja käsittelyssä tuleekin viimeinen raja vastaan? 

Olemisen kiirastuli: luopumisen ja kohtaamattomuuden kierre

Elämässä kaikki alkaa ja loppuu luonnollisesssa syklissään. Tätä ei voi pakottaa. Jonkin on loputtava, jotta jokin uusi voi alkaa. Alkuja ja loppuja, elämää ja kuolemaa – illuusioiden molemmat kääntöpuolet toisin sanoitettuina. Ikuisuuden sykli on juuri viimeisimmässä henkäyksessä, jonka mitä luonnolllisimmin äsken hengitit. 

Erilaisissa elämäntilanteissa on hyvinkin luonnollista, ettei vastaanottokykyä välttämättä löydy joten vastavuoroisuus on on hyvin pintapuolista eikä tarpeita tyydyttävää. Näkymättömään tulee särö yhteisessä kommunikaatiossa. Ihmiskäsityksen vastakohtaisuus voi ajaa kahta kauemmaksi toisistaan. Jos ei löydy yhteistä tahtoa keskustella hiertävistä, asioista merkityksettömyys vain syvenee. Kohtaamattomuus jättää tyhjiön. Kummallakaan osapuolella ei ole ihmissuhteen kannalta enää merkitystä toisilleen.

Kaksi ihmistä hiipuvat toisistaan kauemmaksi kaikessa hiljaisuudessa. Sydämen sykkeet loittonevat. Ei enää ole yhteisiä hetkiä. Elo muuttuu hiukan toisenlaiseksi, kun kohtaamattomuus jättää tyhjiön.

Karkean tulkinnan mukaan kaikki ihmiset, joista ei ole hyötyä yhteiskunnalle tai maailmalle voisi tappaa. Tällä maapalllo säästyisi, kai? Toisen taas vaaliessa kaikkea elollista säilytettävän arvoisena sekä pitäen vahvasti kiinni nykyisellään tuntemistamme ihmisoikeuksista. Näiden näkemyksien vastakkaisuus on niin radikaali, että on hankalaa löytää yhteistä maaperää keskustelulle.

Onko tällaisen käytöksen tarkoituksen olla luotaantyöntävää? Jonkin haavan on suojeltava hänen olemassaoloaan, jonka todellisuudessa ei pysty vastaanottamaan. Jotain niin kipeää aktivoituu, että sen on suojattava välittämiseltä. Kipeästä on vuosien myötä muodostunut turvallinen pesä olla itsenäinen ja irrallinen muusta maailmasta

Äärimmäiseen itsenäisyyteen taipuvainen vetäytyy omaan kuoreensa. Karkeudelle löytyy monia uusia puheenaiheita voideltuina lahjapaketteihin silkkihansikkain. Keskustelun alkaessa paketit räjähtävätkin silmien edessä kuvottavuudellaan järkyttäen. Monta monituista yhteistä vastaavanlaista hetkeä. Kohtaamattomuus loistaa näissä tuokioissa. Kumpikaan keskustelijoista ei saa tarvitsemaansa. Toinen työntää kauemmas ja toinen koittaa silti lähemmäs. Soutaminen sekä huopaaminen elämässä on vain ajan tuhlaamista. 

Kuinka paljon rakkaudettomuutta on molemmissa tai yhdessä ihmisessä?

Merkityksettömyys vain syvenee kohtaamattomuuden myötä. Sanoin ei vain enää tavoita toista. On ymmärettävä kuitenkin ihmissuhteen pohjautuvan vapaaehtoiseen valintaan viettää aikaa toisen kanssa. Siinä tiivistyykin juuri valtavan ironinen näkökulma: kumpikin valitsee ajanvieton toisen kanssa, silti ei vain enää itsensä osaamin keinoin tavoita toista, vaikka kuinka tahtoisi.  Kuilun reunalla nämä kaksi ovat tanssineet koko ihmissuhteen keston ajan, veitsen terällä, kuilun reunalla.

Merkityksettömyydessä ei koe olevansa mitään – tyhjä kuori, jonka läpi voisi kävellä. Ikkunan taakse äänettömäksi vangiksi jäänyt huutaa ja kukaan ei kuule. Muut vain jatkavat omaa arkipäiväänsä kulkemalla ohitse. On täysin yksin ilman auttajaa. Epätoivoa, josta vimmaisella voimalla koittaa puskea ja pakottaa itsensä jälleen pinnalle voidakseen kerrankin nauraa jonkun toisen kanssa hyvälle vitsille. 

Merkityksettömyydessä kuihtuu hetki kerrallaan olemattomaksi. Pieneksi näkymättömäksi möykyksi, jonka ääni on kauan sitten kadonnut. Haalistunut maali seinällä jatkaa kulumistaan auringonvalossa, mutta äänettömät avunhuudot eivät koskaan lakkaa.