Sitä on paljon helpompi kestää 
Että jokin tuntuu edes joltakin  
Kuin ettei mikään tunnu miltään  

Tätä masennus tuntuu kuitenkin pohjimmiltaan olevan: tunteiden puuttumista ja sen seurauksena omasta itsestä erkaantumista. Vaikeimmillaan se voi tuntua kaikkien sisäisten affektien kuolemalta. Surua ja epätoivoakin on usein helpompi kestää, kuin sitä sisäisen kuoleman kokemusta, joka kliinisen masennuksen myötä usein täyttää kehon ja mielen joka sopukan.  

Masennus eli depressio painaa sananmukaisesti ihmistä alaspäin luoden samalla valtavan kuolettavaan ytimeensä imaisevan sisäisen paineen. Se vetää mustan aukon tavoin sisäänsä kaikkea sitä, joka itsessä on vielä elävää. Olemassaolo ympärillä tuntuu näin hajoavan pieniksi atomeiksi, niin kuin myös kaikki se, jolla ennen oli jotain merkitystä.  

Kaikkien merkitysten kuolemaa – sitä oma masennuksenikin tuntuu pahimmillaan olevan. Se on kuin laiva vailla kapteenia ja päämäärää ajelehtimassa sattumanvaraisesti kohti merkityksettömyyden ulappaa. Se on kuin musta aukko, joka hajottaa sisäänsä sitä suuremmalla paineella, mitä vaikeammasta masennusjaksosta on milloinkin kyse. Se on eskaloituvaa epätoivoista pyristelyä irti pyörteestä, jonka tietää lopulta johtavan sekä itsen, että ympärillä olevien ihmisten tuhoon. 

Masennuksessa sekä ristiriitainen tuhoutumisen pelko, että halu, nousevat itsepintaisesti ja armottomasti kylmän merkityksettömyydentunteen sisältä. Masennus onkin eräänlaista halua saattaa viimein loppuun se, joka on ennen jäänyt puolitiehen. Tämä halu on kuin sietämätön sisäinen kutina, jota ei voi kuitenkaan raapia.  

Masennus on siten elämälle vierasta halua ja tarvetta tuhota oma itse. Se on annihilaation eli tyhjiin raukeamisen halua, ja toisaalta myös sen pelkoa. Se on epätoivoista ulospääsyn etsimistä ja toivetta päästä turvaan elämältä. Se on kaipuuta jonnekin, jossa ei ole enää liikettä tai mitään, joka liikuttaa. Kaipuuta paikkaan, jossa voi levätä ikuisuuden ja jossa elämää armottomasti pois tikittävä aika on vihdoin pysähtynyt.  

Masennuksessa kaikkea tätä ristiriitaista halua ja pelkoakin kehystää tiedostamaton, mutta sitäkin väkevämpi ajatus ja toive siitä, että olemattomuuden tuska helpottaisi, kun pääsisi vihdoin olemassaolon ulkopuolelle. Tämä ajatus on lähtökohdiltaan paradoksaalinen, mutta tuntuu masentuneessa mielessä kätkevän sisälleen suurimman sisäisen totuuden.  

Vastakohdat tuntuvatkin masennuksen myötä sulautuvan toisiinsa muodostaen totuuden, joka on kuitenkin aivan liian lohduton ja kyyninen ollakseen totta. Masentuneelle se on kuitenkin kaikki, mitä hän pystyy enää kovalta henkiseltä uupumukseltaan käsittämään. 

Lopulta kaiken tämän mielen myllerryksen keskellä ei tunnu enää olevan jäljellä muuta kuin väsynyt, mutta harras, toive siitä, että tämä hahmottoman kärsimyksen spiraali, josta ei tunnu saavan mitenkään otetta, tulisi viimein edes jollakin tavalla päätökseensä. Että saisi viimeinkin vain jäädä tuleen makaamaan. Ettei tarvitsisi enää käydä mielessään sitä taistelua, jonka tiedostaa jo ajat sitten joka tapauksessa hävinneensä.  

Biomedikaalisista hoidoista 

Minä olen ollut kliinisesti masentunut jo yli parikymmentä vuotta. Suurimman osan tästä ajasta masennukseni on ollut vaikea-asteista, joskus diagnoosien mukaan jopa psykoottistasoista. Erilaiset masennuslääkekokeilut ja niiden jatkuva pitkäaikainenkaan käyttö eivät ole saaneet minua vuosikymmenten varrella toipumaan masennuksesta vaan valitettavasti ehkä jopa päinvastoin. 

Masennuksen hoitoon kehitetyt psyykenlääkkeet, kuten SSRI-lääkkeet, voivat kokemukseni mukaan poistaa joitain masennukseen liittyviä oireita, kuten tuskaisuutta, ja tehdä kokemisesta siten siedettävämpää. Ikävä kyllä ne kuitenkin usein turruttavat tunteita sekä hyvässä että pahassa. Siten ne laimentavat ja puuduttavat myös myönteisten ja positiivisten tunteiden kokemista. Tämä ominaisuus voi etenkin lääkkeiden pitkäaikaiskäytön kohdalla muodostua isoksi ongelmaksi. 

Psykiatrisessa hoidossa on kuitenkin nykyään erilaisissa hoitosuosituksissa vallalla näkemys, jonka mukaan masennuslääkkeitä olisi hyvä syödä ylläpitohoitona jopa koko loppuelämä suuren uusiutumisriskin vuoksi, jos takana on vähintään kolme vaikeaa masennusjaksoa. Omalla kohdallanikin tähän on hoidossa vedottu. Masennuslääkitys nähdään näin kohdallani tarpeellisena siitä huolimatta, että masennukseni tai muukaan oireiluni ei ole viime vuosien tai vuosikymmenien aikana sen myötä olennaisesti helpottanut. 

Tavallisimmin masennukseen määrättävät SSRI-lääkkeet, eli selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät, ovat lisäksi sen verran uusi lääkeryhmä, että vasta nykyään pystytään alkaa käytännössä tutkimaan niiden pitkäaikaisvaikutuksia. Lisäksi tämän lääkeryhmän toimintamekanismiin perustuva serotoniinihypoteesi on viimeistään juuri viime aikoina ilmestyneen kattavan tutkimuksen myötä kumottu. Nykyään melko yleisesti siis tunnustetaankin, ettei masennus ole suoraa seurausta aivojen välittäjäaineiden, erityisesti serotoniinin, epätasapainosta, toisin kuin ennen oletettiin. 

SSRI-lääkkeisiin liittyvä tutkimus on myös ennen koskenut melko lyhyitä käyttöaikoja eikä siis vuosia tai vuosikymmeniä. Kuitenkin monet ihmiset, itseni mukaan lukien, ovat näitä lääkkeitä ehtineet jo syömään ainakin toistakymmentä vuotta. Nämä lääkkeet voivatkin turruttavan vaikutuksensa ansiosta olla hyödyllisiä lyhyellä tähtäimellä jossain akuutissa vaikeassa kriisitilanteessa. (Tosin niiden myönteiseksi koettu vaikutus alkaa tavallisesti vasta muutaman viikon päästä niiden aloituksesta, ja hoidon alussa masennus- ja ahdistusoireet voivat jopa pahentua yleensä ohimenevien aloitusoireiden yhteydessä.) Varsinkin lääkkeiden pitkäaikaiskäytön hyötyjen ja haittojen arvioinnin suhteen ollaan kuitenkin tutkimustiedonkin osalta vielä hyvin alkuvaiheessa.  

Erilaisissa vertaistukiryhmissä erityisesti viime vuosina leviävä hiljainen kokemustieto monien SSRI- ja muitakin psyykenlääkkeitä pitkäaikaisesti käyttävien keskuudessa on se, että ne voivat valitettavasti enemmänkin kroonistaa kuin parantaa masennusta. Muun muassa mielenterveysongelmien takia myönnetyt työkyvyttömyyseläkkeet ovat myös olleet jo vuosia jyrkässä nousussa siitä huolimatta, että psyykenlääkkeitä syödään nykyään enemmän kuin koskaan ennen.  

Olisi hyvin tärkeää selvittää, mikä näiden kahden tekijän suhde on toisiinsa ja vetää sen pohjalta tarvittavia johtopäätöksiä. Joitain psyykenlääkeryhmiä, erityisesti erilaisia psykoosilääkkeitä, koskien on alkanutkin viime vuosina ilmestymään yhä enemmän tutkimuksia, joiden mukaan ne varsinkin pitkäaikaiskäytössä enemmänkin kroonistavat kuin parantavat. Ehkä tästä tulee tulevaisuudessa enemmän tutkimustietoa ja olemme sitten viisaampia tässäkin asiassa. 

Se ei tietysti helpota meitä, jotka juuri tällä hetkellä kamppailemme psyykenlääkkeiden aiheuttamien haittavaikutusten kanssa. On myös hyvä muistaa, että joissain tilanteissa psyykenlääkkeiden pitkäaikainenkin käyttö voi olla tarpeellista ja perusteltua. Näin on esimerkiksi silloin, kun saadut hyödyt selkeästi ylittävät haitat, eikä vähentäminen tai lopettaminen ole vain jostain syystä sillä hetkellä mahdollista. 

Psyykenlääkkeiden hyötyhaittasuhdetta voi tosin olla hyvin vaikeaa arvioida monestakin syystä. Lisäksi yleinen mentaliteetti psykiatrisessa hoidossa kokemukseni mukaan on valitettavan usein se, että vaikka psyykkisessä voinnissa ei nähtäisi lääkehoidon myötä parannusta, sitä pidetään silti tarpeellisena ja jopa osoituksena lääkityksen tehostamisen tarpeesta.  

Tämä voi joskus tietysti pitää paikkansa. Mielestäni on kuitenkin lähtökohtaisesti hyvin ongelmallista perustella etenkin runsasta ja pitkäaikaista psyykenlääkkeiden käyttöä argumentilla, jonka usein olen itsekin kuullut; että vaikka lääkitys ei lainkaan parantaisi vointia, ilman sitä vointi olisi varmasti vielä paljon huonompi. Tätähän ei kukaan kuitenkaan voi todella varmasti tietää. Itselläni on esimerkiksi paljon kokemusta myös päinvastaisesta, eli siitä, kuinka psyykenlääkkeiden vähennys ja lopetus on päinvastoin kohentanut psyykkistä vointiani ja toimintakykyäni.  

Erilaiset säännöllisesti ja pitkäaikaisesti syömäni psyykenlääkkeet ovatkin vuosien varrella aiheuttaneet itselleni edellä jo mainitsemani yleisen turtuneisuuden lisäksi paljon muitakin haittoja, kuten epätodellista oloa ja itsen vieraaksi kokemista. Lisäksi etenkin masennuksen, ahdistuksen ja unettomuudenkin hoidossa usein käytetyt uuden polven psykoosilääkkeet aiheuttavat usein muun muassa vaikeita antikolinergisia ja metabolisia haittoja, joista olen myös valitettavasti saanut vuosien varrella kokea oman osani. 

Kamppailen yhä tänä päivänäkin monien psyykenlääkkeiden aiheuttamien haittojen kanssa. Olenkin pyrkinyt niitä siksi melko systemaattisesti vähentämään ja myös lopettamaan lääkärin valvonnassa. Se on kuitenkin osoittautunut yllättävän haasteelliseksi ja miltei loputonta kärsivällisyyttä vaativaksi projektiksi. Näin on paradoksaalisesti ollut varsinkin niiden psyykenlääkkeiden kohdalla, joihin ei vallalla olevan nykytiedon mukaan pitäisi kehittyä mitään riippuvuutta tai lopetusoireita.  

Joskus myös lääkärit ovat tunnustaneet lääkitykseni ongelmallisuuden. Mieleeni on jäänyt eräs psykiatrian poliklinkan psykiatri, joka totesi minulle muutama vuosi sitten heti ensi tapaamisen yhteydessä, ettei ole mikään ihme, että olen jatkuvasti niin väsynyt ja toimintakyvytön. Hänen mukaansa jo yksistään aamuisin ottamani masennuslääke menee minulla useiden muiden väsyttävien lääkkeiden ohella niin suurella annoksella, että jo se sedatoi niin, että normaali toimintakyky on aika mahdotonta. Hänestä piti tulla hoitava psykiatrini ja teimme jo sillä käynnillä joitain lääkemuutoksia.  

Tämä silloisen psykiatrian poliklinikkani ainokainen psykiatri päätyi lopulta kuitenkin lopettamaan työsuhteensa jo seuraavalla viikolla. Tämän seurauksena sekä minä että kaikki muut poliklinikan potilaat jäimme kuukausiksi kokonaan ilman avohoidon lääkärikontaktia, koska sinne ei saatu palkattua pitkään aikaan yhtä ainutta psykiatria. Julkisen puolen paha psykiatripula onkin jo pitkään ollut yksi iso osa hyvin ongelmallista ja psykiatriset potilaat jopa pahasti heitteille jättävää valitettavaa todellisuutta.  

Toinen keskeinen tämän hetkisen kokonaislääkitykseni ongelmallisuuden tunnustava lääkärikokemus on viime kesältä. Kun silloin jouduin käymään pitkästä aikaa päivystyksessä psyykkisen vointini äkisti huononnuttua, tapasin onneksi (tosin vasta toisella käyntikerralla) hyvin asiallisen ja ymmärtäväisen oloisen päivystävän psykiatrin. Hän kuunteli ja uskoi minua liittyen sekä sen hetkisiin lääkitystoiveisiini että osastohoidontarpeeseeni. Hän kirjasi tapaamisemme pohjalta hoitotietoihini seuraavaa: 

”Lääkehoitoa kokeiltu potilaan kohdalla poikkeuksellisen paljon ja monet lääkkeet useamman kerran. Ajankohtaisesti yli 25 eri lääkettä käytössä. Lääkemääräyksiä löytyy Apotista yhteensä toistatuhatta.” 

Nämä edellä mainitut kokemukseni ja myös muutamat muut ovat ikävä kyllä enemmän poikkeuksia kuin sääntöjä psykiatrisessa hoidossa. Joskus minusta potilaan näkökulmasta katsottuna tuntuu, että psykiatriseen hoitojärjestelmään, etenkin akuuttipsykiatriaan, on jo sisäänrakennettuna tietynlainen hulluus. Eräs hulluuden määritelmähän on se, että toistaa yhä uudelleen samaa, mutta odottaa silti eri tulosta. Tämä koskee psykiatriassa usein etenkin lääkkeiden määräämistä. 

Edellä mainitut hoitolinjaukset johtavat käytännössä siihen, että voin potilaana joutua yhä uudelleen ottamaan käyttöön ja korottamaan niiden lääkkeiden annostusta, jotka eivät ole aiemminkaan auttaneet. Ne ovat päinvastoin aiheuttaneet jopa huomattavia haittavaikutuksia, kuten verenpaineen romahtamista vaarallisen alas.  

Nämä lääkekäytännöt, jotka usein tuntuvat ohittavan kaiken järjen ja logiikan, korostuvan etenkin psykiatrisessa osastohoidossa. Siellä minua on erään hyvin lääkitysorientoituneen osastonlääkärin toimesta kerran jopa kiristetty aloittamaan jälleen uutta lääkettä sillä, ettei minuun kuulemma tulla muussa tapauksessa tuhlaamaan osaston sänkypaikkaa. Tämä osastonlääkäri myös totesi samassa yhteydessä, että kuulun tässä tapauksessa hänen arvionsa mukaan ennemminkin sosiaalihuollon kuin minkään terveydenhuoltopalvelun, varsinkaan erikoissairaanhoidon, piiriin.  

Tämä tilanne päättyi kuitenkin kannaltani lopulta hyvin. Osaston apulaisylilääkäri puuttui tilanteeseen ja sain jäädä sillä hetkellä vointini kannalta aivan välttämättömään osastohoitoon siitä huolimatta, etten ollut sillä kertaa valmis pistämään jälleen koko lääkitystäni uusiksi ja kärsimään siihen liittyvistä lääkkeiden aloitus- ja lopetusoireista. Minua ja oikeuksiani potilaana on siis myös puolustettu, erityisesti osaston hoitajien ja sosiaalityöntekijänkin toimesta. Silti psykiatrisessa hoidossa olisi mielestäni aivan huutava tarve paljon inhimillisemmälle ja potilaslähtöisemmälle lähestymistavalle.  

Vähiten haittavaikutuksia ja eniten apua muun muassa masennukseenikin vahvasti linkittyviin vaikeaan ahdistuneisuuteen ja unettomuuteen olen kokenut saavani rauhoittavista lääkkeistä eli bentsodiatsepiineista. Tämän lääkeryhmän käyttöä nykypsykiatriassa paradoksaalisesti taas mielestäni aivan liiallisessa määrin vältetään pääasiassa sen mahdollisen riippuvuuspotentiaalin vuoksi.  

Tämä omasta, ja joidenkin psykiatrian alan asiantuntijoidenkin mielestä, jo aivan liiallinen polarisointi jopa bentsodiatsepiinien lyhytaikaisen ja tarvittavan käytön demonisoinnin ja toisaalta muiden psyykenlääkeryhmien liiallisen idealisoinnin välillä, on aiheuttanut minulle vuosien aikana merkittävää kärsimystä ja aivan kestämättömiltä tuntuneita traumaattisia tilanteita. Nämä tilanteet ovat osaltaan myös vaikuttaneet oman oireiluni, kuten vaikean unettomuuden, puhkeamiseen ja kroonistumiseen.  

Onneksi nykyinen hoitava psykiatrini näkee ajankohtaisesti omalla kohdallani kahden eri bentsodiatsepiinivalmisteen tarvittavan käytön hyödyllisyyden ja myös välttämättömyyden liittyen vaikeaan ahdistukseeni ja unettomuuteeni. Psykiatrisesta hoidosta tuntuu kuitenkin muun muassa edellä mainitsemieni näkökulmien myötä puuttuvan paljon tietotaitoa ja inhimillisyyttä. Tiedon ja taidon puute näyttää liittyvän aivan erityisesti muiden psyykenlääkkeiden, kuin bentsodiatsepiinien, oikeaoppiseen vähentämiseen ja lopettamiseen. Tämän seurauksena tilannetta ja vointia kroonistava vuosien ja vuosikymmenienkin lääkekierre on valmis.  

Joskus olen hoitoni osalta törmännyt tosiaan myös psykiatreihin, jotka ovat nähneet juuri liian runsaan psyykenlääkityksen olennaisena syynä huonoon vointiini. Eräskin psykiatrian poliklinikan apulaisylilääkäri kerran myönsi asian minulle suoraan akuuttivastaanoton yhteydessä todetessaan, että ”osastolla usein pumpataan vain täyteen lääkkeitä”. Hän ohjeisti minua vähentämään merkittävästi yhtä minulle osastolla määrättyä suurta lääkitysannosta pitäen sitä selkeästi aivan liiallisena. Vähennys auttoikin ja helpotti selkeästi sen hetkistä oireiluani. 

Olen yleisesti ottaen huomannut, että toimintakykyni ja väsymykseni määrä korreloi positiivisesti psyykenlääkkeiden vähennyksen ja lopetuksen kanssa. Kun esimerkiksi eräs nykyäänkin käyttämäni psyykenlääke oli minulla aikanaan paljon suuremmalla annoksella, toimintakykyni oli olematon ja olin niin väsynyt, että nukuin virkistymättä noin 18 tuntia vuorokaudessa. Nykyään saatuani lääkettä vähennettyä hitaasti, mutta varmasti, olen paljon toimintakykyisempi ja pärjään paljon vähemmällä unimäärällä.  

En uskalla edes unelmoida siitä, millaiset voimavarat ja toimintakyky minulla voisi olla ja kuinka eläväksi voisin itseni tuntea, jos käytössäni ei olisi lainkaan toimintakykyäni ja tunne-elämääni voimakkaasti lamaavia lääkeaineita. Näin pitkällä lääke- ja hoitohistorialla täysi lääkkeettömyys taitaa valitettavasti olla monistakin eri tekijöistä johtuen kuitenkin realistisesti ajateltuna mahdotonta tai ainakin hyvin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä vaativaa. Silti yritän päivä ja hetki kerrallaan vähentää nykyistä lääketaakkaani ja siten parantaa pikkuhiljaa sekä elämänlaatuani että jaksamistani. 

Tänä päivänä olen siis syönyt jo useita vuosia ties monettako masennuslääkettä maksimiannoksella, mutta se ei ole siis masennusoireiluani poistanut. Yhtenä diagnoosinani onkin tällä hetkellä edelleen yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen ”toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso”. Kokeiltuani ja syötyäni viime vuosikymmenien aikana hengästyttävän suuren määrän erilaisia psyykenlääkkeitä, voin ikäväkseni todeta, että ne ovat tainneet ikävä kyllä lopulta enemmän kroonistaa kuin parantaa masennustani.  

Mieleeni on tähän liittyen jäänyt opiskeluajoiltani eräs avoimen yliopiston kliinisen psykologian peruskurssin luento. Sitä pitänyt psykologian professori totesi psyykenlääkkeisiin liittyen uskovansa vahvasti, että viimeistään muutaman vuosikymmenen päästä suhtautuminen niihin on hyvin samanlaista kuin nykyinen suhtautumisemme on lobotomiaan. Voittihan lobotomian kehittäjä aikanaan Nobelin palkinnon ja sitä pidettiin psykiatriassa monien nykyaikaisten psyykenlääkkeiden tapaan uraauurtavana keksintönä. 

Nykyään yleinen konsensus psykiatrian piirissä on kuitenkin se, että lobotomia kyllä poistaa tehokkaasti erilaisia psyykkisiä oireita, mutta se tekee sen aivan liian suurella hinnalla. Varsinkin viime aikoina onkin jo alettu yhä enenevissä määrin heräämään myös uudempien psyykenlääkkeiden haittoihin ja siihen, miten hankala myös niistä voi olla päästä eroon etenkin pitkäaikaisen säännöllisen käytön jälkeen. 

Neuromodulaatiohoidoista sähköhoito ja ketamiini-infuusio eivät ole myöskään tehonneet vaikeaan masennukseeni vuosien varrella. Sähköhoidon jäljiltä riesakseni ovat lisäksi jääneet pysyvät muistiongelmat. Hoitoresistentiksikin määritellyn masennukseni hoitoa on aina lähtökohtaisesti vaikeuttanut se, että minulla on muitakin psykiatrisia diagnooseja. Tällainen komorbiditeetti onkin psyykkisessä sairastamisessa valitettavasti hyvin yleistä. 

Psykososiaalisista hoidoista

Olen kokenut niin masennuksen kuin muidenkin psyykkisten haasteideni kanssa saavani biomedikaalisten hoitojen sijaan paljon enemmän apua erilaisista psykososiaalisista hoitomuodoista. Vaikea psyykkinen oireiluni onkin lievittynyt ja vakautunut eniten pitkäaikaisten ja oikeanlaisen viitekehyksen omaavien terapiamuotojen myötä. Käyn tällä hetkellä Kelan myöntämän vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen turvin kaksi kertaa viikossa psykodynaamisessa psykoterapiassa ja kerran viikossa psykofyysisessä fysioterapiassa. Koen ne tällä hetkellä oikeanlaisiksi hoitomuodoiksi itselleni.  

Nämä edellä mainitut terapiamuodot täydentävät ja tukevat toinen toisiaan huomioiden kokonaisvaltaisesti sekä mielen että kehon tason. Ne ovatkin siten olleet jo monta vuotta yksi tärkeä toimintakykyni ja arjessa selviytymiseni perusta ja lähtökohta. Masennus, kuten muutkin mielen haasteet, oireilevat usein vahvasti myös fyysisesti kehon tasolla, koska ihminen on jakamaton psykofyysinen kokonaisuus. Siksi masennuksen ja muidenkin mielenterveyden häiriöiden hoidossa olisi mielestäni tärkeää huomioida kaikki ihmisenä olemisen ja kokemisen tasot. 

Läheiset ja merkitykselliset ihmissuhteet tai niiden puute, sekä eksistentiaaliset ja hengelliset kysymykset ja pohdinnat, näyttelevät myös usein suurta roolia, kun puhutaan masennuksesta ja muistakin mielenterveysongelmista toipumisesta. Sekä ihmissuhteet että henkisyys ja hengellisyys voivatkin olla, joko yhdessä tai erikseen, se suurin ja tärkein voimavara tai vastavuoroisesti myös vointia huonontava puute mielenterveysongelmista kärsivän ihmisen elämässä.  

Nuo ihmiselämän keskeiset osa-alueet olisi siksi hyvin tärkeää huomioida myös psykiatrisessa hoidossa. Liian usein esimerkiksi mielenterveyspotilaan omaiset jätetään täysin hoidon ulkopuolelle, vaikka mielen oireilu koskettaa monin tavoin myös niistä kärsivän ihmisen läheisiä.  

Lisäksi sairastuneen omaiset tarvitsisivat myös usein henkilökohtaisesti apua ja tukea, jotta jaksaisivat kulkea läheisensä rinnalla ja navigoida ja auttaa eteenpäin monin tavoin sekavassa ja ajankohtaisesti myös hyvin syvässä kriisissä olevassa psykiatrisessa hoitojärjestelmässä. Ilman tarvittavaa apua ja tukea he ovat usein suuressa vaarassa uupua ja sairastua psyykkisesti myös itse. Näin Suomessa jo aivan liian pahaksi äitynyt mielenterveyden ja psykiatrisen hoidon kriisi on vaarassa yhä syventyä ja kasvaa. 

On myös hyvä muistaa, että mielenterveysongelmat eivät ikinä synny tyhjiössä vaan ovat lähes aina reaktioita johonkin elämän ulkoiseen olosuhteeseen. Siksi masennuksen ja muidenkin mielenterveyden häiriöiden hoidossa olisi olennaisen tärkeää ottaa huomioon se yksilöllinen tilanne ja konteksti, jossa psykiatrinen potilas juuri sillä hetkellä elää.  

Tähän kaikkeen liittyvät läheisesti myös kysymykset ja pohdinnat siitä, mitkä asiat juuri tämä potilas kokee elämänsä kannalta tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Tällainen kokonaisvaltainen ja potilaslähtöinen lähestymistapa on kokemukseni mukaan julkisen puolen psykiatrisessa hoidossa kuitenkin nykyään valitettavan harvinaista.  

Masennus ja muu mielen oireilu heittävät valitettavan usein oman suuren ja synkän varjonsa aivan jokaisen tärkeän ihmiselämän osa-alueen päälle. Tämän seurauksena usein tavallisesti elämässä voimaa antavat asiat, kuten läheiset ja merkitykselliset ihmissuhteet sekä henkisyys ja hengellisyys, voivat muuttua eräänlaiseksi kaksiteräiseksi miekaksi.  

Näin on käynyt ikävä kyllä myös omalla kohdallani. Olen hyvin kiitollinen kaikista läheisistäni. Kuitenkin masennuksessani ja muussakin psyykkisessä oireilussani on ehkä raskainta se, kun näen, miten se vaikuttaa niihin lähelläni oleviin ihmisiin, joista välitän eniten. Tunnen ja tiedostan tuhoavani oireilullani omien unelmieni lisäksi unelmia myös niiltä ihmisiltä, joita eniten rakastan. Tämä synnyttää minussa luonnollisesti valtavaa syyllisyyttä ja häpeääkin, joka johtaa taas masennuksen lisääntymiseen. Masennusta ruokkiva sisäinen noidankehä on näin valmis. 

Koenkin usein olevani kuin myrkkyä niin itselleni kuin läheisillenikin. Masennus ja yleinen raskasmielisyyteni tuntuvat joskus myrkyttävän oman mieleni lisäksi myös kaiken elollisen, jonka kanssa vain olen mitenkään tekemisissä. Tämä on varmasti yksi syy siihen, miksi monet masennusta sairastavat ihmiset päätyvät lopulta eristäytymään omiin oloihinsa ja vetäytymään myös itselleen merkityksellisistä vuorovaikutussuhteista. Se, että myös läheisteni olisi tarvittaessa mahdollista saada ulkopuolista apua ja tukea, helpottaisi paljon myös omaa henkistä taakkaani.

Masennusta voidaankin mielestäni kuvata elämälle vieraana entiteettinä, joka imaisee helposti annihiloivaan otteeseensa kaiken, joka on ollut ihmiselle ennen todellista ja elävää. Vaikeimmillaan se hajottaa sisäiseen paineeseensa niin ihmisen sielun, kuin hänen kaiken toivonsakin. Ilman niitä elämä tuntuu hyvin raskaalta ja luonnottomalta. Silloin tunteekin olevansa käytännössä paljon enemmän elävältä kuollut, kuin vielä elossa. 

Tämän kokemuksen myötä myös henkisyyden ja hengellisyyden voimia tuovat aspektit, kuten toivo, hyvyys ja kaiken lopulta voittava rakkaus tuntuvat helposti vain merkityksettömältä sanahelinältä. Näin hengellisyyden parhaassa tapauksessa hoitava ja aivan perustava turvallisuuden- ja merkityksellisyydentunnetta luova vaikutus ei välttämättä tavoita ainakaan kokemuksen tasolla masentunutta, syvän epätoivon ja olemattomuuden tuskan valtaan ajautunutta mieltä. Masentuneen ihmisen sisäinen horisontti on pimeä ja tyhjä, eikä taivaanrannassa näy usein edes lupausta uuden aamun kajastuksesta. 

Omaan mieleeni ja ajatusmaailmaani onkin pitkän masennushistorian myötä pesiytynyt lähtökohtainen toivottomuus ja näköalattomuus. Tämän seurauksena minun on usein vaikea tietää, mikä on realistista näköalattomuutta ja mikä masennuksen vahvasti värittämää epärealistisen synkkää ja kielteistä käsitystä koskien itseäni, elämääni ja tulevaisuuttani.  

Pitkäaikaiseen kroonistuneeseen masennukseen, samoin kuin muihinkin kroonistuneisiin mielenterveyden häiriöihin, liittyy usein se vaikeus, ettei niistä oikein ikinä pysty astumaan ulos ja tarkastelemaan itseään ja elämää objektiivisemmasta näkökulmasta. Sitä on aina mielensä sisällä kuin omassa yksityisessä ja eristäytyneessä kuplassaan, ja vaikka sieltä yrittäisi kurottautua kohti muita ihmisiä ja toivoakin, ovat masennuksen tai muun psyykkisen sairauden värjäämät linssit aina merkittävästi rajoittamassa sisäistä näkökykyä.  

Sitä, mikä on masennuksen vääristämää liiallisen negatiivista ajattelua ja mikä oman tilanteen realistista tarkastelua, on näin usein mahdotonta erottaa toisistaan. En pääse mieltäni pakoon, samoin kuin värisokeakaan ei voi tahdonvoiman avulla alkaa yhtäkkiä näkemään ympärillään tiettyjä värejä. 

Tämä on varmaan yksi syy siihen, miksi kognitiiviset, eli karkeasti sanoen oman ajattelun mekaaniseen muutokseen tähtäävät terapiatekniikat, eivät ole ikinä auttaneet minua masennuksessa tai muissakaan mielen ongelmissa. Voin kyllä tiedostaa ja tunnistaa älyllisesti erilaisia haitallisia ajatuksia, uskomuksia ja tunteita, mutta en silti pysty muuttamaan niitä vain tietoisella tasolla toiseksi tahdon voimalla.  

Tunteet ja kehon reaktiot eivät tottele järkeä ja kognitiota, vaan kertovat ja ilmaisevat väsymättä erilaisin oirein niitä tarpeita ja toiveita, jotka jostain syystä ovat jääneet aiemmin täyttymättä. Niiden pitää saada ainakin omalla kohdallani tulla näkyviksi, ilmaistuiksi ja läpikäydyiksi turvallisessa hoitosuhteessa sen sijaan, että niitä pyrittäisiin kontrolloimaan ja rajoittamaankin erilaisin käyttäytymisterapeuttisin menetelmin. Tämä näkemykseni pohjaa kohdallani toteutuneisiin pitkiinkin käyttäytymisterapeuttisiin hoitoihin, joista en siis ole koskaan kokenut saavani apua, enemmänkin päinvastoin.

Erilaiset käyttäytymisterapeuttiset ja kognitiiviset tekniikat ovatkin vertautuneet mielessäni aina kaikessa absurdiudessaan ja myös triggeröivyydessään puhekielessä usein käytettyyn kehotukseen ”ottaa itseään niskasta kinni”. Yhtä vähän kuin omaa itseään on tällä tavoin konkreettisestikaan mahdollista nostaa ylöspäin, on ainakin minun mahdotonta saada itseäni erilaisilla pinnallisilla ja mekanistisilla ajattelunmuutostekniikoilla ja asenteenmuutosyrityksillä ylös masennuksen upottavasta suosta. 

Masennus ja muu mielen oireilu ovatkin minulle kuin eräänlaista ajatusten juoksuhiekkaa. Siihen vertautuen oman ajattelun ja käytöksen mekanistinen käyttäytymisterapeuttinen muokkausyritys on kuin yritystä pyristellä ylös sieltä. Niin masennukseni ja muun mielen oireilun kuin juoksuhiekankin kohdalla tämä on johtanut aina vain nopeampaan vajoamiseen.  

Ikävä kyllä nykyään etenkin akuuttipsykiatriassa ja psykiatrisessa osastohoidossa annettu psykososiaalinen ja terapeuttinen tuki on käytännössä aina erilaisiin käyttäytymisterapeuttisiin menetelmiin perustuvaa. Aito, inhimillinen ja potilaan henkilökohtaisen ja yksilöllisen tilanteen huomioiva hoito ja kohtaaminen loistavat näissä hoitojärjestelmissä kokemusteni mukaan valitettavasti lähes aina poissaolollaan.  

Psykiatrisen hoidon aivan liian pienet hoitoresurssit, ja myös siihen heijastuvat nykykulttuurin nopeus- ja tehokkuusvaatimukset, tuntuvatkin usein erityisen kipeästi psykiatrisen potilaan jo ennestään paljon kolhuja ja vastoinkäymisiä kokeneessa mielessä. Tämän seurauksena juuri silloin, kun psykiatrinen potilas tarvitsisi juuri eniten apua, turvaa ja jatkuvuudentunnetta, hän törmää usein psykiatrisen hoitojärjestelmän pirstaloituneeseen ja kaoottiseenkin maailmaan.  

Psykiatrisessa hoidossa ollessa on kokemukseni mukaan myös vaikea yleisesti saada muuta hoitoa kuin lääkehoitoa. Monet pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle jääneet eivät juuri hiljattain julkaistun Kelan tutkimuksen mukaan olleet saaneet lainkaan psykososiaalisista tukea, ainoastaan lääkehoitoa. Jos muuta kuin lääkehoitoa taas sattuu saamaan, erilaisten hoitojen on usein alettava vaikuttaa tietyn aikaikkunan sisällä tai sinun kohdallasi ikään kuin luovutetaan.  

Tämän seurauksena sinut voidaan kirjata aivan liian aikaisin ulos sekä avohoidosta että osastohoidosta. Psyykkisten oireiden kroonistuminen ja lisääntyneet itsemurha- ja päihdekuolemat puhuvat tästä tänä päivänä hyvin karua kieltään. 

Liian varhainen kotiuttaminen on johtanut omalla kohdallani muun muassa jatkuvaan, sekä suurta inhimillistä että taloudellista, kärsimystä tuottavaan osastokierteeseen. Olin tässä kierteessä monia vuosia ja huomasin osastohoidon pyöröovi-ilmiön myös monien muiden potilaiden kohdalla. Minut tästä helvetillisestä hoitokierteestä auttoi aikanaan viimein ulos minulle myönnetyt pitkäaikaiset Kelan kuntoutusterapiat sekä hoidon jatkuvuutta ja suunnitelmallisuutta korostavat lyhyet säännölliset intervallit eli ennalta suunnitellut osastohoitojaksot. 

Tiedän, että hyvin moni muu intensiivistä psykiatrista hoitoa tarvitseva ei ole näin onnekas. Nykyään edellä mainittuja intervallijaksoja ei käytännössä enää lainkaan ole. Lisäksi osastopaikkoja ja hoidon kestoa on vielä entisestäänkin rajattu. Viime kesänä joutuessani psyykkisen voinnin romahduksen seurauksena taas hetkeksi osastohoitoon, sain jälleen kokea kantapään kautta, miten kestämätön ja jopa traumatisoiva koko akuuttipsykiatrinen järjestelmä on. 

Ironista on, että viimekesäinen vointini romahdus johtui juuri avohoidossa lyhyen hoitopuhelun aikana kuulemastani suunnitelmasta siirtää koko hoitoni tulevaisuudessa perusterveydenhuoltoon. Suunnitelma oli vastoin kaikkea aiemmassa yhteisessä hoitopalaverissa sopimaamme ja se aktivoi minussa siten voimakkaasti menneitä traumoja liittyen juuri psykiatrisen hoidon puutteelliseen laatuun ja suunnitelmallisuuteen.  

Olin vihdoin vuosikausien taistelun ja vaikeiden kokemusten jälkeen saanut erikoissairaanhoidossa hoitavaksi psykiatrikseni ihmisen, jonka kanssa vuorovaikutus ja kommunikaatio oli alkanut sujua hyvin. Tiesin kokemuksesta, että tämän hoitosuhteen päättymisen myötä moni asia hoitooni liittyen tulisi lääkitysasioiden lisäksi taas olemaan osaltaan uhattuna.  

Kokemukseni oli jo aiemmin opettanut moneen otteeseen kantapään kautta, että psykiatrisessa hoidossa kaikki valta on hoitavalla lääkärillä, vaikka hän vaihtuisikin vähän väliä ja tuskin edes tuntisi potilasta. Hoitava lääkäri määrää paitsi haluamansa lääkkeet, myös kirjoittaa tarvittavat lähetteet ja omaan arvioonsa perustuvat lausunnot. Pahimmassa tapauksessa hän ei näissä arvioissaan ota lainkaan huomioon minun tai edes muiden minua paremmin tuntevien hoitohenkilöiden mielipiteitä ja suosituksia.  

Tämän hoidonlopetusilmoituksen myötä masennus-, ahdistus- ja unettomuusoireeni äityivät taas niin pahoiksi, etten enää mitenkään pärjännyt avohoidossa. En muun muassa kyennyt syömään enkä nukkumaan miltei lainkaan ja laihduin viikossa viisi kiloa. Sinnittelin kotona niin pitkään kuin vaan pystyin, mutta kun en lukuisista yrityksistäni huolimatta saanut avohoidosta tarvittavaa apua, minun oli kahden viikon kohdalla hakeuduttava viimein vastentahtoisesti päivystykseen.  

Päivystyskokemus oli jälleen kerran hirveä. En saanut sieltä ensimmäisellä käyntikerralla mitään apua. Tämän hyvin monet päivystyksestä eri syistä apua hakevat psykiatriset potilaat joutuvat valitettavan usein kokemaan. En päässyt edes tapaamaan päivystävää psykiatria, vaikka minä ja läheiseni sitä kuinka vaadimme, ja vaikka minut oltiin siis sinne aiemmin sinä päivänä ohjattu sekä avohoidosta että päivystykselllisestä neuvontapuhelimesta. 

Toisella päivystyskäyntikerralla sain onneksi viimein kipeästi tarvitsemaani apua. Tapasin asiallisen ja tilannettani ymmärtävän päivystävän psykiatrin, josta jo aiemmin tässä tekstissäkin mainitsin, vaikkakin tätä tapaamista seurannut lyhyt osastohoitojakso olikin taas monilta osin katastrofaalinen. Tällä hetkellä voin taas ainoastaan toivoa hartaasti, etten enää koskaan joutuisi turvautumaan päivystyspalveluihin tai osastohoitoon. Ikävä kyllä tämän toiveen toteutuminen taitaa olla tilanteeni ja menneisyyteni huomioon ottaen melko epätodennäköistä. 

Psykiatrisesta hoidosta on mielialahäiriöiden hoitoon liittyen leikattu viime vuosina ja vuosikymmeninä paljon pois. Muun muassa lähes kaikki päiväsairaalatoiminta on lopetettu. Se oli ennen psykiatrisessa hoidossa se kevyempi ja kokemukseni mukaan usein myös toimivampi vaihtoehto kokovuorokautiselle osastohoidolle, jos avohoidon palvelut olivat riittämättömiä.  

Tämän lisäksi kaikki pitkäaikaisempaan sairaalahoitoon tarkoitetut kuntoutusosastot on mielialahäiriöiden hoidon osalta lakkautettu kokonaan. Näin ei ole enää olemassa mitään jatkohoitopaikkaa, vaikka potilaan arvioitaisiinkin tarvitsevan mielialahäiriöiden hoitoon liittyen pitkäaikaisempaa kuntouttavaa sairaalahoitoa. Minullekin on vuosien varrella mielialahäiriöiden hoitoon keskittyneen akuuttiosaston hoitohenkilökunnan puolesta kerran suoraan kivahdettu, että ”tämä ei ole mikään kuntoutusosasto”, kun olen tuonut esiin pidempiaikaista osastohoidon tarvetta. Ei niin, niitä ei vain ole enää pitkään aikaan ollut olemassa missään. 

Vielä jäljellä olevia akuuttipsykiatrisia osastopaikkoja vähennetään edelleen jatkuvasti, vaikka paikkojen vähennykseen liittyvä kipuraja on monen alan asiantuntijankin mukaan jo ajat sitten ylittynyt. Tarve näihin hoitopalveluihin ei ole kuitenkaan viime vuosien aikana leikkauksien myötä vähentynyt vaan päinvastoin jopa kasvanut. Psykiatrisen hoidon syvä ja potilaiden hoitoa laiminlyövä kriisi on näin kipeän ilmeinen.  

Omassa sairaanhoitopiirissäni, ja sillä alueella, jolla asun, on jäljellä siis jo lähtökohtaisesti aliresursoidun avohoidon lisäksi ainoastaan yksi mielialahäiriöiden hoitoon tarkoitettu suljettu akuuttipsykiatrinen osasto. Siellä sitten pyritään kokemukseni mukaan yhä enenevissä määrin pyöröovimenetelmällä ja valtavan paineen alla hoitamaan kaikkia niitä potilaita, jotka eivät syystä tai toisesta enää pärjää avohoidossa. Tilanne on näin ollut potilaan näkökulmasta katsottuna psykiatrisessa hoidossa jo pitkään täysin kestämätön.  

Olen tällä hetkellä vielä psykiatrisen erikoissairaanhoidon piirissä läheisellä mielialahäiriöpoliklinikalla, jossa minulla on olemassa hyvin harvajaksoisesti sekä psykiatri- että omahoitajakontakti. Oma hoitoni koostuukin tällä hetkellä pääasiallisesti Kelan minulle myöntämistä kuntoutusterapioista. Tiedostan olevani ilman niitä erikoissairaanhoidossakin käytännössä melko tyhjän päällä.  

Lisäksi minut ollaan siis näillä näkymin ensi syksynä uloskirjoittamassa erikoissairaanhoidosta. Tämän syyksi kerrottiin se, että hoitoajat psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ovat nykyään maksimissaan kaksi vuotta. Tämä linjaus ei ota siis huomioon lainkaan psykiatristen häiriöiden vaikeusastetta tai sitä, että perusterveydenhuollossa ei ole sitäkään vähää tarvittavaa osaamista liittyen jo vaikea-asteisten psykiatristen häiriöiden usein hyvin monimutkaiseen lääkehoitoon.  

Minulle sanottiin myös, että perusterveydenhuollosta voidaan tehdä taas tarvittaessa lähete uudelleen erikoissairaanhoitoon, mutta oman pitkän ja pääosin hyvin kielteisten erikoissairaanhoidosta saamieni kokemusten vuoksi tämä ei paljoa lohduta. Jatkuva pompottelu, ja myös lääkärien nopea vaihtuminen sekä perusterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa, on myös omiaan vaikeuttamaan hoitoa ja sitä jatkuvuuden- ja turvallisuudentunnetta, jota olen aina psykiatrisessa hoidossa kipeästi kaivannut. 

Olen ollut 16-vuotiaasta lähtien hoidossa psykiatrisen erikoissairaanhoidon piirissä ja nykyisellä psykiatrian poliklinikalla vuodesta 2014 lähtien. Nyt minua ollaan ymmärtääkseni siis resurssien puutteellisuuden vuoksi siirtämässä perusterveydenhuoltoon. Nykyinen hoitava psykiatrini on todennut minulle myös avoimesti sen tosiasian, että julkisella puolella ei ole nykyään tarpeeksi psykiatreja, eikä minulla olisi välttämättä mahdollista saada enää psykiatrikontaktia erikoissairaanhoidosta, vaikka olisinkin siellä kirjoilla. 

Tämän ikävän trendin olen myös itse havainnut viime vuosien aikana etenkin psykiatrisen osastohoidon osalta. Siellä hoidetaan kaikkein vaikeimmin oireilevia potilaita, mutta psykiatrian erikoislääkäriin törmääminen osaston käytävillä on yhä harvinaisempaa.  Osastoja tuntuvatkin nykyään pyörittävän pääasiallisesti joko lääketieteen kandidaatit tai pakollista lyhyttä erikoistumisjaksoa suorittavat psykiatriaan erikoistuvat lääkärit. Eräs minua vuosia sitten osaavasti ja asiallisesti osastolla hoitanut psykiatriaan erikoistumassa oleva lääkäri huokaisikin minulle kerran turhautuneena, että aikoo lähteä pakolliselta työharjoittelujaksoltaan muun muassa osastohoidon huonojen resurssien vuoksi pois heti kun vain voi. 

Nykyinen hoitava psykiatrini on antanut minun muutenkin ymmärtää, että julkisen puolen vähäisten hoitoresurssien vuoksi minun olisi käytännössä parempi siirtyä yksityiselle puolelle. Hän on myös itse irtisanoutunut jo noin vuosi sitten vakituisesta mielialahäiriöpoliklinikan apulaisylilääkärin virasta, eikä tiedä omasta tulevaisuudestaan sairaanhoitopiirissäni. Saman irtisanoutumisilmiön olen kokenut joidenkin muidenkin psykiatrien kohdalla, jotka ovat vaikuttaneet edes jossain määrin asiantuntevilta ja hoidostani aidosti välittäviltä. 

Jos en hyvin pienituloisena eläkeläisenä pystyisi jotenkin järjestämään tarvittavaa rahoitusta yksityistä psykiatrikontaktia varten, putoaisin siis ensi syksynä psykiatrisen hoidon osalta perusterveydenhuollon varaan. Tämä on ikävä kyllä karua todellisuutta monen vaikeista ja pitkäaikaisista mielenterveyden haasteista kärsivien ihmisten elämässä, vaikka juuri heillä olisi eniten tarvetta psykiatriselle erityisosaamiselle. Tämä osaaminen tuntuu lisäksi tulevaisuudessa keskittyvän yhä enemmän yksityiselle puolelle julkisen puolen psykiatrian jatkaessa romahdustaan.  

Yksityiselle puolelle siirtyminen on kuitenkin minun kaltaisilleni, monin eri tavoin hyvin haavoittuvassa asemassa oleville, ihmisille juuri erinäisten sairauksien ja niihin usein liittyvän työkyvyttömyyden vuoksi käytännössä taloudellisesti mahdotonta. Saan itse näillä näkymin onneksi läheisteni taloudellisen tuen myötä hankittua itselleni yksityiseltä puolelta ensi syksystä alkaen edes teoriassa jonkinlaisen hoitokontaktin. Tiedän, että läheskään kaikki samankaltaisessa tilanteessa olevat ihmiset eivät ole näin onnekkaita. 

Edessäni on siis nyt jo tähän mennessä haastavaksi osoittautunut yksityisen psykiatrin etsintä. Olen tavannut tähän mennessä pitkän välimatkan vuoksi etäyhteydellä pari kertaa erästä psykiatria, jolla arvelisin olevan tarvittavaa tietotaitoa ja kokemusta haastavaan kokonaistilanteeseeni liittyen. Liitän tähän sähköisistä hoitotiedoistani tämän psykiatrian professorin kirjaaman käyntimerkinnän muutaman viikon takaa:  

”Potilaalla erittäin monimutkainen hoitohistoria. Paljon diagnooseja, pitkiä psykososiaalisia hoitokontakteja ja monimutkainen lääkitys. Etävastaanottojen puitteissa haastava hoitaa. Potilas saa paikallisten kontaktien yhteystietoja. Jos niiden kautta ei onnistu, niin jatketaan pohdintaa. Vaikea ymmärtää miksi näin vaikeahoitoinen potilas siirretään pois erikoissairaanhoidosta. Kuulemma hoito ollaan siirtämässä perusterveydenhuoltoon?” 

Toivottomuudesta ja toivosta

Masennus ja muutkin mielenterveyden haasteeni tiivistyvät pohjimmiltaan perustavaan toivottomuuden kokemukseen. Edellä kuvaamani vakavat puutteet ja jopa laiminlyönnit psykiatrisessa hoidossa vuosien varrella eivät ole tätä vahvaa sisäistä kokemustani ainakaan helpottaneet. Toivottomuuteni ytimessä on ajatus siitä, että minun elämäni ei sittenkään kantanut hedelmää. Se jäi kaikesta yrittämisestä huolimatta hyvin vaillinaiseksi ja tyhjäksi.  

Muun muassa edellä läpikäymieni hoitokokemusten vuoksi en useinkaan tunne olevani arvokas ja hoidon arvoinen edes psykiatrisena potilaana. Tunnen näin epäonnistuneeni jopa masennuksesta toipumisessa. Tätä tunnetta seuraa usein vahva pahaenteinen aavistus siitä, että kaikki minussa tulee lopulta tuhoutumaan omaan mahdottomuuteensa.  

Muistan ajatelleeni jo nuorena, että niin monet realiteetit tuntuvat jostain syystä aivan kestämättömiltä. Nyt, parinkymmenen vuoden kuluttua siitä tunnen niin syvemmin kuin koskaan ennen. Kun katson taaksepäin, näen menneisyyssä vielä lupauksen loistavasta tulevaisuudesta. Se potentiaali mikä minussa oli silloin, ei kuitenkaan koskaan käynyt toteen. Tässä hetkessä tuntuu taas olevan jo aivan liian myöhäistä rakentaa millään tavoin mielekästä tulevaisuutta ja elämää. 

Ensimmäinen terapeuttini, jolla kävin nuorena, toisti minulle yhä uudelleen miten tärkeää surutyö kohdallani olisi. Masennushan on usein olemukseltaan surematonta surua ja myös vihaamatonta vihaa, joka kääntyy tukahdutettuna lopulta sisäänpäin. Surun ja surutyön avulla on siten mahdollista päästä irti masennuksen annihiloivasta otteesta; jättää mennyt taakse ja katsoa taas kohti tulevaa. 

Jostain syystä minä en ole kuitenkaan ikinä osannut surra tai päästää asioista irti, eikä surua voi tunteena oikein pakottaakaan. Lisäksi vuosien myötä surtavia ja irti päästettäviä asioita on kertynyt mielen perukoille jo niin paljon, että niiden kohtaaminen ja läpikäyminen tuntuu tästäkin syystä nykyään täysin mahdottomalta. 

Niinpä tarraudun jo menetettyihin asioihin kouristuksenomaisesti, enkä pysty päästämään irti, vaikka otteeni haparoi enää pelkkää tyhjää. Masennus on näin kohdallani myös tiedostettua kyvyttömyyttä päästää irti jo menetetystä. Se on myös vaikeutta ja mahdottomuuttakin hyväksyä sitä, että asiat ovat menneet elämässä niin, kuin ne ovat menneet. Siten masennukseni erottaa minut elämästä tätä hetkeä ja todellisuutta, tehden kaikesta kokemisesta ennemminkin epätodellista kuin elävää. 

Masennukseni on aiemmin oireillut myös suorana itsetuhoisuutena ja nuoruudessa jopa parina itsemurhayrityksenä. Itsetuhoisuus ja itsemurha-ajatukset ovat varsinkin vaikea-asteisen masennuksen yksi keskeinen ja vaarallinen oire. Nykyään en ole enää suoran itsetuhoinen ja esimerkiksi viiltely on jäänyt toivottavasti jo lopullisesti kauas menneisyyteen. 

Jostain syystä eräänlainen tuho- ja kuolemanvietti on kuitenkin tuntunut aina olevan minussa paljon voimakkaampi kuin elämänvietti. Haluaisin sen olevan toisin päin, mutta tunteiden tapaan myöskään vietit eivät ikävä kyllä kuuntele tietoista tahtoa. Ne elävät omaa elämäänsä alitajunnassani ja tekevät siellä myyräntyötään, vaikka kuinka haluaisin toisin. Tunnen olevani voimaton nousemaan tässäkin asiassa omaa alitajuntaani vastaan, joka pyrkii aina murskaamaan kaikki toiveeni ja unelmani heti alkuunsa.  

Masennusta vastaan taistelu onkin kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan. Se on usein yhtä hyödytöntä ja turhaa. Tiedän, että minun pitäisi jaksaa tuntea empatiaa omaa masentunutta mieltäni ja itsetuhoviettiänikin kohtaan, mutta en usein jaksa oikein sitäkään. En vain pysty hyväksymään sitä, että masennus ja muutkin sairauteni ovat vieneet minulta sekä oman elämäni, että mahdollisuuden luoda elämää oman perheen perustamisen kautta. Masennus on myös vienyt työkykyni ja heikentänyt muutakin toimintakykyäni aivan oleellisesti. Monet normaaliin elämään liittyvät unelmat ja toiveet ovat siten minulle täyttä utopiaa. 

Ehkä masennuksen aiheuttamassa itsetuhoisuudessa on tämän kirjoituksen alun pohdintoihinkin liittyen sisäänrakennettuna jonkinlainen naiivi toive siitä, että itsen tuhoutumisen myötä voisi saada kadotetuksi koetun sielunsa jotenkin takaisin. Että vain kuoleman hetkellä todella viimein on elossa, vaikkakin vain hetken. Tämä vaarallinen ja paradoksaalinen ajatusketju voi varsinkin vaikeassa ja psykoottistasoisessa masennuksessa viedä järjen kokonaan hyvin kohtalokkain seurauksin.  

Ehkä kaikessa itsetuhoisuudessa on lopulta kyse jonkinlaisesta yrityksestä pelastaa itsensä. Ehkä se on masennuksen riivaaman mielen viimeinen yritys vapauttaa tukehtumaisillaan oleva sielu, nousta hetkeksi pinnalle ja haukkoa henkeä. Muistaa, että niin moni asia omassa itsessä haluaa kuitenkin kokea olevansa elossa masennuksesta huolimatta. Se on myös todiste siitä, että jokin minussa vielä hengittää ja pyristelee sisäistä kuolemankokemusta vastaan.  

Se jokin voi tuntua sekä siunaukselta että kiroukselta riippuen kyseisestä hetkestä ja tilanteesta. Sen ansiosta olen kuitenkin vielä tänäänkin kaikesta huolimatta elossa. Kurotan yhä kipeiden, mutta sitäkin tärkeämpien unelmien puoleen, jotka masennus ja muut mielen haasteet tuntuvat minulta lopullisesti vieneen. Toivon, vaikka se sattuu. Sydän vereslihalla jatkan kaikesta kokemastani huolimatta olemista ja hengittämistä tässä mielessä, joka tuntuu jatkuvasti haluavan syödä minut elävältä. 

Tämä lopulta hyvin pitkäksi venähtänyt blogikrjoitukseni on, paitsi kuvaus omasta masennuksestani ja sen hoidosta, myös oma vetoamukseni ja hätähuutoni inhimillisemmän psykiatrisen hoitokulttuurin puolesta. Päätän sen seuraavaan runoon, jonka kirjoitin masennukselleni ja masennuksestani: 

Minun masennukseni  

Minun masennukseni on valkoinen 
Minun masennukseni on musta 
Minun masennukseni on täynnä kaipausta 

Siispä anna minun mennä 
Anna minun karistaa harteiltani maailman paino 
Olemassaolon sietämätön keveys
 
Hetket jotka eivät kannattele 
Vaan murskaavat maahan jo valmiiksi matkasta uupuneen 
Sisältä ruhjotun 
Äärimmilleen elämän paineessa viritetyn 
 
Ehkä jos elämän lanka katkeaa 
Alkaa myös minun rauhani? 
Matka jota en enää jaksa kulkea 
Tulee viimein päätökseensä  
On aika levätä 
Luopua taistelusta ajatuksia vastaan 
Joita ei voi voittaa 

Sisälläni on äänekäs lynkkausjoukko 
Tulitaistelu 
Sisällissota 
Jossa kukaan ei näytä näkevän valkoista lippua 
Jota heilutan viimeisillä voimillani  

Tauotkaa jo, tykit ja kuulat! 
Minua on jo puhkottu tarpeeksi!
Ettekö näe että sisimpäni on jo autiotunut maa 
Karrelle palanut  
Elinkelvoton? 

Olen jo hävinnyt ja silti te vain taistelette 
Laitatte minut kärsimään uusia vahinkoja 
Ihmisyyteni kustannuksella  

Voisitteko jo hellittää  
Löysätä otetta 
Te sisäiset demonini 
Jotka vainoatte minua etenkin öisin? 
Voisitteko antaa armon käydä oikeudesta 
edes kerran? 

Mielen eri vastukset ja vastapuolet ovat kyhjöttäneet
Juoksuhaudoissaan  
Ikuisuudelta tuntuvan ajan 
Siirtyneet asemasotaan 
Lamaantuneeseen uuvutustaisteluun 

Enkä minä näe muuta vaihtoehtoa  
Kuin lopettaa tämän kaiken 
Siirtyä lopullisesti tietoisuuden tuolle puolen 
Mieleni jämähdettyä pattitilanteeseen  
Josta ei tunnu olevan mitään ulospääsyä 

Mutta maltathan mieleni vielä vähän! 
Ethän heitä lasta pesuveden mukana 
Siinä tuskassa joka vääristää koko horisontin 
Saa kuoleman tuntumaan elämältä 
Ja päinvastoin! 

Tiedän että olet väsynyt  
Lopenuupunut 
Mutta voisitko levätä silti tässä hetkessä  
Olemisen otteessa 
Vaikkakin kärsimyksestä kumarassa? 

Minä hengitän sinuun elämän voimaa  
Keuhkojen täydeltä 
Kun tunnet hukkuvasi 
Kun mikään ei enää tunnu erottavan sinua 
Siitä viimeisestä aikeesta 
Josta ei ole enää paluuta 

Vedän sinut takaisin kuoleman portilta 
Turvaan omaan itseesi 
Kehoon joka vielä kannattelee 
Vaikkakin vain tekohengityksen turvin 

Toisiin turvautuminen hädän hetkellä on joskus 
Pelottavampaa kuin kuolema 
Voi joutua hylätyksi  
Jätetyksi 
Kaltoinkohdelluksi 

Mutta vain suhteessa toiseen voi todella elää 
Selviytyä 
Vetää ilmaa keuhkojen täydeltä 
Ilman huolta sen loppumisesta 

Ihminen ei ole saari 
Eikä epätoivokaan ilmene tyhjiössä  
Masennus painaa katseen alas mutta myös yhdistää 
Näkemään toisia alaspainettuja 
Elämän ruhjomia 
Jotka etsivät katseellaan inhimillisyyttä 
Mistä vain sitä ikinä voisivat löytää  

Niin kuin vastasyntynytkin etsii rakastavaa katsetta 
Säilyäkseen psyykkisesti elossa 
Etsii masentunut joka nääntyvällä hengenvedollaan
Ympäriltään rakkautta 

Että jaksaisi jatkaa hengittämistä 
Liikettä joka supistaa ja laajentaa 
Kääntyy sisään ja ulospäin  
Kohti toisia 
Ja välillä toisista pois 

Erillisyys ja yhteys toisiin voivat sopivassa suhteessa  
Pelastaa oman mielen armoilta 
Hetkeksi toisen syliin 

Samoin kuin lapsena tarvitsemme toisen ihmisen syliä 
Kannattelemaan tunteidemme painolastia 
Tarvitsemme masentuneena toista ihmistä  
Jakamaan ja kantamaan läsnäolollaan masennuksen kuormaa 
Murtamaan siihen liittyvää yksinäisyyttä ja eristäytymistä 

Ainoastaan toisten ihmisten tuen ja avun turvin 
Voimme uskaltaa jäädä eloon 
Vaikka masennus yrittää uskotella  
Että todellista on vain pimeys ja kuolema 

Kaikki minussa siis 
Huutaa sinua 
Yhteyttä yhteydettömyyden keskelle 
Turvallisuutta turvattomuuden keskelle 
Vain suhteessa sinuun 
Minä olen